Vanha nälkäinen jalopeura tahtoi perin mielellään syödä hyvää
hevosenlihaa ja olikin jo ottanut selville, mistä sitä saisi. Mutta
ottelu hevosen kanssa tuntui aika pulmalliselta, ellei voisi juonella
ja taidolla korvata kavioiden puutetta. Niinpä jalopeura päätti
jäljitellä suuren maailman tapoja ja esiintyä oppineena tohtorina.
Saavuttuaan siis hevosen luo ja jutellessaan kaikenlaisista asioista
se viittasi sopivasti opintoihinsa ja' ammattiinsa. Mutta hevonen
älysi, että toisella oli paha mielessä, ja keksi pian keinon, kuinka
nolaisi jalopeuran aikeet. »Joku päivä takaperin», sanoi hevonen,
»sain jalkaani okaan, kun kävelin tiheikössä, ja se vaivaa minua
vieläkin, niin että melkein onnun.» »Kyllä minä sen parannan», sanoi
uusi tohtori, »kun vain pidät koipeasi vähän aikaa koholla.» Sitten se
kyykistyi voidakseen paremmin tarkastaa kipeää kaviota, mutta potilas
oli vielä ovelampi. Kun jalopeura juuri oli tarttumassa koipeen, antoi
hevonen sille keskelle otsaa niin hirveän potkun, että jalopeura
suistui selälleen. Sillä tavalla hevonen pelastui ehein nahoin ja
juoksi tiehensä iloisesti hirnuen.