II.

Kuinka Theseus surmasi ihmissyöjät.

Theseus jäi sinne yksinään seisomaan mieli toiveikkaana. Ensiksi hän

aikoi mennä satamaan ja vuokrata nopeakulkuisen laivan ja purjehtia

merenlahden yli Ateenaan. Mutta sekin tuntui hänestä liian hitaalta, ja

hän toivoi, että hänellä olisi siivet, joilla hän voisi lentää meren

yli isänsä luo. Mutta hetken perästä hänen rohkeutensa alkoi lannistua,

ja hän huokasi ja sanoi itsekseen:

"Entäpä jos isälläni on toisia poikia, joita hän rakastaa? Entäpä

jollei hän otakaan minua vastaan? Mitä olen tehnyt, jotta hän minusta

välittäisi? Syntymähetkestäni asti olen ollut unohduksissa, miksipä nyt

sitten olisin tervetullut hänen luokseen?"

Niin hän kauan aikaa mietiskeli suruissaan. Viimein hän huusi

kovalla äänellä: "Tahdon saattaa hänet rakastamaan itseäni, sillä

tahdon näyttää, että olen hänen rakkautensa arvoinen. Tahdon voittaa

mainetta ja kunniaa ja tehdä sellaisia tekoja, että Aigeus on

oleva ylpeä minusta, vaikka hänellä olisi viisikymmentäkin muuta

poikaa! Saavuttihan Herakleskin kunniaa, vaikka hän oli sorrettu ja

Eurystheuksen orja! Tappoihan hän kaikki rosvot ja kaikki ilkeät pedot

ja kuivasi suuria järviä ja soita ja mursi kalliot nuijallaan. Ja

kaikki ihmiset kunnioittivat häntä, kun hän pelasti heidät kurjuudesta

ja teki elämän hauskaksi heille ja heidän jälkeläisilleen. Minnehän

minä menisin tekemään sellaisia tekoja kuin Herakles? Missähän

kohtaisin kummia seikkailuja, rosvoja ja hirviöitä ja helvetin

sikiöitä, noita ihmisten vihollisia? Jospa lähtisin vaeltamaan maitse

kauas vuoristoon ja kiertäisin Isthmokseen vievää tietä. Ehkäpä siellä

joutuisin johonkin rohkeaan seikkailuun ja voisin tehdä jotakin, jolla

voittaisin isäni rakkauden."

Niin hän lähti vaeltamaan maitse kauas vuoristoon isänsä miekka

kupeellaan. Viimein hän tuli Hämähäkkivuorille, jotka kohosivat yli

Epidauroksen kaupungin ja meren, ja hän näki kuinka rotkot kulkivat

alaspäin keskimmäisestä huipusta, niinkuin langat hämähäkin seitissä.

Hän kiipesi ylös synkkiä rotkoja kuurnaisten marmoriseinien välitse,

kunnes laakso siinsi sinisenä hänen jalkojensa alla ja pilvet tihkuivat

sumuaan hänen päänsä ympärillä.

Hän kulki yhä eteenpäin rotkoreittiä, kunnes hän saattoi nähdä kapeiden

vuorenhalkeamien kiertelevän allaan pohjoiseen ja etelään ja itään ja

länteen, ja mustia puoleksi usvaan peittyneitä onkaloita ja kaiken

yläpuolella kammottavan näköisen kallioröykkiön.

Sen röykkiön yli hänen täytyi kulkea, sillä ei ollut muuta tietä

oikealla eikä vasemmalla, ja niin hän kapusi yli kivien ja kantojen ja

tuli viimein kiviröykkiöille.

Kivikolla istui mies, jolla oli yllä karhunnahkainen vaippa. Karhun pää

oli hänen päähineenään ja sen hampaat irvistelivät valkoisina hänen

otsansa ympärillä. Ja karhun käpälät oli väännetty hänen kaulansa

ympäri, ja niiden kynnet hohtivat valkoisina hänen rinnallaan. Kun hän

näki Theseuksen, niin hän nousi seisomaan ja nauroi, niin että rotkot

rytkähtelivät.

"Hohoo, ken sinä olet, kaunis kärpänen, joka olet lentänyt hämähäkin

seittiin?" Mutta Theseus astui lujasti eteenpäin eikä vastannut; mutta

hän mietti mielessään: "Onkohan tuo rosvo, ja jokohan olen joutunut

seikkailuun?" Mutta tuo kummallinen mies nauroi vielä kovemmin ja sanoi:

"Kopea kärpänen, etkö tiedä, että nämä rotkot muodostavat sellaisen

seitin, josta ei yksikään kärpänen koskaan osaa takaisin. Tämä röykkiö

on hämähäkin luola, ja minä olen hämähäkki, joka imen kärpäset

kuoliaiksi. Tule vain tänne, niin saan sinusta maukkaan aterian! Sillä

sinua ei lainkaan hyödytä pakoon juokseminen, niin mutkikkaan seitin

isäni Hephaistos minulle valmisti, kun hän muodosti vuoristoon nämä

rotkot, joista yksikään ihminen ei osaa palata kotiinsa."

Mutta Theseus astui lujasti eteenpäin ja kysyi:

"Entä miksi ihmiset sinua nimittävät, kopea hämähäkki, ja missä ovat

sinun imusarvesi?"

Silloin tuo kummallinen mies nauroi jälleen:

"Minun nimeni on Periphetes, ja minä olen Hephaistoksen ja vuorinymfin,

Antikleian, poika. Mutta ihmiset nimittävät minua Korynetes-nuijaksi,

ja tässä on minun imusarveni."

Hän nosti vierestään kiviröykkiöltä mahtavan pronssinuijan.

"Tämän isäni minulle antoi ja takoi sen itse syvällä vuorten

sisuksissa. Sillä minä nuijin kaikki kopeat kärpäset, niin että niistä

lähtee lihat ja rasvat. Anna siis minulle tuo kiiltävä miekkasi ja

vaippasi ja kultaiset sandaalisi, tai minä nuijin sinuakin, niin että

henkesi menetät, jos huonosti käy!"

Mutta Theseus kääri nopeasti vaippansa lujiin poimuihin vasemman

käsivartensa ympärille olkapäästä aina kämmeneen asti ja veti miekkansa

ja syöksyi nuijamiehen päälle, ja nuijamies syöksyi hänen päällensä.

Kolmasti hän iski Theseusta, niin että tämä taipui kuin pajunvesa

iskujen alla. Mutta Theseus suojeli päätään vasemmalla kädellänsä ja

vaipalla, jonka hän oli käärinyt sen ympärille.

Ja kolmasti Theseus kavahti pystyyn iskun jälkeen, kuten pajunvesa

myrskyn tyynnyttyä, ja tavoitti nuijamiestä miekallaan, mutta väljänä

riippuvan karhuntaljan poimut pelastivat tämän.

Silloin Theseus suuttui ja karkasi hänen kimppuunsa ja tarttui hänen

kurkkuunsa, ja he kaatuivat ja kieriskelivät maassa päällekkäin. Mutta

kun Theseus nousi maasta, niin nuijamies jäi liikkumattomana makaamaan

hänen jalkoihinsa.

Silloin Theseus otti hänen nuijansa ja hänen karhuntaljansa ja jätti

hänet haukoille ja variksille ja jatkoi matkaansa alas rotkoja,

takimmaista rinnettä pitkin, kunnes hän tuli leveään vihreään laaksoon

ja näki lammas- ja karjalaumoja makaamassa puiden alla.

Lirisevän lähteen liepeellä kallioiden ja puiden varjossa oli nymfejä

ja paimenia tanssimassa. Mutta kukaan ei puhaltanut heille huilua, kun

he tanssivat.

Kun he näkivät Theseuksen, niini he kirkaisivat ja paimenet juoksivat

pakoon ja ajoivat pois karjalaumansa, ja nymfit sukelsivat lähteeseen

kuin sorsat ja katosivat.

Theseus oli ihmeissään ja nauroi: "Tämän seudun ihmisetpä kummallisia

ovat, juoksevat pakoon, kun näkevät muukalaisia, eivätkä soita

tanssiessaan!" Mutta hän oli väsynyt ja tomuinen ja janoissaan eikä

ajatellut heitä sen enempää, vaan joi kirkkaasta lähteestä ja kylpi

siinä ja heittäytyi sitten pitkäkseen plataanipuun varjoon. Ja vesi

lauloi hänet nukuksiin liristessään kiveltä kivelle.

Kun hän taas heräsi, niin hän kuuli kuiskuttelua ja supinaa ja näki

nymfien kurkistelevan häntä lähteen toiselta puolen synkän luolan

suusta, jossa he istuivat vihreillä sammaltyynyillä. Ja yksi sanoi: "Ei

hän varmaankaan ole Periphetes"; ja toinen kuiskasi: "Ei ihan näytä

ollenkaan rosvolta, vaan kauniilta ja kiltiltä nuorukaiselta."

Silloin Theseus hymyili ja huusi heille: "Ihanat nymfit, en minä

olekaan Periphetes. Hän nukkuu haukkojen ja variksien parissa ylhäällä

röykkiöllään. Minä olen ottanut hänen karhuntaljansa ja hänen nuijansa."

Silloin he hyppäsivät lähteen yli ja tulivat hänen luoksensa ja

huusivat paimenia takaisin. Theseus kertoi heille, kuinka hän oli

surmannut nuijamiehen. Paimenet suutelivat hänen jalkojaan ja

lauloivat: "Nytpä saamme syöttää rauhassa karjalaumojamme ja soittaa

tanssiessamme. Sillä tuo julma nuijamies on kohdannut voittajansa eikä

kuule enää meidän huilujamme."

Sitten he toivat hänelle vuonanlihaa ja viiniä, ja nymfit toivat

hänelle hunajaa kalliolta, ja hän söi ja nukkui taas nymfien ja

paimenten tanssiessa ja laulaessa. Kun hän heräsi, niin he pyysivät

häntä jäämään, mutta hän ei suostunut. "Minulla on suuria tehtäviä",

hän sanoi. "Minun täytyy lähteä kulkemaan Isthmokseen, että pääsisin

Ateenaan".

Mutta paimenet sanoivat: "Aiotko kulkea yksin Ateenaan? Ei kukaan kulje

nykyään sitä tietä muuten kuin aseellisin joukoin!"

"Mitä aseihin tulee, niin näettehän, että niitä minulla on kylliksi. Ja

mitä joukkoihin tulee, niin kunniallisesta miehestä on kylliksi seuraa

itselleen. Minkätähden en kulkisi yksin Ateenaan?"

"Jos menet, niin sinun on oltava varuillasi Isthmoksen kannaksella,

tai muuten joudut tekemisiin Sinis-rosvon kanssa, jota kutsutaan

Pityokampteeksi, hongannotkistajaksi. Hän taivuttaa kaksi honkaa ja

sitoo kaikki matkustajat käsistä ja jaloista niihin kiinni. Kun hän

laskee puut irti, niin heidän ruumiinsa repeävät kahtia."

"Ja sen jälkeen", toinen sanoi, "sinun täytyy mennä sisämaahan päin,

jottet vain joudu Skeironin kallioille. Sillä oikealla puolella on

meri ja vasemmalla vuoret, niin ettet mitenkään voi päästä pakoon,

vaan sinun täytyy kohdata Skeiron-rosvo. Hän panee sinut pesemään

jalkojansa, ja kun sinä peset niitä, niin hän työntää sinut alas

kalliolta ruoaksi kilpikonnalle, joka asustaa kallion juurella ja syö

kuolleiden ruumiita."

Ja ennenkuin Theseus ennätti vastata, kolmas huusi: "Ja sen jälkeen

odottaa sinua vielä suurempi vaara, jollet kulje yhä sisämaahan päin,

niin että Eleusis jää kauas oikealle puolellesi. Sillä Eleusiissa

hallitsee Kerkyon, julma kuningas, kaikkien kuolevaisten kauhu, joka

tappoi oman tyttärensä Alopeen vankeudessa; mutta Alope muuttui

ihanaksi lähteeksi. Tyttärensä lapsen tuo julma kuningas heitti

vuorille, mutta villit tammat antoivat sille maitoa. Nyt hän vaatii

painimaan kanssansa jokaisen, joka tulee hänen maahansa, sillä hän on

koko Attikan paras painija ja hän lyö kaikki alleen. Ja ne, jotka hän

lyö alleen, hän surkeasti surmaa, ja hänen palatsinsa piha on täynnä

heidän luitansa."

Silloin Theseus rypisti otsaansa ja sanoi: "Tämä näyttää tosiaankin

olevan huonosti hallittu maa, ja seikkailuja saanen kokea

kyllikseni. Mutta jos minä kerran olen tämän maan perillinen, niin

minä tahdon sitä hyvin hallita ja parantaa olot, ja tässä on minun

kuninkaan-valtikkani." Ja hän heilutti pronssinuijaansa, mutta nymfit

ja paimenet tarttuivat häneen ja pyysivät ja rukoilivat häntä jäämään.

Mutta hän jatkoi vain matkaansa heidän rukouksistaan huolimatta ja

kulki kulkemistaan, kunnes hän näki molemmat meret ja Korinthoksen

linnoituksen, joka kohosi korkealle maan yli. Hän kulki nopeasti poikki

Isthmoksen kannaksen, sillä niin kiihkeästi hän halusi kohdata tuon

julman Sinis-rosvon. Mäntymetsässä hän viimein tämän kohtasi, siellä,

missä Isthmos oli kaikkein kapein ja tie johti korkeiden kallioiden

keskitse. Siellä Sinis istui kivellä tien vieressä, nuori honkapuu

nuijana poikkipäin polvillaan ja nuora valmiina vieressänsä. Hänen

päänsä päällä riippui honkien latvoissa murhattujen ihmisten luurankoja.

Theseus huusi hänelle: "Hohoi, sinä uljas hongannotkistaja, onko

sinulla jäljellä pari honkapuuta minuakin varten?"

Sinis hypähti hänen eteensä ja vastasi osoittaen päänsä päällä

riippuvia luurankoja: "Minun ruoka-aittani on äskettäin tyhjentynyt,

niin että minulla on kyllä valmiina pari puuta sinua varten". Ja hän

syöksyi Theseuksen päälle nuijaansa heiluttaen, ja Theseus syöksyi

hänen päällensä.

Sitten he takoivat toisiaan, niin että kesäinen metsä kaikui. Mutta

metalli oli lujempaa kuin honka, ja Sinis-rosvon nuija kalskahti

keskeltä kahtia, kun pronssi siihen sattui. Silloin Theseus antoi

Sinis-rosvolle muutamia voimakkaita iskuja, paiskasi hänet maahan,

polvistui hänen päälleen ja sitoi hänet hänen omalla nuorallaan ja

sanoi: "Niinkuin sinä olet tehnyt muille, niin pitää sinullekin

tehtämän". Sitten hän taivutti kaksi nuorta honkapuuta ja sitoi

Sinis-rosvon niiden väliin huolimatta hänen rukouksistaan ja

vastustuksestaan. Ja hän päästi puut irralleen ja surmasi Sinis-rosvon

ja jatkoi matkaansa jättäen hänet haukoille ja korpeille.

Sitten hän kulki kukkuloiden yli Megaraa kohden pitkin Saronin meren

rantaa, kunnes hän tuli Skeironin kallioille ja sille kaidalle polulle,

joka kulki meren ja vuorten välitse.

Siellä hän näki Skeironin istuvan lähteen reunalla, joka pulppusi

kallion kyljestä. Hänellä oli jykevä nuija polvillaan ja hän oli

sulkenut polun kivillä, niin että jokaisen kulkijan täytyi seisahtua.

Theseus huusi hänelle ja sanoi: "Hohoi, sinä kilpikonnanruokkija,

eivätkö jalkasi kaipaa tänään pesemistä?"

Skeiron hypähti hänen eteensä ja vastasi:

"Jalkani kaipaavat kyllä tänään pesemistä ja nälissään on

kilpikonnakin". Ja hän seisoi linnoituksensa edessä ja nosti molemmin

käsin nuijaansa.

Theseus syöksyi hänen päälleen, ja kiivas oli ottelu kalliolla, sillä

kun Skeiron tunsi pronssinuijan painon, niin hän antoi oman nuijansa

vaipua ja kävi kiinni Theseukseen ja koetti sysätä hänet käsivoimin

alas kalliolta. Mutta Theseus oli varovainen painija ja laski alas oman

nuijansa ja tarttui Skeironia kurkkuun ja polveen ja pakotti hänet

peräytymään kiviseinää kohden ja rutisti hänet sitä vastaan, niin että

henki oli hänestä lähteä. Ja Skeiron huusi huohottaen: "Laske minut

irti, niin saat mennä". Mutta Theseus vastasi: "Minä en saata jatkaa

matkaani, ennenkuin olen tehnyt kivisen tien tasaiseksi". Ja hän

rutisti häntä yhä kiviseinää vastaan, kunnes se romahti alas ja Skeiron

vyöryi sen mukana suin päin maahan.

Silloin Theseus nosti hänet ylös aivan runneltuna ja sanoi: "Tule

pesemään jalkojani". Ja hän veti miekkansa ja istahti lähteen reunalle

ja sanoi: "Pese jalkani, tai minä hakkaan sinut palasiksi."

Vapisten Skeiron pesi hänen jalkansa; ja kun se oli tehty, niin Theseus

nousi ylös ja huusi: "Niinkuin sinä olet tehnyt muille, niin pitää

sinullekin tehtämän." Ja hän potkaisi Skeironin kalliolta mereen.

Söikö kilpikonna hänet vai ei, sitä en tiedä; sillä muutamat sanovat

sekä maan että meren hyljeksineen hänen ruumistansa, niin synnin

saastuttama se oli. Meri heitti sen rannalle, ja ranta heitti sen

takaisin mereen ja viimein aallot sen vihoissaan paiskasivat kallion

kielekkeelle; ja sinne se jäi kauaksi aikaa riippumaan, kunnes se

viimein muuttui synkäksi kariksi, joka siellä vielä tänäkin päivänä

hyrskyn keskellä törröttää.

Se on kumminkin totta, mitä Pausanias kertoo, että hän Ateenan

kuninkaallisessa pylväskäytävässä näki Theseuksen kuvan saveen

muovailtuna ja hänen vieressään Skeiron-rosvon päistikkaa putoamassa

mereen.

Sitten Theseus kulki päivämatkan Megaran ohi Attikan maahan, ja

korkeina ja kylminä kohosivat hänen edessään Kithaironin lumihuiput

yli tummien mäntymetsien, joissa Erinnyit, kostottaret, ja hurjat

bakkhantit mellastavat, ja ajavat ihmisiä kauas kauheille vuorille,

joilla myrskyt yötä ja päivää ulvovat. Hänen oikealla puolellaan oli

jo aava meri ja kalliorantainen Salamis ja sen kuuluisan meritaistelun

pyhä paikka, jossa myöhemmin kreikkalaiset löivät persialaiset pakoon.

Hän kulki koko päivän iltaan asti, kunnes hän näki Thriasian tasangon

ja Eleusiin pyhän kaupungin, jossa on Maaemon temppeli. Siellä Demeter,

tuo lempeä Maaemo, joka pitää viljalyhdettä kädessään, kohtasi

Triptolemoksen, kun kaikki maat vielä olivat autioina. Hän opetti

Triptolemoksen kyntämään sarkoja ja valjastamaan laiskoja nautoja

ikeen alle; hän opetti hänet kylvämään viljavainioita ja leikkaamaan

kultaista viljaa. Hän lähetti Triptolemoksen opettamaan kaikkia kansoja

ja antamaan jyviä työtätekeville ja ahkerille. Sen vuoksi Eleusiissa

kaikki, jotka vain maata viljelevät, kunnioittavat Maaemoa ja hänen

rakastettuansa Triptolemosta, joka antoi jyviä työtätekeville ja

ahkerille.

Ja Theseus kulki tasankoa pitkin Eleusiiseen ja seisahtui kaupungin

torille ja huusi:

"Missä on tämän kaupungin kuningas Kerkyon? Minun täytyy painia hänen

kanssaan tänään vähän."

Silloin kaikki kansa tungeskeli hänen ympärilleen ja huusi: "Kaunis

nuorukainen, minkä vuoksi sinä tahdot kuolla? Riennä pian pois täältä,

ennenkuin julma kuningas kuulee, että muukalainen on kaupungissa."

Mutta Theseus kulki läpi kaupungin kansan itkiessä ja rukoillessa, ja

läpi palatsin pihaan vievien porttien ja luuranko- ja pääkallokasojen

keskitse, kunnes hän saapui tuon kaikkien kuolevaisten kauhistuksen,

Kerkyonin, ovelle.

Hän näki Kerkyonin istuvan yksinänsä salissaan ruokapöydän ääressä.

Hänen edessään oli kokonainen lammas paistettuna ja hänen vieressään

täysinäinen viinitynnyri. Theseus seisahtui ja huusi hänelle: "Hohoi,

sinä uljas painija, tahdotko hiukan painia tänään kanssani?"

Kerkyon katsahti ylös, nauroi ja vastasi: "Tahdonpa kyllä hiukan painia

kanssasi tänään; mutta tulehan sisään, sillä minä olen yksin ja sinä

olet väsynyt, ja syö ja juo ennenkuin kuolet."

Theseus astui rohkeasti sisälle ja istuutui Kerkyonin eteen pöydän

ääreen ja söi vatsansa täyteen lampaanlihaa ja joi vatsansa täyteen

viiniä. Theseus söi kolmen miehen verosta, mutta Kerkyon söi kuin

seitsemän miestä.

Mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan toisillensa, vaikka he salaa

silmäilivät pöydän yli toisiaan. Ja kumpikin sanoi itsekseen: "Hänellä

on leveät hartiat; mutta luulenpa, että omani ovat yhtä leveät kuin

hänenkin."

Viimein, kun lammas oli syöty ja viiniankkuri juotu kuiviin, Kerkyon

nousi pystyyn ja huusi: "Painikaamme sitten hiukan, ennekuin menemme

maata."

He heittivät yltään kaikki vaatteensa ja menivät palatsin pihalle.

Kerkyon käski sirottaa tuoretta hiekkaa luiden keskellä olevalle

avonaiselle paikalle. Ja sinne uroot asettuivat vastatusten, ja

heidän silmänsä kiiluivat kuin raivostuneiden härkien silmät. Ja

kaikki kansa kokoontui porteille katsomaan, mitä tapahtuisi. Niin he

painivat, kunnes tähdet alkoivat tuikkia heidän päittensä päällä. Edes

ja takaisin ja ympäri he pyörähtelivät, kunnes polkivat sannan aivan

kovaksi jalkojensa alla. Heidän silmänsä leimahtelivat kuin tähdet

pimeässä, ja heidän hengityksensä nousi kuin savu öiseen ilmaan.

Mutta kumpainenkaan ei väistynyt paikaltaan, ja ääneti kansa katseli

porteilla.

Mutta viimein Kerkyon vihastui ja otti Theseusta niskasta ja pudisti

häntä kuin verikoira rottaa; mutta hän ei voinut pudistaa häntä kumoon.

Theseus oli nopea ja varovainen ja otti kiinni Kerkyonia vyötäröistä ja

pujahdutti äkkiä lantionsa hänen alleen ja tarttui hänen ranteisiinsa.

Ja semmoisella voimalla, että tammikin olisi irtautunut juuristansa,

hän nosti Kerkyonin ilmaan ja paiskasi hänet suoraan olkapäänsä yli

maahan.

Sitten hän hyppäsi Kerkyonin päälle ja huusi: "Antaudu, tai minä tapan

sinut!" Mutta Kerkyon ei sanonut sanaakaan; sillä hänen sydämensä oli

särkynyt hänen rinnassaan, paljon ruoan ja viinin tähden silloin kuin

hän putosi maahan.

Silloin Theseus avasi portit ja kutsui kaiken kansan sisään. Ja he

huusivat: "Sinä olet tappanut meidän ilkeän kuninkaamme. Rupea sinä nyt

meidän kuninkaaksemme ja hallitse meitä hyvin!"

"Tahdon ruveta teidän kuninkaaksenne ja tahdon teitä oikein ja hyvin

hallita Eleusiissa, sillä sen vuoksi minä olen kaikki pahantekijät

surmannut, Sinis-rosvon ja Skeironin ja viimeksi tämän miehen."

Silloin muuan iäkäs mies astui esiin ja sanoi: "Nuori sankari, oletko

surmannut Sinis-rosvon? Varo silloin Ateenan kuningasta Aigeusta, jonka

luo olet menossa, sillä hän on Sinis-rosvon läheinen sukulainen."

"Silloinhan minä olen surmannut oman heimolaiseni", Theseus sanoi,

"vaikka hän hyvin ansaitsikin kuoleman. Kuka tahtoo minut puhdistaa

hänen kuolemastaan, sillä rehellisesti minä hänet surmasin, niin rietas

ja kavala kuin hän olikin?"

Vanha mies vastasi:

"Sen tekevät uroot, Fytalonin pojat, jotka asuvat Aphidnaissa jalavan

juurella, hopeaisen Kephisos-joen rannalla, sillä he tuntevat jumalten

salaisuudet. Sinne sinun on mentävä puhdistettavaksi ja sen jälkeen

sinä olet oleva meidän kuninkaamme."

Theseus vannotti Eleusiin kansaa, että se palvelisi häntä kuninkaanaan,

ja lähti matikalle seuraavana aamuna Thriasain tasangon ja kukkuloiden

yli Aphidnaita kohden etsimään Fytalonin poikia.

Hänen kulkiessaan Kephisos-joen laaksoa pitkin korkean Parnes-vuoren

juurta, tuli pitkä, komea ja kalliisiin vaatteisiin pukeutunut mies

vuorta alas häntä tapaamaan. Hänen käsivarsissaan oli kultaisia

rannerenkaita ja jalokivinauha oli hänen kaulassaan, ja hän tuli

Theseusta vastaan kohteliaasti kumarrellen ja käsivarret levällään ja

puhui:

"Terve tuloa, kaunis nuorukainen, näille vuorille! Minua miekkoista,

kun sinut tapasin! Mitäpä suurempaa iloa saattaisi olla kunnon

miehellä, kuin ottaa vastaan ja kestitä vieraita luonansa? Mutta minä

näen, että sinä olet väsynyt. Tule vuorelle linnaani ja lepää hetkinen."

"Kiitän sinua", Theseus sanoi, "mutta minun täytyy kiiruhtaa laaksoa

ylös päästäkseni Kephisos-joen rannalla olevaan Aphidnaihin."

"Voi, sinä olet kulkenut kauas pois oikealta tieltä, etkä mitenkään

enää tänä iltana ennätä Aphidnaihin, sillä sinun on kuljettava monta

penikulmaa vuoria ja jyrkkiä solia ja yön pimeydessä vaarallisia

kallioita, ennenkuin saavut sinne. Onneksi oli sinulle, että minä

kohtasin sinut, sillä muuta iloa en tiedä kuin etsiä muukalaisia ja

kestitä heitä linnassani ja kuunnella heidän kertomuksiaan vieraista

maista. Tule kerallani linnaani ja syö parasta hirvenpaistia ja juo

kallista punaviiniä ja nuku minun ihmeellisessä vuoteessani, josta

kaikki matkustajat sanovat, etteivät ole nähneet sen vertaista. Sillä

olkoot vieraani minkä kokoisia tahansa, olkoot pitkiä tai lyhyitä, niin

vuode sopii kaikille, kuin heitä varten tehty, ja niinkuin he nukkuvat

siinä, he eivät koskaan ennen ole nukkuneet." Ja hän piti Theseusta

kiinni kädestä, eikä tahtonut laskea häntä menemään.

Theseus olisi tahtonut jatkaa matkaansa, mutta häntä hävetti olla

epäkohtelias niin vieraanvaraista miestä kohtaan, ja hän oli utelias

näkemään tuota ihmeellistä vuodetta, ja sitä paitsi hän oli väsynyt ja

nälissänsä. Mutta hän pelkäsi miestä, vaikka ei oikein tietänytkään

minkä tähden, sillä miehen ääni, vaikka olikin mielistelevä ja

lempeä, oli kuitenkin soinnuton ja käheä kuin sammakon kurnutus. Ja

vaikka hänen silmänsä olivat ystävälliset, niin ne olivat kuitenkin

välinpitämättömät ja kylmät kuin kivi. Mutta Theseus suostui

kuitenkin ja meni miehen keralla ylös notkoa, joka johti valtatieltä

Parnes-vuoren kukkuloita kohden ja jota kalliot tummina varjostivat.

Heidän kulkiessaan notko kävi yhä kapeammaksi ja kalliot yhä

korkeammiksi ja tummemmiksi, ja heidän allaan kohisi ryöppyävä virta,

joka pilkahti silloin tällöin näkyviin paljaiden kalkkikivikielekkeiden

välitse. Eikä ainoatakaan puuta eikä pensasta näkynyt heidän

läheisyydessään. Parnes-vuoren lumihuipuilta puhalsi jäinen viima

laaksoon tunkeutuen luihin ja ytimiin. Kauhu valtasi Theseuksen, ja hän

katseli tuota autiota maisemaa ja sanoi: "Kolkossa seudussapa sinun

linnasi näyttää olevankin."

"Niin on, mutta kun kerran olemme päässeet sisälle, niin kyllä

vieraanvaraisuuteni kaiken kolkkouden karkoittaa. Mutta keitä nuo

ovat?" Hän katsoi taakseen ja Theseus samoin. Vuoren juurella sillä

tiellä, jonka he olivat jättäneet, tuli jono lastattuja aaseja ja

niiden vieressä kulki kauppiaita vahtien tavaroitaan.

"Voi ihmisraukkoja", vieras sanoi. "Olipa hyvä heille, että katsoin

taakseni ja näin heidät. Ja hyvä minullekin, sillä sitä enemmän

vieraita saan juhlaani. Odotahan tässä hetkinen, niin käväisen tuolla

alhaalla ja kutsun heidätkin. Sitten syömme ja juomme ja juhlimme koko

pitkän yön. Minua miekkoista, jolle taivas lähettää niin monta vierasta

yhdellä haavaa!"

Hän juoksi takaisin vuorta alas heiluttaen kättään ja huutaen

kauppiaille, ja Theseus kulki sill'aikaa hiljakseen jyrkkää solaa

eteenpäin.

Mutta kulkiessaan ylöspäin hän kohtasi vanhan miehen, joka oli ollut

kokoamassa ajohirsiä virran uomasta. Hän oli laskenut taakkansa tielle

ja koetti juuri nostaa sitä takaisin hartioilleen. Kun hän näki

Theseuksen, niin hän huusi:

"Kaunis nuorukainen, auta minua nostamaan taakkaani, sillä minun

jäseneni ovat jäykät ja voimattomat vuosien painosta."

Theseus nosti taakan hänen selkäänsä, ja vanhus siunasi häntä ja katsoi

sitten vakavasti häneen ja sanoi:

"Kuka sinä olet, kaunis nuorukainen, ja miksi sinä kuljet tätä kolkkoa

tietä?"

"Kuka minä olen, sen tietänevät vanhempani, mutta tätä kurjaa tietä

kuljen siksi, että muuan vieraanvarainen mies on kutsunut minut

luokseen kestitäkseen minua ja pannakseen minut nukkumaan johonkin

ihmeelliseen vuoteeseen."

Silloin tuo vanha mies väänteli käsiänsä ja huusi:

"Voi sinä ihmissyöjä, Hadeen kartano, eikö ikinä täyty sinun kitasi?

Tiedä, kaunis nuorukainen, että sinä kuljet kidutuksia ja kuolemaa

kohden, sillä se mies, jonka sinä tiellä kohtasit -- tahdon palkita

ystävyytesi samalla mitalla -- on rosvo ja ihmisten tappaja. Jok'ikisen

muukalaisen, jonka hän tapaa, hän houkuttelee tänne kuolemaan; ja mitä

siihen vuoteeseen tulee, josta hän puhui, niin se kyllä todellakin

soveltuu jokaiselle, mutta ei kukaan siitä elävänä nouse, Jumala

paratkoon."

"Minkä tähden?" Theseus kysyi hämmästyneenä.

"Sen tähden, että liian pitkät jäsenet hän katkoo, kunnes ne ovat

kyllin lyhyet, ja liian lyhyet hän venyttää, kunnes ne tulevat kyllin

pitkiksi. Ja minut vain hän säästi seitsemän raskasta vuotta sitten,

sillä minä olin ainoa, joka sovin täydellisesti hänen vuoteeseensa,

siksi hän säästi minut ja teki minut orjakseen. Ennen minä olin

varakas kauppias ja asuin kupariporttisessa Thebassa, mutta nyt minä

hakkaan puita ja kannan vettä hänelle, tuolle kaikkien kuolevaisten

kiusaajalle."

Theseus ei sanonut sanaakaan, mutta hän kiristeli hampaitaan raivosta.

"Pakene siis", vanhus sanoi, "sillä hän ei sääli sinun nuoruuttasi.

Eilen hän viimeksi toi tänne nuorukaisen ja neidon ja asetti heidät

vuoteeseensa, ja nuorukaisen kädet ja jalat hän katkoi, mutta neidon

jäseniä hän venytti, kunnes neito heitti henkensä, ja niin he molemmat

surkeasti kuolivat. Mutta minä olen jo itkenyt itseni väsyksiin tuon

teurastuksen tähden. Sen vuoksi häntä nimitetään Prokrusteeksi,

venyttäjäksi, vaikka hänen isänsä antoi hänelle nimeksi Damastes.

Pakene häntä, mutta minnepä pakenisit? Kalliot ovat jyrkät, niin ettei

niitä kukaan voi kiivetä, eikä toista tietä ole."

Mutta Theseus laski kätensä vanhuksen suulle ja sanoi: "Ei minun

tarvitse paeta." Ja hän kääntyi kulkemaan alas solaa.

"Älä vain kerro hänelle, että minä sinua varoitin, tai hän tappaa

minutkin jollakin kauhealla tavalla", vanhus kirkui hänen jälkeensä

notkoon. Mutta Theseus astui vihastuneena ääneti eteenpäin.

Ja hän sanoi itsekseen: "Tämä on huonosti hallittu maa; milloinkahan

sen saa hirviöistä puhdistetuksi?" Hänen sitä miettiessään Prokrustes

kiipesi ylös kukkulaa ja hänen mukanaan tulivat kauppiaat nauraen ja

jutellen iloisesti. Kun hän näki Theseuksen, niin hän huusi: "Ohoi,

nuori vieraani, olenko antanut sinun liian kauan odottaa?"

Mutta Theseus vastasi: "Mitä on tehtävä sille miehelle, joka venyttää

vieraitansa vuoteellaan ja katkoo heiltä kädet ja jalat? Mitä on sille

miehelle tehtävä, kun oikeutta käydään maassa?"

Silloin Prokrusteen muoto muuttui ja hänen poskensa kävivät vihreiksi

kuin sisiliskon ja hän tavoitti kiireesti miekkaansa. Mutta Theseus

karkasi hänen päälleen ja huusi:

"Tottako tämä on, arvoisa isäntä, vai valetta?" Ja hän tarttui

Prokrustesta vyötäröön ja kyynärpäähän, niin ettei tämä voinut vetää

miekkaansa.

"Tottako on, arvoisa isäntä, vai valetta?" Mutta Prokrustes ei

vastannut sanaakaan.

Silloin Theseus sysäsi hänet luotaan ja kohotti kauhean nuijansa, ja

ennekuin Prokrustes ennätti vetäistä miekkaansa, hän iski nuijallaan ja

kaatoi hänet maahan.

Ja vielä kerran Theseus iski häntä, ja hänen ilkeä sielunsa lensi pois

ja vikisten kuin yösiippa se katosi pimeään kalliononkaloon ja meni

alas Hadekseen.

Sitten Theseus riisui hänen päältään hänen kultaiset koristuksensa ja

meni hänen taloonsa ja löysi sieltä rikkautta ja kalliita aarteita,

jotka Prokrustes oli ohikulkevilta ryöstänyt. Ja Theseus kutsui kokoon

seudun kansan, jota Prokrustes oli kauan aikaa rosvonnut ja jakoi

ryöstetyn tavaran heidän keskensä. Sitten hän meni alas vuoria ja

jatkoi matkaansa.

Hän vaelsi Parnes-vuoren rotkoja sateessa ja sumussa, alas rinteitä,

joilla kasvoi tammia ja mastiksipuita:ja mansikkapensaita ja tuoksuvia

laakeripuita, kunnes hän tuli Kephisos-joen laaksoon ja Aphidnain

kauniiseen kaupunkiin ja sen mahtavan jalavan juurelle, jossa

Fytaliidi-uroot asuivat.

Sinne he rakensivat alttarin ja käskivät hänen kylpeä Kephisos-joessa

ja uhrata vuoden vanhan oinaan, ja he puhdistivat hänet Sinis-rosvon

verestä ja lähettivät hänet taas rauhassa matkaansa jatkamaan.

Hän vaelsi alas Akharnin laaksoa ja hopeapyörteisen virran rantaa, ja

kaikki kansa siunasi häntä, sillä hänen uljaiden tekojensa maine oli

levinnyt yli maiden ja mannerten. Viimein hän näki Ateenan tasangon ja

sen kukkulan, jolla ateenalaiset asuivat.

Theseus kulki läpi Ateenan, ja kaikki kansa juoksi häntä katsomaan,

sillä hänen maineensa oli kulkenut hänen edellään, ja jokainen tunsi

hänen jalot tekonsa. Kaikki huusivat: "Tuossa tulee se sankari, joka

löi Sinis-rosvon ja Phaian, Krommyonin villisian, ja voitti painissa

Karkyonin ja surmasi Prokrustes-julmurin." Mutta Theseus kulki vakavana

ja raskain askelin eteenpäin, sillä hän ikävöitsi sydämessään isäänsä

ja sanoi: "Kuinka minä saatan hänet vapauttaa niistä verenimijöistä,

jotka häntä kiusaavat?"

Hän kulki pyhiä portaita Akropolin kukkulalle, jossa Aigeuksen palatsi

oli, ja meni suoraan Aigeuksen saliin ja seisahtui kynnykselle ja

katseli ympärilleen.

Siellä hän näki serkkujensa, Pallaan poikien, istuvan juomapöydän

ympärillä, ja heitä oli monta, mutta Aigeusta ei näkynyt heidän

joukossaan. He istuivat ja pitivät juominkia ja nauroivat ja

kuljettivat viinipikaria kädestä käteen; ja harpunsoittajat soittivat,

ja orjattaret lauloivat, ja silmänkääntäjät tekivät temppujaan.

Äänekkäästi nauraa hohottivat Pallaan pojat ja lakkaamatta viinipikari

kiersi pöytää. Mutta Theseus rypisti otsaansa ja mutisi: "Eipä kumma,

että maa on rosvoja täynnä, kun tuonkaltaiset hallitsevat."

Silloin pallantiidit näkivät hänet ja puoleksi päihtyneinä viinistä he

hänelle huutaa hoilasivat: "Hohoi, sinä kookas muukalainen siellä oven

suussa, mitä sinä tällä kertaa haluat?"

"Minä tulin tänne pyytämään kestiystävyyttä."

"Sitä säätkin, ole tervetullut. Sinä näytät uroolta ja uljaalta

soturilta ja sellainen on tervetullut juomaan meidän kanssamme."

"Teiltä en pyydä vieraanvaraisuutta, pyydän sitä Aigeus-kuninkaalta,

tämän talon isännältä."

Silloin toiset murisivat ja toiset nauroivat ja kirkuivat: "Hehei,

isäntiähän me kaikki olemme täällä."

"Silloin minä olen isäntä yhtä hyvin kuin te muutkin", Theseus sanoi,

ja hän meni pöydän sivuitse salin toiseen päähän hakien Aigeusta, mutta

tätä ei näkynyt missään.

Pallantiidit katsoivat häntä ja sitten toinen toistansa, ja jokainen

kuiskasi vieruskumppanilleen: "Tuopa on röyhkeä nulikka, hänet pitäisi

heittää ovesta ulos." Mutta vieruskumppani kuiskasi vastaan: "Hänellä

on leveät hartiat; nouse sinä ja heitä hänet ulos." Ja niin he kaikki

jäivät hiljaa paikoillensa istumaan.

Silloin Theseus huusi palvelijoita ja sanoi: "Menkää sanomaan

isännällenne, Aigeus-kuninkaalle, että Theseus Troizenilainen on täällä

ja pyytää saada olla jonkin aikaa hänen vieraanansa."

Muuan palvelija juoksi ja sanoi sen Aigeukselle, joka istui

huoneessansa Medeian, tuon tumman noitanaisen, luona. Kun Aigeus kuuli

Troizeniaa mainittavan, niin hän vuoroin punastui ja vuoroin vaaleni

ja nousi vapisten istuimeltaan, mutta Medeia tarkasteli häntä kuin

kyykäärme.

"Mitä Troizenia sinuun koskee?" hän kysyi. Mutta Aigeus vastasi

hätäisesti: "Etkö sinä tiedä, kuka Theseus on? Hän on sankari, joka

on puhdistanut maan kaikista hirviöistä! Mutta että hän oli kotoisin

Troizeniasta, sitä en ensinkään tietänyt. Minun täytyy mennä lausumaan

hänet tervetulleeksi."

Aigeus tuli saliin, ja kun Theseus näki hänet, niin hänen sydämensä

paisui hellyydestä häntä kohtaan ja hän olisi tahtonut langeta

Aigeuksen kaulaan ja iloiten tervehtiä häntä isänään, mutta hän

hillitsi itsensä ja sanoi itsekseen: "Ehkei isäni lopulta välitäkään

minusta. Tahdonpa koetella häntä, ennenkuin ilmaisen itseni." Ja hän

kumarsi syvään Aigeuksen edessä ja sanoi: "Minä olen vapauttanut

kuninkaan valtakunnan monesta hirviöstä, sen tähden olen tullut

pyytämään palkkaa kuninkaalta."

Vanha Aigeus katsoi häneen ja rakasti häntä; mikäpä hellä sydän ei

olisi tehnyt samoin? Mutta hän huokasi syvään ja sanoi:

"Vähänpä minä saatan antaa sinulle, jalo nuorukainen, ainakaan en

mitään sellaista, joka olisi sinun arvoistasi, sillä varmaankaan sinä

et ole kuolevainen tai et ainakaan kenenkään kuolevaisen poika."

"Muuta en pyydä", Theseus sanoi, "kuin saada syödä ja juoda pöydässäsi."

"Sen kyllä saatan sinulle antaa, jos minä lainkaan olen isäntä omassa

talossani."

Sitten hän käski heidän tuoda istuimen Theseukselle ja asettaa hänen

eteensä, mitä parasta oli pöydällä. Ja Theseus istuutui ja söi ja joi

niin paljon, että kaikki muut pöydässä istujat ihmettelivät; mutta hän

piti yhä nuijaa vieressään.

Mutta Medeia, tuo tumma noitanainen, tarkasteli häntä hetken aikaa.

Hän näki kuinka Aigeus punastui ja vaaleni, kun nuorukainen sanoi

tulevansa Troizeniasta. Ja hän näki myöskin, kuinka hän otti Theseuksen

avosylin vastaan ja kuinka Theseus käyttäytyi Pallaan poikien

edessä kuin jalopeura koiralauman keskellä. Ja hän sanoi itsekseen:

"Tuosta nuorukaisesta tulee vielä tämän talon herra. Ehkä hän onkin

läheisimmissä suhteissa Aigeukseen, kuin saattaa aavistaakaan. Eikä

hänenlaisensa rinnalla pallantiideilla ole mitään menestystä."

Sitten hän meni takaisin huoneeseensa, sillä aikaa kuin Theseus söi ja

joi. Ja kaikki palvelijat kuiskuttelivat: "Tuo mies se siis surmasi

hirviöt! Kuinka ylevä on hänen silmiensä katse ja kuinka suuri hän on!

Voi, jospa hän olisi meidän isäntämme poika!"

Mutta hetken perästä Medeia palasi, pukeutuneena kaikkiin jalokiviinsä

ja kalliisiin itämaisiin vaatteisiinsa, ja hän oli kauniimpi nähdä kuin

päivä, niin etteivät vieraat saattaneet hänestä kääntää katsettaan.

Oikeassa kädessään hän kantoi kultaista pikaria ja vasemmassa kädessä

hänellä oli kultainen pullo. Hän tuli Theseuksen luo ja puhui lempein

ja helein äänin:

"Terve sankari, voittaja voittamaton, kaiken pahan hävittäjä! Juo,

sankari, taikamaljastani, joka antaa levon kaikkien vaivojen jälkeen,

joka parantaa kaikki haavat ja valaa uutta elämää suoniin. Juo

maljastani, sillä siinä kihelmöi Idän viini ja Suruttomuuden neste,

Taivahisten virvoitusjuoma."

Puhuessaan hän tyhjensi pullon maljaan, ja viinin haju levisi yli koko

salin kuin ruusujen ja ajuruohon tuoksu.

Theseus katsoi hänen kauniisiin kasvoihinsa ja hänen silmiensä tummaan

syvyyteen. Kun hän katsoi, niin hän pelästyi ja vavahti, sillä tytön

silmät kiiluivat kuin kyykäärmeen silmät. Ja hän nousi seisomaan ja

sanoi: "Viini on kallista ja hyvänhajuista ja viinintuoja on kaunis

kuin Taivahiset. Mutta juokoon hän ensin minun maljani pikarista, jotta

hänen huulensa kosketus tekisi viinin vieläkin suloisemmaksi."

Silloin Medeia kalpeni ja änkytti: "Suo anteeksi, uljas urho, mutta

minä olen sairas enkä uskalla juoda viiniä."

Theseus katsoi taas hänen silmiinsä ja huusi: "Sinun pitää juoda minun

maljani tuosta pikarista tai kuolla!" Ja hän kohotti pronssinuijansa,

sillä välin kuin kaikki vieraat katselivat kauhuissansa.

Silloin Medeia parkaisi pahasti ja paiskasi pikarin permantoon ja

pakeni. Kun viini vieri marmorilattialle, niin kivi kihisi ja kiehui ja

mureni tuon voimakkaan myrkyn vaikutuksesta.

Mutta Medeia kutsui lohikäärmevaununsa ja hyppäsi niihin ja pakeni

korkealle ilmaan yli maiden ja merien, eikä kukaan nähnyt häntä enää.

Ja Aigeus huusi: "Mitä sinä olet tehnyt?" Mutta Theseus osoitti lattian

kiveä ja sanoi: "Minä olen vapauttanut maan lumouksesta; vapautanpa sen

vielä toisestakin."

Hän tuli aivan Aigeuksen eteen ja veti povestaan miekan ja sandaalit ja

sanoi ne sanat, jotka hänen äitinsä oli hänen käskenyt sanoa.

Aigeus astui askelen taaksepäin ja katseli nuorukaista, kunnes hänen

silmänsä sumenivat. Hän heittäytyi Theseuksen kaulaan ja itki, ja

Theseus itki hänen rinnallaan, kunnes he eivät enää jaksaneet itkeä

enempää.

Silloin Aigeus kääntyi kaiken kansan puoleen ja huusi:

"Kas, tässä näette minun poikani, Kekropsin lapset, ja mies hän on

parempi, kuin hänen isänsä oli ennen häntä."

Mutta silloinpa vasta pallantiidit suuttuivat, vaikka he ennestäänkin

olivat aika kiukkuisia. Muuan heistä kirkui: "Pitäisikö meidän

väistyä tuon nousukkaan ja vallantavoittelijan tieltä, joka on ties

mistä kotoisin?" Ja toinen: "Hän on yksin, mutta meitä on useita; ja

väkevämpi voiton vie." Ja yksi huusi sitä ja toinen tätä, sillä he

olivat kiihoittuneet ja villiintyneet viinistä. Ja he sieppasivat

kaikki miekkansa ja keihäänsä seinältä, jolla aseet riippuivat, ja

juoksivat Theseusta kohden, ja Theseus juoksi heitä kohden.

Ja hän huusi: "Menkää rauhassa menojanne, serkkuni, jos tahdotte; mutta

jollette tahdo, niin teidän verenne tulkoon teidän päällenne!" Mutta

he syöksyivät häntä kohden kuin koirat ja pysähtyivät sitten äkkiä ja

härnäsivät häntä, niinkuin koirat pysähtyvät ja haukkuvat ajaessaan

leijonaa pesästä.

Mutta eräs heitti takarivistä keihään, joka suhahti aivan läheltä

Theseuksen pään ohitse. Silloin Theseus syöksyi eteenpäin, ja taistelu

alkoi todella. Kaksikymmentä tappeli yhtä vastaan, ja kuitenkin

Theseus löi heidät kaikki. Ne, jotka jäivät henkiin, ne pakenivat

kaupunkiin, ja kansa ajoi heitä takaa ja karkoitti heidät. Theseus jäi

yksinään palatsiin isänsä kanssa. Mutta ennen iltaa kaupungin väki

tuli palatsiin tanssien ja soittaen ja tuoden uhreja. He uhrasivat

Atheneelle ja iloitsivat kaiken yötä, kun heidän kuninkaansa oli

löytänyt jalon pojan ja kuninkaallisen huoneensa perijän.

Niin Theseus jäi koko talveksi isänsä luo. Kun kevätpäivän tasauksen

aika läheni, niin ateenalaiset kävivät surullisiksi ja hiljaisiksi.

Theseus näki sen ja tiedusteli sen syytä, mutta kukaan ei tahtonut

hänelle vastata sanaakaan.

Silloin hän meni isänsä luo ja kysyi häneltä, mutta Aigeus käänsi pois

kasvonsa ja itki.

"Älä tiedustele, poikani, edeltäpäin ikävyyksiä, joiden täytyy

tapahtua. Onhan aikaa sittenkin, kun ne tulevat."

Kun kevätpäivän tasaus tuli, niin airut saapui Ateenaan ja seisahtui

kaupungin torille ja huusi: "Hohoi, Ateenan kansa ja kuningas, missä on

teidän vuotuinen veronne?" Silloin kuului suuri valitus kaupungista.

Mutta Theseus nousi ja meni airueen luokse ja huusi:

"Kuka sinä olet, koirankuonolainen, joka uskallat tulla tänne veroa

vaatimaan? Jollen kunnioittaisi sinun airueensauvaasi, niin tällä

nuijallani sinut paikalla musertaisin."

Airut vastasi kopeasti, sillä hän oli vanha ja arvokas mies:

"Kaunis nuorukainen, en minä ole mikään koirankuonolainen enkä hävytön;

minä teen vain, mitä on käskenyt isäntäni Minos, satakaupunkisen

Kreetan kuningas, maailman kuninkaista viisain. Sinä olet varmaankin

muukalainen täällä, sillä muutoin sinä tietäisit, minkä tähden minä

tulen ja että minulla on oikeus tulla."

"Niin olen, muukalainen olen täällä. Sano siis minulle, minkä tähden

tulet!"

"Noutamaan sitä veroa, jonka Aigeus-kuningas lupasi Minokselle ja

vahvisti lupauksensa valalla. Minos valloitti näet kaiken tämän maan ja

Megaran, joka on tästä maasta itäänpäin, kun hän tuli tänne suurella

laivastolla, julmistuneena poikansa murhasta. Sillä hänen poikansa

Androgeos tuli tänne Panathenaia-leikkeihin ja voitti kreikkalaiset

urheilussa, niin että kansa kunnioitti häntä uroona. Mutta kun Aigeus

näki hänen kuntonsa, niin hän kadehti häntä ja pelkäsi, että hän vielä

liittoutuisi Pallaan poikien kanssa ja ottaisi häneltä valtikan.

Hän alkoi juonitella Androgeoksen henkeä vastaan ja surmasi hänet

kavalasti, kuinka tai missä ei tiedä kenkään. Toiset sanovat, että

hän vietteli Androgeoksen Oinoeehen sille tielle, joka vie Thebeen,

ja toiset, että hän lähetti hänet Marathoniin härkää vastaan, jotta

se hänet tappaisi. Mutta Aigeus sanoo, että Ateenan nuorukaiset hänet

tappoivat kateudesta, koska hän oli voittanut heidät leikeissä. Minos

tuli tänne ja kosti poikansa kuoleman, eikä lähtenyt, ennenkuin tämä

maa oli luvannut hänelle veroa -- joka vuosi seitsemän nuorukaista ja

seitsemän neitosta, jotka lähtevät minun kanssani mustapurjeisessa

laivassa ja purjehtivat satakaupunkiseen Kreetaan."

Silloin Theseus kiristeli hampaitansa ja sanoi: "jollet sinä olisi

airut, niin minä sinut heti tappaisin, kun julkenet puhua sellaista

minun isästäni. Mutta menenpä hänen luokseen, että saan tietää

totuuden."

Theseus meni isänsä luo ja kysyi häneltä. Mutta Aigeus käänsi pois

kasvonsa ja itki ja sanoi: "Verta vuodatettiin maassa vastoin oikeutta,

ja verellä se kostetaan. Älä särje sydäntäni kysymyksilläsi; kyllin

vaikeata on kärsiä surua siitä puhumattakin."

Silloin Theseus huokasi sydämessään ja sanoi: "Minä tahdon itse

mennä noiden nuorukaisten ja neitosten keralla ja tappaa Minoksen

kuninkaalliselle valtaistuimelleen."

Aigeus parahti ja huusi: "Sinä et saa sinne mennä, poikani, sinä

minun vanhuuteni valo, sinä, josta olen toivonut tämän maan saavan

hallitsijan, sen jälkeen kuin itse olen Manalaan muuttanut. Sinä et

saa mennä sellaista kauheaa kuolemaa kärsimään kuin nuo nuorukaiset ja

neitoset. Minos heittää heidät labyrinttiin, jonka Daidalos hänelle

rakensi Kreetan kallioille -- Daidalos, tuo luopio ja kirottu, tämän

synnyinmaansa turmio. Siitä labyrintistä ei kukaan pääse pakenemaan,

vaan kaikki eksyvät sen mutkikkaisiin sokkeloihin ja kohtaavat viimein

Minotauroksen, tuon kauhean hirviön, joka elää ihmisen lihasta. Siellä

se heidät kauheasti raatelee, eivätkä he koskaan enää saa nähdä

maatansa."

Silloin Theseus punastui ja hänen silmänsä salamoivat ja hänen

sydämensä tykytti kiivaasti. Hän seisoi hetken liikkumatta, niinkuin

kalliolla seisova sankarin kivinen hautapatsas; ja viimein hän puhui:

"Sitä suurempi syy minun on mennä heidän mukanaan ja tappaa tuo

kirottu peto. Enkö minä ole surmannut pahantekijöitä ja hirviöitä,

vapauttaakseni tämän maan? Missä on Periphetes ja Sinis ja Kerkyon

ja Phaia, hirmuinen villisika? Ja missä ovat nuo viisikymmentä

pallantiidia, nuo kurjat rauhanhäiritsijät? Samaa tietä kuin he,

Minotauroskin saa kulkea ja Minos itsekin, jos hän uskaltaa minua

vastustaa."

"Mutta kuinka sinä saatat tuon hirviön surmata, poikani? Sinun täytyy

antaa pois nuijasi ja kaikki aseesi ja sinut heitetään hirviölle

ruoaksi avutonna ja alastomana kuten kaikki muutkin."

Silloin Theseus sanoi: "Kaipa tuossa labyrintissä sentään on kiviä,

ja onhan minulla nyrkit ja hampaat! Enhän minä tarvinnut nuijaani

silloinkaan kun tapoin Kerkyonin, tuon kaikkein kuolevaisten kauhun!"

Aigeus painautui hänen polviinsa, mutta Theseus ei tahtonut häntä

kuulla. Viimein Aigeus antoi hänen mennä, itki katkerasti ja sanoi vain

nämät sanat:

"Lupaa minulle vain yksi asia, jos palaat takaisin onnellisena --

vaikka niin tuskin tapahtuu -- lupaa, että otat alas mustan purjeen --

sillä minä olen odottava sinun laivaasi kaiket päivät kalliolla -- ja

nostat sen sijaan valkoisen, että jo kaukaa saan tietää, oletko sinä

hengissä."

Theseus lupasi ja meni ulos ja riensi torille, jossa airut seisoi.

Siellä heitettiin parhaillaan arpaa, keiden nuorukaisten ja neitosten

tuli lähteä tuossa turman purressa, ja kansa itki ja valitti, aina kun

arpa lankesi jollekulle. Mutta Theseus astui joukon keskelle ja huusi:

"Tässä on nuorukainen, joka ei tarvitse arpaa. Minä tarjoudun itse

yhdeksi noista seitsemästä."