Kettu äkkäsi puun oksalla korpin, jolla oli nokassaan jokin herkkupala,
ja silloin ketulle herahti vesi kielelle, mutta kuinka saisi tuon
palan puijatuksi korpilta, siinä oli pulma. »Ah, sinä siunattu lintu!»
huusi kettu, »jumalten ja ihmisten ilo!» Sitten kettu ylisteli
korpin suloutta, höyhenten kauneutta, ihmeellistä ennustustaitoa ja
muita ansioita. »Ja jos», jatkoi kettu, »äänesi vastaa mainioita
ominaisuuksiasi, ei itse aurinkokaan voi näyttää maailmalle sinun
vertaistasi olentoa.» Tämä suunnaton imartelu pani korpin heti avaamaan
kitansa niin leveäksi kuin suinkin, sillä se tahtoi ketulle antaa
näytteen laulutaidostaan. Mutta samalla kun nokka aukeni, putosi
maahan korpin aamiaispala, jonka kettu ahmaisi suuhunsa. Sitten kettu
pyysi korppia muistelemaan, että mitä tahansa oli äsken puhuttu
korpin kauneudesta, ei kuitenkaan ollut lausuttu halaistua sanaa
järjenlahjoista.