Kun kukko ja aasi olivat yhdessä laitumella syömässä, ryntäsi metsästä
jalopeura kita ammollaan aasia kohti. Kukko päästi heti hurjan
kiekunan; jalopeura pakeni tiehensä, ja aasi riensi sen jäljestä.
Asian laita oli niin, että jalopeuraa oli pelästyttänyt kukon kiekuna
eikä aasin kiljuminen, kuten tämä tyhmä elukka itserakkaasti luuli,
sillä heti kun ne olivat ehtineet niin kauas, ettei kukon ääntä
enää kuulunut, kääntyi jalopeura, karkasi kiinni aasiin ja repi sen
palasiksi, mutisten hampaittensa välistä: »Älköön tästedes yksikään
luontokappale, jolla ei ole jäniksen rohkeutta, härnätkö jalopeuraa.»