Muinaisina aikoina, kun hevoset puhuivat kreikkaa ja latinaa ja
aasitkin osasivat ajatella, sattui komea, pulleaksi hemmoiteltu
hevonen maantiellä tapaamaan vaivaisen aasin, joka laahusti raskasta
taakkaa kantaen. »Kuuleppas sinä viheliäinen otus», virkkoi hevonen,
»etkö näe näistä siloistani ja kaluistani, millainen isäntä minulla
on? Ja etkö ymmärrä, että kun minulla on sellainen isäntä selässäni,
silloin kannan hartioillani koko valtion painoa? Luiki siis tieltäni,
mokoma orjamainen, iljettävä elukka, tai minä survon sinut mäsäksi.»
Aasiparka väistyi heti syrjään ja joutui ajattelemaan kateellisena
mielessään: »Voi, mitä antaisinkaan, jos saisin vaihtaa kohtaloa
tuon onnellisen hevosen kanssa!» Eikä tämä kuvitelma lähtenyt aasin
ajatuksista, ennenkuin se sai muutaman päivän kuluttua nähdä saman
hevosen kiskomassa tavallisia lantarattaita. »No, kuinka nyt on laita»,
kysyi aasi, »minkä ihmeen takia sinä olet tuohon tilaan joutunut?»
»Se on vain sodan seurauksia», vastasi toinen. »Minähän olin sotilaan
ratsu, sen kai huomasit, ja isäntäni vei minut taisteluun. Siellä minua
ammuttiin, hakattiin ja ruhjottiin, ja nyt sinun nähtävänäsi on onneni
perikato.»