Kuinka kentauri kasvatti uroita Pelionilla.
Olen kertonut teille uroosta, joka taisteli petoja ja raivoisia ihmisiä
vastaan; mutta nyt saatte kuulla tarinan uroista, jotka purjehtivat
kaukaiseen maahan Kultaisen taljan etsintään, voittaen itselleen
ikuista mainetta.
Kuinka kauas he purjehtivat, lapsukaiseni, sitä en saata tarkalleen
sanoa. Se kaikki tapahtui kauan, kauan sitten; niin kauan, että
kaikki on käynyt hämäräksi, niinkuin uni, jonka näitte viime vuonna.
Ja minkätähden he lähtivät, en sitäkään saata sanoa. Jotkut sanovat,
että he tahtoivat voittaa kultaa. Saattoi olla niin; mutta jaloimpia
tekoja, mitä on tehty maan päällä, ei ole tehty kullan vuoksi. Kullan
tähden Herra ei tullut maan päälle ja kuollut, eivätkä apostolit
menneet kaikkiin maihin saarnaamaan hyvää sanomaa. Spartalaiset eivät
katsoneet rahan ansiota, kun he taistelivat ja kuolivat Thermopylain
luona; eikä viisas Sokrates pyytänyt palkkaa kansalaisiltaan, vaan eli
koko elämänsä ajan köyhänä ja paljasjalkaisena, koettaen vain tehdä
ihmisiä hyviksi. Ja meidän päivinämmekin elää sankareita, jotka tekevät
jaloja tekoja, mutta eivät kullan vuoksi. Löytöretkeilijämme, jotka
toinen toisensa perästä purjehtivat kauheille jäämerille, eivät mene
sinne rikastuakseen; eivätkä liioin ne naiset, jotka menevät kauas
sotatantereille sairaanhoitajattariksi ja tekevät itsensä köyhiksi,
jotta saattaisivat tulla rikkaiksi jaloista teoista. Ja tokkopa nekään
nuoret miehet, jotka jättävät hyvinvoinnin ja mukavuuden ja hauskan
kodin ja kaiken, mitä rahalla voi saada, ja menevät sotaan taistelemaan
isänmaansa edestä ja kärsimään nälkää ja janoa ja haavoja ja kuoleman,
tokkopa nekään silloin sanovat itsekseen: "Kuinkahan paljon rahaa
saan ansaituksi?" Ei, lapsukaiseni, on jotakin, joka on parempi kuin
rikkaus, parempi kuin henkikin, ja se on, että ennenkuin kuolette,
olette tehneet jotakin, josta hyvät ihmiset saattavat teitä kunnioittaa
ja teidän Taivaallinen isänne iloita.
Siksipä tahdomme uskoa -- ja miksipä emme uskoisi -- että nuo
muinoiset Argonautitkin olivat jaloja miehiä, jotka suunnittelivat ja
tekivät jalon teon; ja että heidän maineensa sentähden on elänyt ja
kulkenut lauluissa ja tarinoissa, sekoittuneena kyllä, siitä ei ole
epäilemistäkään, haavekuviin ja satuihin, mutta kuitenkin pohjaltaan
totena ja oikeana. Me tahdomme kunnioittaa noita vanhoja Argonautteja
ja kuunnella heidän tarinaansa semmoisena kuin se kerrotaan; ja me
tahdomme koettaa tulla heidän kaltaisiksensa kukin asemassamme;
sillä meillä on kullakin Kultainen talja etsittävänä ja myrskyävä
meri purjehdittavana, ennenkuin sen saavutamme, ja lohikäärmeitä
voitettavana, ennenkuin se on meidän.
Entä mikä oli sitten tuo ensimmäinen Kultainen talja? En tiedä,
enkä siitä välitäkään. Vanhat helleenit sanoivat, että se riippui
Kolkhiissa, -- jota me nimitämme Sirkassian rannikoksi -- sodanjumalan
metsässä, naulattuna pyökkipuuhun; ja että se oli sen ihmeellisen
oinaan talja, joka kantoi Phriksoksen ja Helleen Mustanmeren ylitse.
Sillä Phriksos ja Helle olivat Pilvinymfin ja Minyain kuninkaan
Athamaan lapsia. Ja kun nälänhätä tuli maahan, niin heidän julma
äitipuolensa Ino tahtoi tappaa heidät, jotta hänen omat lapsensa
saisivat hallita, ja sanoi, että heidät täytyi uhrata alttarilla
jumalien vihan lepyttämiseksi. Nuo lapsiraukat vietiin silloin
alttarille, ja pappi seisoi jo valmiina veitsi kädessä, kun pilvistä
lentää lehahti Kultainen oinas ja otti lapset selkäänsä ja katosi.
Silloin tuo, jumalaton Athamas-kuningas tuli hulluksi, ja tuhon
omiksi joutuivat Ino ja hänen lapsensa. Sillä raivoissaan Athamas
tappoi toisen niistä, ja Ino pakeni toinen lapsi sylissään ja hyppäsi
kalliolta mereen ja muuttui delfiiniksi -- olettehan nähneetkin
sellaisen -- joka iäti huokaillen vaeltaa laineilla puristaen
pienokaistaan rintaansa vastaan.
Mutta kansa karkoitti Athamas-kuninkaan, koska hän oli tappanut
lapsensa. Ja hän kierteli maita ja mantereita ja tuli viimein Delfoin
oraakkelin luo. Ja oraakkeli sanoi, että hänen täytyi kuljeskella
syntinsä tähden, kunnes metsän pedot kestitsisivät häntä vieraanaan.
Niin hän kulki nälissään ja suruissaan monta raskasta päivää, kunnes
hän näki susilauman. Sudet repivät parhaillaan lammasta, mutta kun ne
näkivät Athamaan, niin ne pakenivat ja jättivät lampaan hänelle, ja
hän söi. Ja silloin hän ymmärsi, että ennustus viimein oli toteutunut.
Sitten hän ei enää kuljeskellut, vaan asettui asumaan ja rakensi
kaupungin ja tuli uudestaan kuninkaaksi.
Mutta oinas kantoi molempia lapsia kauas yli maiden ja merien,
kunnes he tulivat Thraakian Khersonesokseen, ja siellä Helle putosi
mereen. Ja tuo kapea salmi nimitettiin hänen mukaansa Hellespontoksi,
Helleen mereksi, ja se nimi sillä on ollut tähän päivään asti. Sitten
oinas lensi Phriksos selässään koillista kohden sen meren yli, jota
me nyt nimitämme Mustaksimereksi; mutta helleenit nimittävät sitä
Eukseinokseksi, vieraanvaraiseksi mereksi. Ja viimein, niin kerrotaan,
he pysähtyivät Kolkhiiseen jyrkälle Sirkassian rannikolle; ja siellä
Phriksos sai Aietes-kuninkaan tyttären, Khalkiopeen, puolisoksensa; ja
hän uhrasi oinaan jumalille; ja Aietes naulasi sen taljan pyökkipuuhun
Areen, sodanjumalan lehtoon.
Ja jonkin ajan kuluttua Phriksos kuoli, ja hänet poltettiin, mutta
hänen henkensä ei saanut lepoa; sillä hänet oli poltettu kaukana
syntymämaastaan ja Hellaan päivänpaisteisilta kukkuloilta. Hän ilmestyi
unessa Minyain uroille ja huusi surullisesti heidän vuoteittensa
vieressä: "Tulkaa vapauttamaan minun henkeäni, jotta pääsisin kotiini
isieni ja heimoni luo ja Minyain suloiseen maahan!"