Laiva Delphin.
Ensimäinen virta, jonka aaltoja höyryaluksen rattaat panivat
vaahtoamaan, oli Clyde. Tämä tapahtui 1812. Höyryaluksen nimi oli Komet
ja se kulki säännöllisesti Glasgowin ja Greenokin väliä kuuden
peninkulman nopeudella tunnissa. [Peninkulmilla tässä kirjassa aina
ymmärretään Englannin peninkulmia, johon menee noin 5,5 kilometriä =
5,566 metriä.] Siitä ajasta asti on enemmän kuin miljoona höyryjä eli
pakettiveneitä kulkenut ylös ja alas tämän Skotlannin virran uomaa
pitkin, ja asukkaiden tuossa isossa kauppakaupungissa luulisi siis jo
hyvinkin tottuneen näkemään ihmeitä höyrylaivaliikkeen alalla.
Kuitenkin olivat Joulukuun 3 päivänä 1862 Glasgowin likaiset kadut
täytetyt lukemattomilla ihmislaumoilla, joissa oli laivanisäntiä,
kauppiaita, tehtaanomistajia, työmiehiä, merimiehiä, naisia ja lapsia,
kaikki matkalla erääseen suureen Kelvinnimiseen laivatelakkaan, jonka
omistivat herrat Tod ja Mac Gregor. Tämä viimeksi mainittu nimi
todistaa kyllin selvästi, että Skotlannin ylänköläisten kuuluisista
jälkeisistä oli tullut tehtailijoita ja että vanhain klanien kaikki
entiset vasallit olivat luontuneet kelvollisiksi työmiehiksi.
[Klaneiksi kutsuttiin Skotlannissa muinoin sukukuntien vanhimmat,
joilla oli patriarkallinen valta heimokuntansa yli.]
Kelvintokka on muutamien minuuttien matkan päässä kaupungista
Clyde-virran oikealla rannalla. Sen äärettömät alat olivat kohta
uteliaiden katsojain vallassa. Ei yhtään tyhjää paikkaa ollut
rantasilloilla, varvin muureilla eikä makasiinien katoilla. Joella
liikkui kaikellaisia aluksia ristiin rastiin ja Gowanin kunnaat
vasemmalla rannalla vilisivät katsojia täynnänsä.
Ei täällä kumminkaan ollut hommana mikään erinomainen juhlallisuus;
tahdottiin vain nähdä erään laivan lähtöä veistämöltä. Luulisipa
Glasgowin asukkaiden olleen tottuneita näkemään tällaisia tapahtumia;
mutta kentiesi Delphin -- tämä oli Todin ja Mac Gregorin rakentaman
aluksen nimi -- oli jotenkin omituinen näöltänsä? Eipä ollutkaan, totta
puhuaksemme. Se oli iso alus, noin viidentoista sadan tonnin
kantavuutta, teräslevyillä peitetty ja jota suurella vaivalla ja
äärettömillä kustannuksilla oli koetettu saada niin nopeakulkuiseksi
kuin mahdollista. Sen kone, tehty Lancefieldin työpajoissa, oli
korkeanpainonkone, ja sillä oli viidensadan hevosvoiman nimellinen
väkevyys. Sitä pani liikkeelle propelli kummallakin puolen
perävannasta, jotka molemmat olivat aivan erillään toisistansa. Tämä
oli ihan uusi, Dudgeon de Millwallin keksimä laitos, joka antaa
aluksille suuren nopeuden samalla kuin sallii niiden pyörähtää ja tehdä
kiertoliikkeen hyvin ahtaalla alalla. Mitä Delphinin uppomittaan tulee,
ei se ollut erittäin suuri. Tuntijat eivät sen suhteen erehtyneet, ja
he siitä syystä päättivät, että tämä alus oli aiottu käymään
kohtalaisen syvillä vesillä.
Mutta kaikista näistä erityisistä asianhaaroista ei käynyt millään
muotoa selville yleisön innostus ja osanotto. Delphinissä ei ollut
mitään enemmin tahi vähemmin outoa nähtävää kuin monessa muussakaan
aluksessa. Oliko siis sen lähtö veistämöltä yhdistettynä johonkin
koneelliseen vaikeuteen, joka oli voitettava? Eipä niinkään.
Clyde-virta oli jo helmoihinsa ottanut vastaan monta paljon kantavampaa
alusta, ja Delphinin laskeminen vesille oli käypä niin mutkattomasti
kuin suinkin maailmassa.
Vesi seisoi aivan tyynenä ja samassa silmänräpäyksessä kuin pakoveden
aika rupesi tuntumaan, alkoivat laskemishommat. Kurikat paukahtivat
yhtaikaa kiiloja vasten, jotka olivat aiotut kohottamaan aluksen
emäpuuta. Ennen pitkää tutisi koko tuo kookas rakennus, ja niin vähän
kuin se kohosikin, havaittiin kumminkin sen järkkyvän asemaltansa.
Lipuminen alkoi, se kiihtyi kiihtymistänsä, ja muutamain
silmänräpäysten perästä Delphin, jätettyänsä huolellisesti suopatun
lavansa, sukelsi Clyde-virtaan, sakeiden valkoisten savutuprujen
keskelle. Sen perä hetkahti joen mutapohjaa vasten, mutta kohahti
sysäyksen synnyttämän jättiläisaallon harjalle, ja olisi tämä muhkea
höyry vauhdissaan rusahtanut rikki rantasiltoja vasten Gowanin luona,
elleivät kaikki ankkurit jotka yht'aikaa heitettiin alas hirmuisella
jytinällä, olisi ehkäisseet sen vauhtia.
Delphin oli onnellisesti ja hyvästi lähtenyt veistämöltä ja keinui nyt
kauniisti virralla. Kaikki katsojat taputtivat käsiänsä, aluksen nyt
ollessa luonnollisessa elementissään, ja mahtavia hurraa-huutoja kuului
molemmilta rannoilta.
Mutta mikä oli siis syynä näihin huutoihin ja mieltymyksen osoituksiin?
Varmaan ihastuneimpain katsojain olisi ollut sangen vaikea selittää
innostustansa. Mikä oli siis syynä siihen erityiseen mielenkiintoon,
jonka tämä alus nostatti? Syynä oli vaan se salaperäisyys, johon sen
tarkoitus oli verhottu. Minkälaista kauppaa varten se oli käytettävä,
sitä ei tietty, ja jos sitä kysyit noilta erinäköisiltä, utelioilta
ihmisjoukoilta, niin syystäpä taisit hämmästyä niistä erilaisista
mielipiteistä, joita oli olemassa tästä tärkeästä asiasta.
Kuitenkin pitivät ne ihmiset, jotka olivat parempia tietoja saaneet,
taikka jotka ainakin luulivat niiden joukkoon kuuluvansa, siinä yhtä
että tällä höyryllä oli joku tehtävä toimitettavana siinä kauheassa
sodassa, joka siihen aikaan tuotti turmiota Pohjois-Amerikan
Yhdysvaltain väestölle. Mutta sen enempää he eivät asiasta tienneet,
eikä olisi yksikään heistä saattanut sanoa, oliko Delphin
kaappaajalaiva vaiko tavara-alus, oliko se liittoutuneitten aluksia
vaiko Yhdysvaltojen laivastoon kuuluva.
"Hurraa!" -- huusi joku, vakuuttaen, että Delphin oli rakennettu
etelä-valtiota varten.
"Hurraa, hurraa!" -- huusi toinen, vannoen, ettei nopeampaa laivaa
ollut risteillyt Amerikan rantavesillä.
Ei siis tiedetty mitään varmuudella, ja jos joku taisi sanoa jotakin
varmaa tässä asiassa, niin täytyi hänen olla joko osakas tai ainakin
hyvin uskottu ystävä kauppahuoneelle Vincent Playfair ja Kumpp.
Glasgowissa.
Vincent Playfair ja Kumpp. oli rikas, arvossa pidetty ja kokenut
toiminimi. Sen päämies kuului vanhaan, kunniassa pidettyyn sukuun,
jonka suku-juuret joutuivat n.k. tupakkalordeista, jotka rakennuttivat
kauneimmat korttelit kaupungissa. Nämä taitavat kauppamiehet olivat
perustaneet etevimmät konttoorit Glasgowissa ja kävivät kauppaa
tupakilla, jota toivat Virginiasta ja Marylannista. Ääretön varallisuus
koottiin; uusi keskipiste kaupalle luotiin. Ennen pitkää tuli
Glasgowista teollisuus- ja tehdaskaupunki; kehruutehtaita ja valimoja
syntyi joka haaralla, ja muutamissa vuosissa oli kaupungin varallisuus
noussut ylimmälleen.
Kauppahuone Playfair ja Kumpp. kumminkin pysyi uskollisena esi-isäinsä
toimekkaalle hengelle. Se antautui mitä rohkeimpiin keinotteluihin ja
kannatti Englannin kaupan arvoa. Sen nykyinen päämies, Vincent
Playfair, noin viidenkymmenen vanha, mielialaltaan hyvin käytännöllinen
ja varma, vaikkakin samalla uskalikko, oli laivain varustaja mitä
puhtainta rotua. Kaikki, joka ei suoranaisesti koskenut kauppatoimia,
ei häntä laisinkaan miellyttänyt, ei edes toimien valtiollinen
puolikaan. Muuten oli hän kunniallinen ja rehellinen mies.
Kumminkaan ei hän voinut kerskailla siitä että hänen omissa aivoissaan
oli syntynyt aate rakentaa ja varustaa Delphin laiva. Sen oli kokonansa
keksinyt hänen veljensä poika, James Playfair, komea kolmikymmen
vuotias mies ja rohkein laivuri yhdistetyn kuningaskunnan
kauppalaivastossa.
Luettuansa vihan vimmoissa eräänä päivänä Tontine nimisessä kahvilassa
Amerikan sanomalehtiä, teki James Playfair sedälleen varsin uskaliaan
ehdoituksen.
"Setä Vincent" -- sanoi hän jyrkästi sedälleen -- "me saatamme ansaita
kaksi miljoonaa vähemmässä kuin kuukauden ajassa."
"Ja mitä asiassa pannaan alttiiksi?" -- kysyi setä Vincent.
"Laiva ja lasti."
"Eikö mitään muuta?"
"Pannaanpa niinkin, laivaväen ja kapteinin nahat, mutta niitä ei oteta
lukuun."
"Voimmehan asiata aprikoida", -- vastasi setä.
"Se on jo tehty", -- jatkoi James Playfair.
"Olettehan lukeneet Tribune-, Newyork-Herald-, Times-, Enquirer de
Richmond ja American Review-sanomalehtiä?"
"Olen, olenpa kaksikymmentäkin kertaa."
"Luuletteko siis niinkuin minäkin, rakas veljeni poika, että
yhdysvaltioiden sotaa kestää vielä kauan?"
"Kyllä vielä kauan."
"Te tiedätte hyvin kyllä, kuinka tuo taistelu haittaa suuresti
Englannin ja erittäinkin Glasgowin etuja."
"Ja erikoisesti Playfairin ja Kumppanin etuja" -- keskeytti hänet setä
Vincent.
"Erittäinkin heidän" -- myönsi nuori kapteeni.
"James, siitä olenkin joka päivä levotonna, enkä taida kauhistuksetta
ajatella niitä suuria onnettomuuksia kauppaliikkeen alalla, mitkä tuo
sota on aikaansaattava. Kyllähän huone Playfair ja Kumpp. on
vakavarainen, mutta se on yhteydessä toiminimien kanssa, jotka voivat
joutua vararikkoon. Oih, hiisi vieköön nuo ameriikkalaiset, olkootpa
sitte orjuuden puolustajia tahi vastustajia!"
Jos Vincent Playfair, ihmiskunnan suuriin periaatteihin nähden, jotka
aina ja joka paikassa ovat asetettavat edelle yksityisiä harrastuksia,
tekikin väärin näin puhuessaan, niin hänellä yhtäkaikki oli oikeus
katsella asiaa suoranaisesti kauppaedun kannalta. Tärkeintä Amerikan
vientitavaraa ei saatukaan Glasgowin markkinoille. Pumpulinälkä, -- The
cotton famine -- käyttääksemme tätä paljon merkitsevää englantilaista
sananpartta, kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Tuhansittain
työmiehiä joutui elämään yleisen armeliaisuuden varassa.
Glasgowilla oli viisikolmatta tuhatta kehruukierrutinta, jotka ennen
Yhdysvaltojen sotaa joka päivä valmistivat kuusisataa viisikolmatta
tuhatta metriä pumpulilankaa, se on: viisikymmentä miljoonaa naulaa
vuosittain. Näistä numeroista voi päättää, mitä selkkauksia oli syntyvä
kaupungin teollisessa elämässä, kun raaka-ainetta kehruutehtaille
miltei peräti puuttui. Vararikot kuuluivat päiväjärjestykseen, työt
lakkautettiin kaikissa tehtaissa ja työmiehet kuolivat nälkään.
Tämän äärettömän kurjuuden näkeminen se saattoi James Playfairin
ajattelemaan rohkeata yritystänsä.
"Minä hankin pumpulia" -- sanoi hän -- "ja tuon sen tänne, maksakoon
mitä maksaa."
Ja ollen kauppamies yhtä paljon kuin setä Vincentkin, päätti hän
esittää tuumansa tavallisen kauppa-yrityksen muodossa.
"Kuulkaapa nyt tuumani, setä!"
"Annas kuulla, James!"
"Se on aivan mutkaton. Me rakennamme tavattoman nopean ja paljon
kantavan aluksen."
"Se käy laatuun."
"Me lastaamme sen ampumavaroilla, ruoka-aineilla ja vaatteilla."
"Hyvä, hyvä!"
"Minä otan päällikkyyden höyryssä, jätän kaikki Yhdysvaltojen alukset
jälkeeni, tunkeudun väkisin johonkin piiritettyyn satamaan Etelässä..."
"Myöt lastisi korkeaan hintaan liittoutuneille, jotka sen tarvitsevat"
-- sanoi setä innokkaasti.
"Ja palaan täydellä pumpulilastilla."
"Jonka antavat sinulle melkein ilmaiseksi."
"Aivan niin, setä. No, mitä arvelette asiasta?"
"Oiva tuuma, mutta kuinka aiot päästä läpi?"
"Kyllä se käy laatuun, jos minulla on hyvä laiva."
"Minä rakennutan sinulle mitä oivallisimman laivan. Entäs laivaväki?"
"Oh, sen kyllä hankin. Paitsi sitä en tarvitsekaan useampia miehiä kuin
että voin laivani kulkua ja liikkeitä hyvästi hoitaa, -- -- -- siinä on
kaikki tyyni. Tässä ei tule kysymykseen tapella yhdysvaltalaisten
kanssa, vaan jättää heidät kauas jälkeensä."
"Niinpä niin, me jätämme heidät kauas jälkeemme" -- vastasi setä
Vincent jäykällä äänellä, -- "Mutta sanoppa minulle, James, mihin
paikkaan Amerikan rannikkoa aiot laskea?"
"Tähän asti, setä, ovat muutamat alukset jo tunkeutuneet New-Orléansin,
Willmingtonin ja Savannahin rantaan saarrosten läpi, mutta minä aion
käydä suoraan Charlestonia kohti. Ei yksikään Englannin alus ole vielä
voinut tunkeutua sen ahtaisiin kulkuväyliin, paitsi la Bermuda. Minä
teen niinkuin sekin, ja jos alukseni ei ole erittäin syvässä kulkeva,
niin menen sinne minne Yhdysvaltojen alukset eivät voi seurata minua."
"Se on tosi" -- sanoi setä Vincent -- "että Charlestonissa on
yltäkyllin pumpulia. Sitä poltetaankin, jotta siitä päästäisiin."
"Niinpä niin" -- vastasi James -- "ja mikä vielä on suurempi asia,
kaupunki on miltei kokonaan saarroksissa, Beauregard on muonan ja
ampumavarain puutteessa ja on maksava lastini runsaasti."
"Sinä olet oikeassa, poikani. No, milloinka tahdot lähteä?"
"Kuuden kuukauden perästä. Silloin pitää olla pitkiä öitä, talvi-öitä,
jotta pääsisin helpommin läpi."
"Asia on päätetty."
"Päätetty!"
"Mutta vaiti, ymmärräthän?"
"Ei hiiskaustakaan."
Viisi kuukautta sen perästä lähti höyrylaiva Delphin Kelvinin
veistämöltä kenenkään sen todellista tarkoitusperää tietämättä.