KIISTELYSTÄ KIELEN PÄÄLTÄ VALTIOPÄIVILLÄ 1894.

Jo nyt soisi Suomen kansa

Kielikiistat loppuviksi.

Sitä toivoo Suomen kansa,

Että jo ajalla ennen

Oisi päästy päätöksissä

Vallallensa vanttuhista,

Ruotsin kahleista kovista,

Jota ruotsikot rumasti

Vielä nytkin viivyttävät.

Eivät soisi ensinkänä

Miestä miehestä tulevan,

Ottavan omin varoinsa

Aikamiehen askelia,

Saapuvan sillen sijallen,

Jossa Ruotsi rehevänä

Ijän kaiken istununna.

Paljon on jo Suomi päässyt,

Paljon viel' on pääsemättä

Kahlehistansa kovista;

Jos vaan vertaamme jälellen

Vuotta kuusikymmenisen,

Kuin oli vielä ruotsin valta

Ylimmillensä yletty,

Koulut kaikki kaupungeissa

Ruotsin rahkeissa kovissa;

Mistä sai nyt kansan lapset

Oppia nyt ollenkana?

Oli tuohon tyytyminen

Oman vanhemman opillen.

Kun oli vielä vanhempamme

Aivan oppimattomia;

Samoin suomeks' kirjallisuus

Sekin ol' varsin vähässä.

Samoin kaikki virkakirjat

Ne oli ruotsiksi rykätty

Eikä suomella omalla,

Talonpojan tuttavalla.

Vaan ei vieläkään viikingit,

Herrat ruotsikot rupeisi

Suomenkieltä suosimahan.

Aina vaan he väittelevät,

Kielikiistoja pitävät,

Niinkuin näissä valtioissa,

Sanomalehdissä samaten

Paraan mahtinsa panivat

Kiistellessä kielen päältä,

Että pitäis heillä olla

Ylivalta, ylivoima,

Olla päänä, päsmärinä.

Suomalaiset saavat olla —

Mitä pöydältä putovi,

Alta ottoa muruja.

Ihme on ikäni ollut,

Minun kumma mielestäni,

Mist' on jäänynnä jälellen

Ruotsinkielen ylivalta,

Vaikk' on väkensä vähäinen,

Kaikesta osa kaheksas.

Jo nyt soisin Suomelleni,

Että nousis nuori kansa,

Suomen poiat pontevasti,

Herrat niinkuin talonpoiat;

Oisi meillä yksi mieli,

Yksi mieli, yksi kieli,

Yhdet armaat ajatukset

Kerroksissa kaiken kansan.

Niin mä luulisin lopuksi

Kielikiistain katkeavan,

Vähenevän väittelyiden.

Rautalammin runoniekan Albert Kukkosen runoja · 第 9 / 15 题