I.

Kuinka Perseus ja hänen äitinsä tulivat Seriphos-saarelle.

Oli kerran kaksi kuninkaan poikaa, jotka olivat kaksoset. Heidän

nimensä olivat Akrisios ja Proitos, ja he elivät kaukana Hellaassa,

Argoksen lempeässä laaksossa. Heillä oli hedelmällisiä niittyjä

ja viinitarhoja, lampaita ja härkiä, suuria hevoslaumoja Lernan

rämeillä ja kaikkea, mitä ihminen: tarvitsee ollakseen onnellinen.

Mutta he olivat sittenkin onnettomia, sillä he kadehtivat toisiaan.

Syntymähetkestään asti he olivat riidelleet, ja kun he kasvoivat

suuriksi, niin he koettivat kumpikin anastaa toiselle kuuluvan osan

valtakuntaa ja ottaa kaikki itselleen. Niinpä Akrisios ensiksi

karkoitti Proitoksen. Proitos kulki maita ja meriä ja toi kotiin

ulkomaalaisen kuninkaantyttären puolisokseen ja avukseen ulkomaalaisia

sotureita, joita nimitettiin kykloopeiksi, ja hän karkoitti nyt

vuorostaan Akrisioksen, ja sitten he taistelivat kauan aikaa

kotimaassaan, kunnes riita saatiin ratkaistuksi, ja Akrisios otti

Argoksen ja puolen valtakuntaa ja Proitos otti Tirynsin ja toisen

puolen valtakuntaa. Ja Proitos rakennutti kykloopeillaan Tirynsin

ympärille hakkaamattomasta kivestä korkeat muurit, jotka vielä tänäkin

päivänä ovat pystyssä.

Mutta tuon kovasydämisen Akrisioksen luo tuli ennustaja ja ennusti

hänelle pahaa ja sanoi: "Koska sinä olet noussut omaa vertasi vastaan,

niin sinun oma veresi on nouseva sinua vastaan; koska sinä olet tehnyt

syntiä sukuasi vastaan, niin sukusi kautta sinä saat rangaistuksen.

Sinun tyttärellesi Danaelle on syntyvä poika, ja sen pojan kädestä olet

sinä surmasi saava. Niin ovat jumalat päättäneet, ja niin on tapahtuva."

Siitä Akrisios kovin pelästyi; mutta hän ei parantanut tapojaan. Hän

oli ollut julma omaa perhettään kohtaan, ja sensijaan että hän olisi

katunut ja muuttunut hyväksi, hän kävi vain entistään julmemmaksi.

Hän heitätti ihanan tyttärensä Danaen maanalaiseen kuoppaan, joka

muurattiin umpeen, ettei kukaan päässyt lähestymään tyttöparkaa.

Akrisios luuli olevansa viisaampi kuin jumalat. Mutta saatte nähdä,

kykenikö hän välttämään heidän tuomiotaan.

Tapahtuipa, että Danaelle syntyi poika, niin kaunis lapsi, että sitä

olisi jokainen muu paitsi Akrisios-kuningas säälinyt. Mutta hän ei

tuntenut sääliä; hän vei Danaen ja lapsen meren rannalle ja pani heidät

isoon arkkuun ja työnsi heidät vesille tuulten ja aaltojen ajeltaviksi.

Raitis luodetuuli puhalsi siintäviltä vuorilta Argoksen lempeään

laaksoon ja kauas kauas merelle. Ja kauas kauas merelle ajelehtivat

sen mukana äiti ja lapsi, sillävälin kuin kaikki, jotka heitä rannalla

katselivat, itkivät, paitsi tuo julma isä, Akrisios-kuningas.

Niin he ajelehtivat eteenpäin, ja arkku keinui aalloilla, ja

lapsukainen nukkui äitinsä polvella. Mutta äitiparka ei saattanut

nukkua, hän vain valvoi ja itki ja lauloi lapselleen heidän

kiikkuessaan laineilla. Ja sen laulun, jota hän lauloi, te saatte

kerran itsekin oppia.

Nyt he olivat jo kulkeneet viimeisen siintävän niemekkeen ohi aavalle

meren selälle. Aallot ja taivas ja tuuli heitä vain nyt ympäröivät.

Mutta aallot ovat lempeitä, ja taivas on kirkas, ja tuuli on lauha ja

hiljainen. Sillä nyt on se aika, jolloin Halkyone ja Keyks rakentavat

pesiään, eivätkä silloin koskaan myrskyt myllerrä kesän leppeää merta.

Keitä olivat sitten Halkyone ja Keyks? Kerronpa sen teille arkun

ajelehtiessa eteenpäin. Halkyone oli ihana impi, merenrannan ja tuulen

tytär. Ja hän rakasti merimiespoikaa ja meni hänen puolisokseen; eikä

kukaan maan päällä ollut niin onnellinen kuin he. Mutta viimein Keyks

joutui haaksirikkoon; ja ennenkuin hän ennätti uida rannalle, aallot

hänet nielivät. Ja Halkyone näki hänen hukkuvan ja juoksi veteen hänen

luokseen; mutta turhaan. Silloin Taivahiset säälivät heitä kumpaakin

ja muuttivat heidät kauniiksi vesilinnuiksi. Ja nyt he rakentavat joka

vuosi laineille pesänsä ja purjehtivat iäti onnellisina kesän leppeää

merta.

Niin kului yö, ja niin kului päivä, ja pitkältä se päivä Danaesta

tuntuikin. Ja sitten kului vielä toinen yö ja toinen päivä, kunnes

Danae oli aivan nääntynyt nälästä ja itkusta, eikä vieläkään maata

näkynyt. Mutta koko ajan lapsi nukkui levollisesti; ja viimein

Danae-parankin pää painui ja hänkin vaipui uneen poski vasten lapsen

poskea.

Mutta hetken kuluttua hän yht'äkkiä heräsi. Arkku ritisi ja ratisi,

ja ilma oli täynnä ääniä. Hän katsoi ylös, ja hänen päänsä päällä oli

mahtavia kallion kielekkeitä, jotka hohtivat aivan punaisina laskevan

auringon valossa, ja hänen ympärillään oli kareja ja hyrskyjä ja

vaahdon pärskettä. Hän löi käsiänsä yhteen ja huusi apua kaikin voimin.

Ja hänen huutaessaan apu tulikin. Kalliolle ilmestyi pitkä ja komea

mies, joka kummastellen katseli aallokossa kiikkuvaa Danae-parkaa.

Miehellä oli karkea verkavaippa yllä ja päässä leveä hattu, joka

varjosti hänen kasvojaan. Kädessään hän kantoi kolmihaaraista piikkiä,

jolla tapettiin kaloja, ja olalleen hän oli heittänyt käsiverkon.

Mutta Danae saattoi hänen olennostaan ja hänen käynnistään ja hänen

liehuvista kultahapsistaan ja parrastaan nähdä, ettei hän ollut

mikään tavallinen ihminen; sitä todisti kaksi palvelijaakin, jotka

kulkivat hänen takanaan kantaen hänen kalakoppasiaan. Mutta Danae

oli tuskin ehtinyt vilkaista mieheen, ennenkuin tämä laski syrjään

kolmihaaransa ja juoksi kalliota alas ja heitti käsiverkkonsa niin

taitavasti Danaen ja arkun yli, että veti sen ja Danaen ja lapsen aivan

vahingoittumattomina rantariutoille.

Sitten kalastaja otti Danaeta kädestä ja nosti hänet arkusta ja sanoi:

"Oi, ihana neito, mikä kumma kohtalo sinut on tuonut tälle saarelle

noin heikossa purressa? Kuka sinä olet ja mistä tulet? Varmaankin olet

jonkun kuninkaan tytär; ja tuo poika ei ole tavallinen kuolevainen."

Puhuessaan hän osoitti lasta, sillä sen kasvot paistoivat kuin

aamutähti.

Mutta Danae vain pää kumarassa nyyhkytti:

"Sano minulle, mihin maahan minä raukka olen tullut; ja minkälaisten

ihmisten seuraan olen joutunut!"

Kalastaja sanoi: "Tämä saari on Seriphos nimeltään, ja minä olen

helleeni ja asun siinä. Minä olen Polydektes-kuninkaan veli, ja ihmiset

kutsuvat minua Diktys-kalastajaksi, siksi että pyydystän rannan kaloja."

Silloin Danae lankesi hänen jalkoihinsa, syleili hänen polviansa ja

huusi:

"Voi, herra, sääli muukalaista, jonka julma kohtalo on ajanut maasi

rannoille. Anna minun elää talossasi palvelijana, mutta älä kohtele

minua pahoin, sillä minä olin kerran kuninkaan tytär ja tämä minun

poikani, kuten sinä oikein sanoit, ei ole tavallista sukua. En tahdo

olla sinulle rasitukseksi enkä syödä leipääsi laiskana, sillä minä

olen kutomisessa ja koruompelussa taitavampi kuin kaikki tämän maan

tyttäret."

Ja hän aikoi jatkaa, mutta Diktys keskeytti hänet ja nosti hänet ylös

ja sanoi:

"Tyttäreni, minä olen vanha, ja hiukseni harmaantuvat. Mutta minulla ei

ole lapsia kotiani sulostuttamassa. Tule siis kanssani, sinä olet oleva

minun ja vaimoni tytär, ja tämä lapsi on oleva meidän lapsenlapsemme.

Minä pelkään jumalia ja olen vieraanvarainen kaikille muukalaisille,

sillä minä tiedän, että hyvät teot niinkuin pahatkin kostetaan niille,

jotka niitä tekevät."

Niin Danae sai suojan ja hoivan. Hän meni tuon hyvän Diktys-kalastajan

kanssa hänen kotiinsa ja oli hänen ja hänen vaimonsa tyttärenä

viisitoista vuotta.