Puolimatkassa Shitnitsan ja lääninkaupungin Staromirskin välillä maata
repotti notkon pohjalla Gnjesdofkan kylä. Pappina siellä oli isä
Iivana Gonibjesov. [Pappia kutsutaan venäjänkielellä "isäksi", papin
vaimoa "äidiksi", _Gonibjesov_ on kirjailijan keksimä pappisnimi, se
merkitseisi suomeksi: "pirujen ajajaa". (Suom.)]
Kerran aamulla heti Vasiliperän tapahtumain jälkeen seista törötti
pappilan pihalla heinäkuorma ja Iivana pappi itse omassa persoonassaan
oli sitä purkamassa. Seisten kuorman päällä huusi hän tuontuostakin
rengille:
-- Elä sinä siellä töllistelet
Hänen äänensä oli äreä ja uhkaava. Hänen jokaisessa liikkeessään ilmeni
Goliatin voima. Kohottaen hankoa, työnsi hän sen varmasti heinien
sisään ja jännittäen jäntereitään sekä hiukan punehtuen irroitti
keveästi äärettömän taakan kerrallaan kuormasta. Nostaen sen sitten
päänsä ylitse kuin minkäkin jättiläissateensuojaimen, huuteli hän
hilpeillen omasta väkevyydestään:
-- Oh-hoo-ho-hoo!! Hei! Ota vastaan, tölliskö!
Taakka vyörähti tallin yliselle ja hajosi kahisten laipiolle. Tuuli
riepotteli papin vaaleata tuuheata partaa, kuni leikillä huljuttaen
sitä toiselta hartioita toiselle ja pani pappisviitan helmat hulmuamaan
ikäänkuin naisten hameet, paljastaen kuorman juurella seisovalle
talonpojalle haaltuneet papilliset ruutuhousut, jonka tähden
maalaisukko hieman joutui häpeisiinsä.
Ukko oli vanha ja harmaapäinen, hiukan humalassa, yllään harmaa
karvatakki, päässä lämmin lakki, kovan helteen tähden takaraivolle
työnnetty, jaloissa oli hänellä raskaat, paksulti rasvatut saappaat.
Toisessa kainalossaan piteli hän äärettömän suurta, karttuunihuiviin
käärittyä vehnälimppua, toisessa -- oranssinväristä kanaa, jonka jalat
olivat sidotut ja pursto eteenpäin käännetty. Hänen povestaan kurkisti
viinapullon kirkas kaula.
-- Se on tuota nähkääs, -- puheli ukko käheästi, -- että jos tuota
niinkuin esimerkiksi... että koko tämä meijän talonpoikanen tyhmyytemme
on lähtennä herroista...
Pappi Iivana työnteli hangollaan ja kysäsi sekaan:
-- Mistä herroista?
-- Ka näistäpä näistä että niinkuin jos tuota... herroista! Talonpojan
meininki, kuulkaahan, pappi kulta, se näes on pyhä. Mistä vain tahot,
talonpoika sulle tekee rahaa, -- vaikka lannasta, vaikka liasta, vaikka
kivestä taikka sannasta... rahaa sulle tekee! Jos vähän pellavaa tuli
panneeksi peltoon -- niin heti sulle housut ja paidat saa laittaa. Jos
vehnän siemeniä maahan sirotti, -- niin vuoden läpeensä sinua elättää
täytyy. Jos kirveen otti, kämmeniinsä sylkäsi, ähkäsi ja puuta iski
-- niin heti siihen tulla tomahtaa töpötakki olento ja sanoo että: --
"Me olemme -- herroja. Maks pois, ukko, kruunun veroja puolitoista
ruplaa". Tänään puolitoista, huomenna puolitoista. Ylihuomenna -- hyi
helvetti! Mutta eihän sitä sillä tavalla, pappi kulta, riitä lantaa
eikä peltomutaa! Noh, talonpoika vie kuin viekin housunsa, paitansa
herrain markkinoille, vaan itse piikkosissa passieraa! Ja vehnät myös
myytäviksi ja joka kirveenisku -- myytäväksi! Mutta herrat moittii:
-- "Vähänpä toit! Anna lisää!" Anna ja yhä anna!... no, talonpoika
joutuu ihan ymmälle eikä tiedä, mihin päin pyllistää, joka nurkassa
herrat häntä vahtivat. Poliisi häitä sakkoja kiristelee, piiripäällikkö
-- ruununveroja, kylänvanhin -- rästejä. Huutaen, kiljuen niskaasi
karauttavat. Vai mikä taikakukkaro loppumattomia rahoja se talonpoika
on?! Nykyajan talonpoika on vain nimeltään talonpoika, mutta sisukset
siltä on uloskiskaistu, sentähden että -- vuosi vuodelta sen maa
vähenee, koska hän sen on antanut joko arennille taikka myönyt pois,
ja ruplia yhä nyljetään. Nykyään ne on kunnanmiehetkin -- ja kauppiaat
-- ja vuokraajat -- kaikki ne on talonpojan suhteen -- herroja! Sekä
piiripäällikkö että työnjohtaja ja jokainen kylän läpi matkustavainen,
jos hänellä on lakissa merkki, -- jokainen pitää oikeutenaan
talonpojalle sanan sanoa ja enimmäkseen häntä haukuskelee... Vaan
talonpoika itse ei saa puutteistaan edes puhua missään, siksi ne
nykyään kokouksissakin vain herrat ovat äänessä! Heistä se kaikki
surkeus tulee! Ihan paljaaksi nyljetty ihminen on talonpoika eikä
hänellä enää ole mitään muuta keinoa jäljellä kuin kapina... Olette
kai kuullut, pappi kulta, kuinka Shirokosadov petkutti kuolleillaan
vasiliperäläisiä?
-- Kuullut olen, Vasili Petrovitsh!
-- Mainio mies!... Vaan nyt ne vasiliperäläiset viedään käräjiin! Kas
semmoinen se on se herrain oikeus!...
Vasili Petrovitsh vaipui mietteisiinsä, huokaillen ja hiukan
horjahdellen, jonka vuoksi kanalta pursto pullistui levälleen.
-- Mutta oletkos, herra pastori, kuullut uutisen? -- muisti hän
yht'äkkiä: -- Krestofkan papilta on eukko karannut.
-- Mitäh?!
Iivana pappi heitti heinäkimpun niin varomattomasti että se hajosi
pitkin pihaa tuulen kantamana kaikille suunnille. Nojautuen hankoon,
katsoi hän ukkoa aukiräväytetyillä suurilla silmillään, ja hänen
kasvojensa päivetyksen ja punakkuuden läpi kuulsi huomattava
kalpeneminen.
-- Mitä sinä siellä valehtelet! -- sanoi hän ankarasti.
-- Enhän minä valehtele! -- vastasi ukko, hieman loukkautuneena: --
Mikolai poika ajoi kuormakyytiä Jumaliskylään -- niin siellä kaikki
siitä olivat pakisseet! Menn'yönä oli kyydillä ajaa karauttanut
lukkarin kanssa... Kirjúhalla hevosia vaihettu oli. Kirjúha oli
tietänyt kertoa että se niin oli päätään kadulla käännellyt ja
keikutellut... jotta tullaanko muka perästä.
-- Sinun Kirjúhasi lörpöttelee!
-- Kirjúha ei lörpöttele! -- sanoi ukko vakuuttavasti: -- Kirjúha on --
mustalainen! Vaikka läpi seinän se näkee!
Isä Iivana heitti luotaan heinähangon.
Hänen kasvonsa ilmaisivat rauhattomuutta ja mielenliikutusta.
Käskettyään renki Paramonin viskaamaan heinät loppuun, hyppäsi hän alas
kuormalta.
-- Lähetäänhän huoneisiin, Vasili Petrovitsh, niin saatat selvästi
kertoa. Mitähän lipilapia se on? En ota uskoakseni oikein. Hyvinhän
minä tunnen tuon isä-Matvein. Ja Paula pikkaraisen, hänen eukko
kultansa, myös tunnen. Jo lapsuudesta saakka tunnen! Ystävykset ollaan!
Sellainen oiva, sulosuu naikkonen... Kuinka voin hänestä mokomaa uskoa?
Roskaa, lörpötystä!
Iivana pappi vei ukon poikki avaran pihan, joka oli täynnä vankkureita
ja matkavaunuja, lomitse sahrojen, joiden terissä vielä näkyi
kuivamatonta multaa, ja karhien, joiden hampaat törröttivät päin
taivasta.
-- Äiti hoi! -- huudahti hän astuen huoneeseen: -- tulehan kuulemaan
kummia uutisia!
Papinrouva astui esiin ylt'yleensä jauhoissa, hihat käärittyinä,
kuivana, korkeavartaloisena, kasvoilla huolestuksen ilme. Hänen
yllään oli yksinkertainen tumma puku, ilman hetalettakaan koristusta,
päässä luostarimaisesti sitaistu valkoinen huivi, ja muutenkin hän
kauttaaltaan totisine, ankarine, kerran kaunismuotoisine, mutta
nyt kuivine, kylmine silmien ilmeineen muistutti ennenaikaansa
vanhentunutta palvelijatarta.
-- Mitä uutisia? -- kysyi hän lyhyen-kuivasti.
Ja kuultuaan, virkkoi kylmästi:
-- Aikoja sitten sitä saattoi odottaa. Mitä siinä on kummasteltavaa?
Mitäs muuta semmoiselta väkkärältä saattoi odottaakkaan?
Ulkonäöltäänkinhän tuo oli irstaloinen!
Papin vaimo meni peilin ääreen oikaisten huivinsa ja katsahtaen omaan
kuvaansa kuin vieraaseen.
-- Häpeä nyt toki hiukan, Liina! -- kihisi Iivana pappi. -- Sillä
tavalla ei saa naista parjata! Ja varsinkaan niin hyvää naista kuin on
Paula! Tuiki tuttua!
-- Sinunpa tuo on tuttujasi... Sitä kai sinäkin olet nuoleksinut!
-- Sinulla ei ole omaatuntoa! Minun täytyy sinulle sanoa ettet _sinä_
kaikkine jumalisuuksinesi ole hänen pikkusormensakaan veroinen!
Pappi asteli kuohuksissaan pitkin ruokasalin lattiaa.
-- Kuinka sinä ilkeätkin, kuinka sinä uskallatkin häntä noin nimitellä?
Minä sen sinulta kiellän kerralla ikipäiviksi! Se on kaikki roskaa
mitä puhutaan, minä en usko sanaakaan! Keksittyjä juoruja! Tai vain
väärinkäsitystä! Ja sinun pitää hävetä sillä tavoin puhumasta!
-- Elä sinä siinä hypi! -- sanoi papin eukko kylmästi: -- eläkä käsiäsi
heiluta! Turhaan sinä minua säikyttelet... minä en kuulu pelkureihin.
Minä en osaa sinisilmiä pyörittää niinkuin se sinun... Paulasi! Enkä
toki tahdokkaan. Kyllä minä, ukkokulta, jo aikoja sitten olen sinut
läpi nähnyt!
-- Missä asiassa? -- kummeksuen kääntyi häneen isä Iivana,
epäluottamuksella vaimoonsa katsoen.
Tämä tuijotti häneen häijyn-pilkallisesti.
-- Eläkä sinäkään kehtaa verrata minua keneen tahansa! -- kuohahti
hänkin vuorostaan äkkiä sanomaan: -- kuuletko, elä kehtaa?! Jollei
olisi tuota Liisukkaa, niin luostariin minäkin tästä pakeneisin sinua
pakoon... valkoisten muurien taa hautautuisin!
-- Ja vadelmanpunaisten luostarikellojen alle! -- virkkoi Iivana
pappi pilkallisesti, kääntäen selkänsä ja rummuttaen sormillaan
ikkunanruutuihin. -- Mene vain, onnea matkaan... hauska kai minusta
on! Minä itsekkin olisin jo aikoja sitten mennyt. Vai luuletko sinä
että minusta on maireaa olla pappina. Mutta emmehän me kumpikaan tästä
pääse, rakas ystävä! Etkä sinäkään pelkästä vihastuksesta minnekkään
lähde: ja jos lähtisit, niin eihän sulle jäisi ketä kiusata ja morkata!
Mustasukkaisuudesta, häijyydestä sinä vain olet niin pimeällä päällä!
Minun elämäni ei olisi niin saastainen suo, jos sinulla olisi minua
kohtaan edes pisara rakkautta.
-- Vai rakkautta!!
Papin vaimon kasvot vääristyivät kuni viiltävästä kivusta ja hän
vyöräytti himmenneistä silmistään ikäänkuin sysimustan, synkän aallon
miestänsä vastaan.
Talonpoikaisukko, joka sillävälin oli kärsivällisesti huokaillut
kynnyksen edessä sen näköisenä kuin muka olisi laskenut rakoja
laessa, oli kuitenkin siksi uteliaasti takertunut kuuntelemaan perhe
kohtausta, että oli kokonaan unehuttanut kanan, niin että se havahtuen
pitkällisestä horroksistaan, yht'äkkiä rupesi rapistelemaan siipiään ja
lentää pomahti kaakattaen papineukon jalkoihin, haikeasti kurotellen
kaulaansa. Ukko, haluten saada kanan kiinni, pudotti vehnälimppunsakin,
joka jymähtäen läksi kierimään pitkin lattiaa kunnes puoliympyrän
kierrettyään pysähtyi kanan viereen.
Papilta pääsi nauru ja hän läksi äkkiä pois, mutisten mennessään:
-- Ka siinä papin roskat! Ne lentävät ja kierivät! -- Kestitseisit
meitä, äiti, mieluummin teellä tämän Vasili Petrovitshin kanssa. Se
naittaa poikansa, siksi on tuonut lahjoja.
Papinrouva avasi limppukäärön, pisti liinan pesukomeroon, vaan vei
kanan keittiöön. Palattuaan takaisin, alkoi hän kaataa teetä laseihin
ja siirtäen lasia vieraan eteen, sanoi:
-- Mitäs varten sinä, Vasili Petrovitsh, kanan toit tullessasi?
-- Kuinkas muuten: -- jupisi ukko ymmärtämättä: -- eikös sitä tarvita?
-- Ei olisi haitannut, jos olisit tuonut hanhenkin.
-- Hanhenko! Katsos pe... jumala siunatkoon! Hanhen? Mikäs aihe
minulla... Vai sillä tavalla! Herranen aika, rouvakulta! Emmehän me
toki...
Ja hän ravisteli hämillään ja häpeissään paksusti voideltua päätään.
-- Jätetään siis hanhi vastaiseksi!
-- Niin, hanhi on hyvä lintu! -- sanoi samaan äänilajiin pappi Iivana:
-- se on erittäin rasvainen paisti. Kerrassaan mainio elukka! Siinä on
jotakin sellaista...
Hän näpsäytti sormiaan.
-- Vankkaa, ymmärrätkös... sellaista perusteellista! Niin juuri, kuinka
sitä sanoisin... käsitätkös... hanhimaista! Hajukin siinä on erilainen
kuin muissa linnuissa... se pistää nokkaan!
Syntyi hiljaisuus.
Lehmän ammuntaa kuului jostakin ja myös, kuinka hevonen jossakin
heleästi purra rouskutti ruokiaan polkea tömistäen kengitetyillä
kavioillaan. Joku odottamaton tapaus tuntui saavan aikaan hälytyksen
kanakopissa. Ikkunain sivu lentää suhisti valkoinen kyyhkysparvi
laskeutuen vihreäryönäiseen likalätäkköön, jossa parhaillaan kylpevät
siat siitä vähän häiriytyivät. Kaikilta suunnilta sorisi ikkunaan
maalaispäivän ääniä sulaen sopusointuisesti yhteen maalais-ihmisen
ajatuksien kanssa, jotka kuni säleaita piirittivät sielun pimeää ja
pohjatonta syvyyttä.
-- Kuulkaahan isäntä, -- sanoi papin eukko, -- meillä on yksi lammas
viimeaikoina vähän sairastellut.
-- Ka semmoistahan sitä tapahtuu. Ihmisellekkin, saati sitten
lampaalle... Se on kai, tienmä, emälammas?
-- Ei, se on vuonimaton lammas... sellainen sievä... vaan nyt on
sairastunut! Laihtunut niin kerrassaan ettei ole kuin luut jäljellä.
Ettekö te vaihtaisi sitä meiltä? Teillehän se olisi samantekevää, kun
teidän kuitenkin tarvitsee häiksi teurastaa... Romulammasta ei niin
olisi sääli!
Ukko Vasili Petrovitsh hymyili avuttomasti, loi katseensa ties-miksi
lakeen ja hujautti käsiään.
-- Vaihdetaan vain!
-- No, -- sanoi isä Iivana: -- eukko näkyy olevan valmis sinulta kaikki
viemään... Jätä nyt edes siitoseläimeksi!
Hän kääntyi Vasili Petrovitshin puoleen.
-- Kuulehan, Vasili. Pilaa kai sinä tuonoin laskit että -- kenenkä
kanssa sanoitkaan sen papin rouvan karanneen?
-- Juttuavat että virrenlukijan kanssa. Se kuuluu olevan sellainen
roteva pojannulkki, tietää Kirjúha, tukka musta... kuin korpilla!
-- Onko sillä viikset? -- kysyi Iivana pappi huutavalla äänellä.
-- Ka Kirjúha kertoo, että sillä on semmoiset viikset että niistä
saattaisi vääntää vaikka ruoskanvarren. Ja kova kurkkuääni
päällepäätteeksi! Pahanpäiväisesti oli hevoset säikäyttänyt siltä
Kirjúhalta... "hei! neljä hevosta heti paikalla valjaisiin!" niin oli
komentanut, -- "arkkipiispan käskystä!"
-- Virrenlukija? No se ei ole kukaan muu kuin Rudometov! Esipapin
sukulainen... Kyllä tunnen, kyllä tunnen!
Hän siveli hämmästyneenä partaansa.
-- Mutta mitäs peliä se oikeastaan on... häh? Niin jumalattomasti
pistää vihaksi! Anteeksiantamaton häpeä! Täytyy tästä ajaa veli Matvein
luokse... ihan välttämättömästi täytyy ajaa.
-- Minähän hänet tunsin pienestä tytön tylleröstä asti... koulutytöstä.
Lyhyissä hameissa! Kirjat kainalossa... ja itse niin hilpeä... Aina
vain leikkiä laski ja nauroi! Voi kuinka suloinen ja oivallinen... ja
ystävällinen tyttö se oli! Aivan kuin aurinko! Kun se vain katsahti
ja hymyili, niin kaikki ympärillä hymyili... ja vaikka äsken olisit
itkenyt -- niin heti kyynelet katosivat. Häntä katsellessa minä
aina muistelin satua siitä immestä, joka kulkee omaa polkuaan,
huolettomana... ja jonka jäljessä kukkaset puhkeilevat... Niin se oli
ennen että missä vain Paulinkka neito liikkui -- siellä oli aina melua,
humua ja iloa... Ah, Paulinkka! Kullanmuruksi me häntä kutsuimme!
Pappi nauroi pehmeästi ja hänen kasvoillaan väreilivät kirpeän
mielenliikutuksen ilmeet. Siristävin silmin katsoen Vasili
Petrovitshia, joka myötätuntoisesti puisteli päätään, ja kouristaen
partaansa nyrkin sisään -- jonka vuoksi hänen kasvonsa näyttivät
tavattoman pehmeillä ja hyviltä -- valmistui hän kuvauksiaan yhä
jatkamaan, mutta katsahdettuaan vaimoonsa luopui äkkiä muisteloistaan
peräti säikähtyneen näköisenä. Silmineulan terävin silmin oli tämä
imeytynyt miehensä kasvojen ilmeitä tutkimaan ja hamuili kädellään
pitkin pöytää aivankuin unissakulkija kohtauksessaan.
-- Mikä sinua vaivaa! -- yritti mies huudahtamaan, mutta ei ennättänyt.
Laskematta silmiään miehestään oli näet papin vaimo kohottanut
teekuppinsa ylös ja paiskasi sen nyt voimakkaasti lattiaan. Sirpaleet
lensivät joka suunnalle helisten ja kopisten, ja teet räiskyivät
huonekaluille ja ikkunaruutuihin. Heti tämän perästä nousi eukko ylös
ja riensi kiireesti ulos huoneesta makuukammioon. Vasili Petrovitsh
istui kuin kangistustaudin tapaama vaipuneena tuolille, ja, silmät
revällään, suu ammollaan tuijotti yhä samaan kohti, jossa papin
eukko oli istunut, aivankuin olisi siinä tuonoin nähnyt kummituksen.
Murheellisesti naurahtaen vieraansa hullunkurista ihmettelyä
nähdessään, huoahti Iivana pappi raskaasti, puhjeten sanomaan:
-- Sellaista se elämä on!
Ukko Vasili alkoi joutuisasti hyvästellä koettaen astella mahdottoman
isojen saappaittensa kärjillä ja puhuen pauhaavalla kuiskutuksella:
-- Sen lampaan suhteen rauhoita rouvaa, isä! Kyllä minä vaihdan! Vaan
onpa sillä ihmisellä äkäinen sisu... ukkosenluontoinen!
Hän katosi, polkea narskutellen kupinsirpaleita mennessään.
Kylänraitilla rämisi aisakello vimmatusti, aivankuin joku olisi ajanut
minkä kavioista lähtee.
Räminä vaikeni portin kohdalla.
-- Eihän vain meille tullut? -- virkkoi isä Iivana kurkistaen
ikkunasta: -- no meilleppä hyvinkin. Ja kyytihevosilla! Kukahan se on?
Ja samalla tunsi tulijan:
-- Isä Matvei!
Matvei pappi syöksyi sisään ja vajosi samassa isä Iivanan rintaa
vasten. Nojautuen hänen vahvaan käsivarteensa kulki hän sisään viileään
saliin, jossa uutimet puoleksi olivat alaslasketut ja jossa kärpäset
hermostuttavasti suristen pommittivat ikkunaruutuja. Siellä laskeutui
hän sohvaan surkean epätoivon masentamana. Hän oli vähänläntä, raihnas,
pienikasvoinen mies, vaaleita haituvia poskilla, nokka kuin linnulla,
nyt itkusta sinehtynyt. Silkkinen harmaa pappisviitta soveltui hänen
yllensä kömpelösti ja viitan rintamus oli kyynelistä peittynyt mustilla
juovilla ja tahroilla. Hän uikutteli ja soperteli avuttomasti:
-- Minä lähdin sinun luoksesi! Sillä kenenpäs muun luokse menisin? Kai
sinä jo olet kuullut minun onnettomuudestani? Niin sukkelasti se ruma
huhu lentää! Iivana, hyvä toveri! Millä minä sellaisen kohtalon olen
ansainnut?!
-- Rauhoitu! -- neuvoi isä Iivana pontevan-ankarasti.
-- Ei minulla ole rauhoitusta! Ei! Olen mennyttä miestä... häväisty...
kaikkien silmien edessä...
-- Mitä varten sinä silkkiin itsesi olet pukenut? -- kysyi isä Iivana
häneen tutkivasti katsoen.
-- Silkkiinkö?
Pappi Matvei silmähti ympärilleen kummastuneena.
-- Ilman vaan, erehdyksestä. Samapa se sille... vaikka niinisäkkiin...
sama mulle! Herra Jumala! Miksi minua vainoot ja kuritat? Kuulehan
Iivana hyvä... velikulta! Lähde kanssani!
-- Mihin nyt?
-- Lähdetään! Auta pulasta! Kaupunkiin! _Häntä_ kiinniottamaan... Hänet
täytyy saada käsiinsä! Ennenkuin ihmiset saavat tietää, ennenkuin
huhu saapuu korkeimman papiston korviin! Mikä häpeä ja häväistys on
maineeseeni iskenyt... Koko pappisurani pilannut... Ja miksi? millä
olen sen ansainnut? Enkö ole rakastanut, enkö ole hemputellut!? Kaikki
mukavuudet hankkinut mitä sielu vain halajaa... Paras pitäjä koko
hiippakunnassa... ihan tuottamaan asti... Rikkain pitäjä. Sametissa sai
vaimoni kulkea! Ja hatunhöytäleitä mielinmäärin... Niin juuri! Milloin
vain kaupunkiin menin, niin heti hatun ostin: tiedäthän tuon itse...
kahdentoista hopearuplan maksavia!
-- Ka tiedänhän minä!
-- Hameenkin sille hankin... aivan näinä päivinä... punasilkkisen...
viimeisintä kuosia!
-- Senkin olen nähnyt! -- sanoi karkealla äänellään miettiväisesti
Iivana pappi: -- heleänkirjava se oli!
-- Mutta hän ei siitä huolinut! Emäntä! Kaikki oli hänen vallassaan!
Kaikki sai mitä pyysi! Kullatussa luokissa sai käydä ajelemassa... Itse
ruustinna hänen elämäänsä kadehti... Kuningatar, kuin kuningatar hän
elää sai. Fortepianonkin hälle ostin... Herrajes! Miksi minulle siis
kaikki tämä surkeus!
Pappi parka läiskytteli kämmeniään.
-- Sano sinä, miksi?
-- Hemmottelit pilalle... siinä syy! -- sanoi isä Iivana ankarasti. --
Annoit akkavallan talossa. Ymmärrätkös... silkkihameisiinkin pynttäsit!
Et tiennyt, kuinka eukkoja täytyy pidellä...
Hän ojensi kätensä puristaen sen nyrkiksi, mutta luotuaan
syrjäsilmäyksen ovea kohti, jonne tuonoin papin eukko oli kadonnut,
piilotti nyrkkinsä taskuun ja päästi kauhean rykäyksen kurkustaan.
Kuulematta häntä antoi Matvei pappi pörröisen päänsä vajota käsiensä
varaan, rupesi itseänsä huojuttamaan ja sopersi:
-- Minä kuolen... minä kuolen! Minä en kestä tätä! Se on häpeä! Koko
hiippakunnassa! Minä rakastan häntä! Kuinka hän saattoikin! Kuinka hän
uskalsi? Minä otan eron hänestä!
Hän hypähti pystyyn sohvalta ja huudahti traagillisesti heristellen
ilmassa pieniä nyrkkejään epätoivon huumauksessa:
-- Minä tapan hänet!!
Mutta samassa jo, rysähtäen takaisin sohvalle, riutui heikentyneen
ihmisen asentoon voimatta tarkoittaa edes kärpäsiä, joita ryömi pitkin
hänen märkiä kasvojaan. Hänen rinnassaan vain värisi vielä joku
viimeinen pulputus ja hysteerisesti imi hän ilmaa sisäänsä nytkyttävin
henkäyksin. Käyttäen hyväkseen valitusten välihetkeä, otti Iivana pappi
häntä kiinni kainaloista ja nosti sohvasta suopeasti puhellen:
-- Jokos nyt olet itkaissut? No, kyllä jo riittää ruikutus! Niistähän
nyt nenäsi puhtaaksi! Ja heitä raivostelemiset pois... et sinä
kuitenkaan kelpaa ryöväriksi. Kaikki tässä muka maurilaiseksi
Otelloksi! Tapan -- pah! Hei helkutti -- lähetäänpäs teetä juomaan! Se
on sentään toista. Huuhtele kuumaa vertasi vesikullalla. Ja porujolli
pois! Ei terveen talonpojan kannata pyhää öljyä tyhjään tiputtaa!
Hän saattoi hänet ruokasaliin, istutti pöytään, hypisteli kämmenellään
jäähtynyttä samovaaria, katsahti neuvottomasti makuuhuoneen oveen ja
huokasi.
-- Kone on vähän kylmennyt, näkyy. Mutta ei se mitään, haaleata saat
juoda... sinulle kuuma onkin vahingollista ja siitä vain kiukku
kiihtyy. Kyllähän minä tietysti kiehukettakin saisin, jos muorille
sanoisin... Mutta, hyvä ystävä, satun tässä muistamaan sananparren: elä
häiritse leijonaa hänen luolassaan.
Hän kaasi teetä laseihin.
-- Juokaamme pikkuruinen pisara asian annahan hyväksi, huuhtokaamme
mahamme makealla nesteellä seurassa suloisessa -- ja sitten mars
matkaan... Sillä kyllä mä tästä lähden sinun kanssasi...
Matvei pappi pyyhki kyyneleensä ja huiskutti nenäliinaa vasten
turvonneita kasvojaan niitä viillyttääkseen.
-- Ole niin hyvä, veli Iivana! Jumalan tähden! Sinulla on häneen
vaikutusvaltaa. Sinun puolestasi hän Jumalaa rukoilee. Sinuun minä
kaiken luottamukseni panen!
-- Luota sinä Jumalaan eläkä ihmisiin! No, minä lähden kuin lähdenkin.
Eläkä mangu enää!
Hän kurkottautui ulos ikkunasta ja huusi ukkosenjyrisevällä äänellä:
-- Para-mon hoi!
-- Mi-täh? vastasi renki kaukaa.
-- Käske Abdulia jouduttamaan troikkaa valjaisiin. Rusko aisojen
väliin. Kulkuset mukaan... kaupunkimatkalle!
-- Mitkäs suitset pannaan?
-- Ne vaaleanpunaiset!
Pappi lysähti raskaasti tuolille.
-- No, kerro nyt asiasi! Riittää jo päänriiputus! Missä teillä tuli
sotku vaimosi kanssa? Kuka on oikeassa? Kuka on syypää? Sanon jo
edeltäpäin: olen ankara tuomari! Ja Paulinkan syyksi en usko, sillä
sinut minä tunnen! Kyllä sinä osaat juonitella ja tyhjästä melun nostaa!
Matvei pappi työnsi äänettömänä kätensä poveen, nykäsi sieltä
rutistuneen kirjeen ja pudistaen hartioitaan ojensi sen veli Iivanalle.
-- Lue!
Tämä hypähtelevä käsiala oli hyvin tuttu isä Ivanalle. Hän luki ja yhä
tummempi puna nousi hänen kasvoilleen.
"Matvei!" -- niin kirjoitti siinä Paulinkka miehelleen: -- "Kohtele
edes kerrankin minua ystävällisesti, ymmärrä minua oikein! Minun
maljani on reunojaan myöten täysi, -- se vuotaa ja räiskyy jo yli
laitojen! En jaksa enempää sietää tätä elämää! Tätäkin kirjoittaessa
minä itken... Tämä hiljaisuus minua kalvaa! En näe päivää, en
aurinkoa... aina vain mustan pimeyden! Kas sinä tiesit, mitä elämässäsi
tahdoit, sinun edessäsi kiemurteli monta tietä ja sinä valitsit sielusi
mukaan ja kuljet tietäsi kevein sydämmin, sinun näköpiirisi ovat laveat
ja riemulliset! Mutta minä... minä olen onneton... Minä tiesin vain
että maailma on kaunis ja kun hetkeni tulee, -- minut viedään sinne!
Ja kun sinä tulit, niin minä kirkkaan auringon häikäisemänä sallin
omaiseni luovuttaa sinulle käteni, vavisten ja odottaen... Vaan kun
sitten silmäni avasin, näinkin olevani hautaholvissa! Sinun tiesi on
minulle -- maanalainen kuoppa, sinun ilosi minulle -- epätoivo! Ymmärrä
tämä! Ole ylpeä ja väkevä, ja anna anteeksi minulle, voimattomalle!
Minä en jaksa! Minä olen aivankuin asetettu mustiin kehyksiin ja
harsokankaalla yliripustettu, minä, pienoinen, kaikille outo, kaikkien
vihaama... ja minulla on kylmä, minua vilustaa, minusta tuntuu
kuin viheriä home kasvaisi ympärilleni -- ikäänkuin suon syvyyteen
hukkuneella ihmisellä. Me emme voi enää yhdessä elää! Minä matkustan
kaupunkiin... Anna minulle vapaus, pyydän sinua, -- anna minulle oma
itseni! Anna minun edes sillä tavalla säilyttää sinuun kunnioitukseni!
Jää hyvästi! Sinun onneton, onnistumaton _Paula_."
Isä Iivana käänsi kirjeen ääneti kokoon ja asetti sen pöydälle.
-- Tästä kirjeestä, -- virkkoi hän, -- ei vielä mitään hirveätä käy
selville. Se on kaunis kirje, sielusta lähtenyt!
Isä Matvei pihisi, pöyhisteli, ponnahti tuolilta.
-- Mutta koeta nyt ymmärtää minua! Hänhän karkasi rakastajan kanssa!
-- No niin, sanoi Iivana pappi epäilevästi: -- tällaisen kirjeen
jälkeen en enää sitä ollenkaan usko. Huimapää, romantikko! Sepä tietty,
kukapa voi sietää moisia aatteita... Mutta että tässä olisi jotakin
rumaa... sitä en usko Vai oletko ennen mitään huomannut? Et suinkaan?
-- En tosin! Mutta hän on viekas... viekas. Hän kykenee kaikkeen...
vaikka mihin ilkeyteen. Häntä ei voi uskoa! Jo kauvan olen ollut
hänen kanssaan epäsovussa... mutta olen salannut! Milloin hän itkee
päivätpitkään, sulkeutuu huoneeseensa, istuu eikä tule ulos. Milloin
kulkee häijynä pitkin huoneita, tarttuu jokaiseen sanaani, haavoittaa.
Milloin mikin seikka ei ole hänen mieleensä. Sekaantuu seurakunnan
asioihin, tuomitsee minun toimiani aivankuin se olisi naistenasia.
Tässä tuonoin syntyi meillä kahakka muutaman talonpojan takia, joka
tahtoi passia... Jo aikoja sitten oli hän tuuminnut lähteä pois
talosta, jo aikoja! Ja kun minä sitten sain tämän kirjeen, -- niin ihan
menin sekaisin alussa... en silmiäni uskonut! Oli ilta, taisi yökin
olla, ymmärrätkö... Olin juuri tullut kotiin pitäjältä... Niin siinä
oli kirje vastassa... Minä syöksyin tiedustelemaan palvelijattarelta,
rengeiltä. Ei kukaan tiedä mitään! Riensin kirkonisännän luo. Ei
hänkään mitään! Mutta samalla kulkee tiakka kujalla ja naurahtelee:
mihinkäs, sanoo, se teidän eukko sen lukkarin kanssa lennätti?...
Sinähän tunnet, veliseni, sen Rudometovin, piispan isän sukulaisen!
Varas ja ryöväri! Kiiruhdin kyytitaloon. Niin... niin se kävi...
Isä Matvein punanen naama rypistyi jälleen kuin pesusieni.
-- Vai niin, vai niin, -- jyrisi Ivana pappi. -- Siispä teillä jo
aikaisemmin on ollut sorasointuja... sitä en tietänytkään.
-- Sorasointuja? Herrajumala! Häpeäjuttuja toki ollut on! Vaan mitäs
se... Niitähän on kaikilla, ilman niitä ei päästä. Ei kaikille elämä
ole makea. Ei sitä juosten vain mennä.
-- Niinhän tuo on! -- myönsi Iivana pappi.
Pihalla helisivät kulkuset ja lämpätti aisakello.
-- No, -- sanoi Iivana pappi, -- asia on sotkuinen, kaupungissa sitten
kaikki selvitämme. Mutta se vain on vilpitön neuvoni: elä ajattele
siihen asti yhtään mitään, ja pääasia on ettet kaivele nenääsi...
Sellaiset akat kuin sinun, veliseni, eivät siitä pidä. Eikähän kukaan
räkää rakasta... Varustauppas nyt! Ehkä jotenkuten saamme asian
korjatuksi.
-- Mutta tuota, -- virkkoi Matvei pappi alentaen jostakin syystä
äänensä: -- olisihan minun pitänyt tavata sinun vaimoasi... vaikka
minua hävettääkin.
Iivana pappi raappi niskaansa.
-- Kyllä minä heti hälle sanon. Hän on tänään näet... hieman sairas. Ei
saisi häiritä leijonaa pesässään... Vaan samapa tuo, eipä tässä ilman
sitä kuitenkaan taida päästä.
Hän huokasi ja meni makuuhuoneeseen. Varovaisesti raottaen ovea hän
aluksi pisti sinne päänsä, sitten pujottautui kokonaan, koettaen saada
aikaan niin vähän kuin mahdollista melua.
Makuuhuone, hämärä kammio, jonka ainoa ikkuna oli puoleksi verhottu
vanhalla karttuunipeitteellä, oli jaettu mustalla verholla kahteen
puoliskoon. Toisessa sijaitsi leveä aviosänky, jolla tavallisesti
nukkui isä Iivana. Paitsi tätä vuodetta korkealle pöyhötettyine
patjoineen ja purppuranpunaisine peittoineen, yhtä tuolia, lattiamattoa
ja tusinallista erivärisiä pappisviittoja, joita oli ripusteltu
pitkin seiniä -- ei täällä mitään muuta ollutkaan: tämä epäkodikas
ja autio soppi muistutti näöltään ullakkoa, jossa säilytettiin
myötäjäisiä -- tuota juhlallisesti koristettua vuodetta. Toisessa
puoliskossa, jota himmeästi valaisi pyhimyslampun punerva valo, oli
Äidin sija. Se muistutti näöltään luostarikoppia. Yksinkertainen
kokoonliitettävä sänky, ilman aluspatjaa, peitetty valkoisella
kesäpeitolla; pieni pöytä, jolla "jumalisten" kirjain keskessä
ajelehti aikakauskirja "Niivan" kappaleita sekä joku loppua vailla
oleva ranskalainen romaani, vain puoliväliin aukileikattu; seinillä
miesten ja naisten valokuvia, joista ei Iivana pappi koskaan mitään
ollut tiennyt; öljypainoksia sveitsiläisistä paimenmaja-maisemista,
-- kaikki tämä, pieneen lapsensänkyyn saakka, jossa pehnaten virui
punasenruseva, kesakkokasvoinen viisivuotias tyttönen, -- kaikki huokui
luostarikopperon kodikkaisuutta, jonka asujatar ei vielä kokonaan ollut
reväissyt itseään irti maallisista.
Papin rouva seisoi pyhäinkuvien edessä, joihin pieni lamppu loi
himmeän heijastuksen, ja rukoili. Hänen olentonsa häämötti siinä
mustan-ankarana varjokuvana.
-- Liina! -- kuiskasi isä Iivana. Puoliso kääntyi mieheensä päin.
Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta ja kasvojen tavallisen tylyyden
takaa ilmeni jotakin pehmoista. Ja hänen kasvonsa näyttivät Iivana
papista niin surkeilta, vanhenneilta, sairailta ja kuihtuneilta, että
hänellä kalvoi rintaa aivankuin ensikertaa olisi nähnyt vaimonsa.
Miehen kävi sääli vaimoansa! Hän astui vaistomaisesti askelen häntä
kohti ja ojensi hänelle kätensä.
-- Liina! Miksi sinä vielä... olet minulle vihainen? Vaimon kasvot
muuttuivat vielä lempeämmiksi. Hän myös vaistomaisesti liikahtaen
tarttui miestään kädestä.
-- En tiedä. En minä ole vihainen... Minussa on jotakin outoa. Suo nyt
anteeksi...
Sen enempi ei heillä siitä sanoja ollut.
-- Kuules Liina: siellä on Matvei pappi.
-- No mitäs sitten!
-- Etkö sinä tule esiin? Vaimo pudisti hiljaa päätänsä.
-- En voi! Elä huoli pakottaa... He vaikenivat hetkisen.
-- Onko Liisukka terve? -- kysyi pappi jotakin kysyäkseen. Ja
kolistelematta suuteli hän peittoa tyttösen rinnan kohdalta ja sanoi,
kohoten pystyyn ja luoden katseen öljytauluihin:
-- Liina! Minä matkustan... kaupunkiin. Papin puolison kasvot
muuttuivat vähitellen entiseen tylyyteensä.
-- Mitäpäs se minuun kuuluu...
-- No hyvästi siis! Kylmästi vastasi toinen:
-- Hyvästi!
Mies hiipi hiljaa pois tuntien itsensä jollain tavoin rikokselliseksi,
vaikka ei tunnustanut itsessään mitään syytä.
-- Hän on sairas, hyvä veli... käski pyytää anteeksi! -- selitti pappi
virkaveljelleen.
Hevoset seisoivat porrasten edessä rauhattomina, Abdul piteli valmiina
suitsia ja Paramon seisoi portilla valmistautuen sitä aukiremauttamaan.
Herrat papit olivat jo ehtineet istuutua matka vaunuihin, kun yhtäkkiä
palvelijatar kutsui isä Iivanaa takaisin sisään.
Ruokahuoneessa oli häntä odottamassa itse rouva.
-- Tässä on sata ruplaa ja säästökirja. Vie siellä kassaan.
-- Mistä kummasta sinä näin paljon olet kokoonhaalinut? -- ihmetteli
Iivana pappi: -- yhyy, kyllä huomaan mitä merkitsevät kanat ja
lampaat...
-- Mitäs sitten... Itseäkö varten, luulet?... Liisukan nimiin sinä
säästökirjan panet. Me vietämme kituvaa elämää, olkoot edes lapset sitä
viettämättä!
Ja hän liukui jälleen kuin musta varjo makuuhuoneeseensa.