Neljännes-vuosisataa sitten pidettiin Shitnitskin kihlakuntaa
Staromirskin läänin rikkaimpana alueena. Kihlakunnan pääkaupunki
Shitnitsa, jota vilja-aitat renkaana ympäröitsivät ja jossa yötä-päivää
kaadeltiin ja ammenneltiin jyviä, muistutti näöltään ainaisia
markkinoita, joiden hälinä kantautui yli likaisten katujen, yli
kuhisevan sataman ja yli vienosti väreilevän, sileän joenpoukaman,
mikä kihisi täynnänsä lotjia, hinaajahöyryjä, kansiniekkoja ja
parkkilaivoja. Tuo katujen rapa näytti kultaiselta ravalta, sillä niin
sakeasti oli siihen varissut jyviä sekaan. Senpätähden muistutti koko
kaupunki näöltään äärettömän avaraa lintuhuonetta, jossa kyyhkysparvet,
ikäänkuin kaikki hävittävät heinäsirkkapilvet liitelivät ilmassa,
kilvan jakaen runsaan saaliinsa kanojen, varpusten ja naakkojen kanssa.
Lähi- ja kaukokylien talonpojat tekivät kaupungin vilkkaannäköiseksi
aivan kuin siellä olisi vietetty lakkaamatonta juhlaa. Jo kaukaa
tunsi paikkakuntalainen talonpojat heidän puvustaan, puheestaan,
hevosvaljaistaan, ja erikoisesta käytöksestään.
-- Kas tuossa tulevat savidofkalaiset! -- puheli hän mennen portille,
jota seppelöi heinäkimppu: -- kylläpä ne äänekkäästi kokkapuheitaan
laskettelevat... Se on rikasta väkeä! Pöksät heillä vain ovat
viheliännäköiset, vaikka pönäkkämahaiset nekin!
Ja ottaen lakin päästään astui hän keskelle katua ja kumarsi:
-- Tehkää hyvin ja poiketkaa meille! Meillä on piha avara ja oiva!
Aamulla anivarahin, kuullessaan vankkurien kitinää ja pienten
kulkusten lirinää, on kaupunkilainen kiireenvilkkaa rämäyttänyt
majatalonsa portit sepposeljälleen tai on hän rientänyt avaamaan
"höystetavara-kauppansa" luukut ja ovet.
-- Pajomshtshinan väkipä sieltä matelee! -- on hän silloin murissut
partansa sisään: -- jumaliskyläläiset yhdessä vasiliperäläisten kanssa!
Viimemainitut on hän tuntenut heidän solevasta ulkonäöstään ja
heidän hiukan yrmeästä luonnonlaadustaan. Ne astelevat ryhdikkäästi
kuormiensa äärellä, eivät koskaan karju hevosilleen, juovat viinaa
kohtuullisesti eivätkä saata sietää rivoja puheita; kun pyhäpäivä
heidät sattuu yllättämään kaupungissa ollessa, niin menevät he
arvokkaasti kirkkoon, pulskina ja siististi puettuina, asettuvat
likelle alttariaitausta, tekevät kiihkeästi ristinmerkkinsä ja
lahjoittelevat ruplia sielumessuihin. Ja jos pappi Krjakov sattuu
olemaan siunatun leivän kannossa, niin hän välttämättä tarjoaa jollekin
noista vasiliperäläisistä tai jumaliskyläläisistä. Kaupunkilaisen on
mieluista heidän kanssaan neuvotella omista asioistaan ja usein hän
heille sanookin että:
-- Pajomshtshinan pitäjän ukot ne ovat meidän parhaat ystävämme!
Jos taas sattui kuulumaan hanurin tai balalaikan soittoa ja illan
viileässä valtatieltä kaikui kiivasta rautapohja-anturain kopinaa, niin
kaupunkilainen hymähti:
-- Gnjesdofkalaisetpa siellä pelailevat... Saivatkin hyvän vuoden!
Kainaloissaan heleävärisiä ostosmyttyjä, milloin hoilaten rekilauluja,
milloin täyttäen ilman naurunhohotuksella ja haukkuma-sanoilla, he,
nämät maalaiset, nämät Shitnitsan suositut vieraat, olivat näöltään
kuin mikäkin sotajoukko, joka rauhallisesti valloitti kaupungin, ostaen
sen itselleen miljoonilla kullankarvaisilla jyvillään.
Eipä siis ilman ylpeyttä herra Veseluha-Miropolski, paikkakunnan
sanomalehden "Staromirskin Lehden" toimittaja ja kustantaja lehtensä
etusivulla kehaissutkin, puhuessaan Shitnitskin kihlakunnasta, että:
-- Me sitä elätämme koko Venäjänmaan! Ja jos herra toimittaja sanalla
"me" tarkoitti osaksi itseäänkin, niin sehän oli anteeksiannettava
hairahdus. Ollen kuuskymmenluvun aikuisia kansanystäviä, jospa kohta
valtioneuvoksen puitteisiin pistettynä, oli hän imelästi ihastunut
tuohon hämäränsalaperäiseen "me" sanaan ja ylpeili sen menestyksestä.
-- Me olemme se maataviljelevä väestö, -- puhui hän eräässäkin
kokouksessa, -- me olemme kyntäjäkansa! Me kynnämme mailman vainiot ja
kylvämme ne "ikuisen onnen siemenillä..."
Mutta herra Veseluha-Miropolski ei ollut koskaan mitään kyntänyt.
Ajanpitkään alkoi hänen äänensä yhä epävarmemmin kaikua, kunnes vihdoin
kauppias Tshugunnikov (Rautiainen) huutokaupasta osti "Staromirskin
Lehden".
Tästä-alkaen mahtisana "me" poistui vähitellen näyttämöltä haihtuen
siihen sumuun, josta se ei pitkään aikaan päässyt esiin, ja josta sai
kiittää yhteiskunnallista liikettä, Sen sijaan tuli nyt sana "meidän".
Se kajahti valtavalta ja itsevarmalta. "Meidän politiikkamme", "meidän
taloutemme", "meidän kauppamme", "meidän nuori teollisuutemme..." "Me"
ja "meidän" olivat joutuneet kovaan, mutta epätasaiseen taisteluun
keskenään, -- tuo heikko "me", joka tuskin oli päässyt jaloilleen ja
jo heitetty hallituspoliisin holhouksenalaiseksi, -- sekä tuo ylpeä
"meidän", -- joka kuin karhiainen oli kasvaa putkahtanut virkavaltaisen
järjestelmän katveessa. Elämän syvissä syövereissä riehui niiden
raateleva taistelu, mutta pinnalla tämä tuima ottelo ilmeni sanasotana,
jossa huudettiin ja itkettiin, jossa käytettiin milloin häveliäitä,
milloin hävyttömiä sanoja, -- suurimmaksi osaksi ulkomaisia sentähden
että luotiin sellaista uutta, jolle ei kielessä löytynyt vastaavia
käsitteitä, ja luotiin sitä sellaisella kiireellä ettei ollut aikaa
muovata niitä oman kielen sanajuurista. Näillä peloittavilla ja
viehättävillä sanoilla otsikoittiin Shitnitsan sanomalehtikirjoitukset.
"Maaomaisuuden ekspropriatsiooni...", "Maalais-proletariaatti...",
"Administratsioonin mielivalta...", "Suurtilallisen burshoasiin
lisääntyminen..."
Näitä sanomalehtipätkiä iski kuin pommeja toimiston seiniin.
Ne varoittelivat äärettömän suuresta vaarasta, kasvavasta hirmuhädästä.
Aivan kuin suunnattoman avarasta lattianalaisesta kellarista olisi
huudellut kirjoittajan ääni:
-- Me kuljemme kohti turmiota!
Osan näitä sanomalehtipätkiä nielasi toimiston paperikori, sentähden
että ne koskivat Tshugunnikovin tuttavia, toisen osan ahmasi
painoasiamiehen punainen käärme. Mutta sekin mikä jäljelle jäi,
synnytti pahaa verta. Niinpä kerran juhlapäivällisillä senssori --
paikkakunnan varakuvernööri, -- harmaapäinen, kiiltäväkaljuinen,
ankaraluontoinen ukon-kääpiö, jonka päässä hehkui pari pyöreätä
silmää, virkkoi Tshugunnikoville: -- Kuka teillä on Shitnitsan
kirjeenvaihtajana? Hänen ylhäisyytensä on häneen tyytymätön! Meillä
on painovapaus, julkinen sanavapaus, kaikkea voi meillä arvostella,
mutta...
Hän kohotti kulmakarvojaan, pyöritteli silmiään ja teki vihaisen
liikkeen kädellään. -- Minä varoitan, -- mielivaltaisuutta emme kärsi!
Tshugunnikov tyrmistyi ja tuskin kykeni sopertamaan:
-- Y-ymmärrän... teidän... ylhäisyytenne!
Viikon päästä saapui toimitukselle kirje painoasiamieheltä:
"Viimeinen tiedonanto Shitnitsasta sisälsi salatussa muodossa ilkeän
hyökkäyksen läänin hra päällikköä vastaan. Vaikka moinen kirjoitus ei
ole minun läpipäästämäni, vaadin että viipymättä ilmoitatte minulle
tekijän sukunimen..."
Tämän kirjeen johdosta aiheutui myrskyinen neuvottelu toimituksessa. Ja
vaikka Tshugunnikov alati pelkäsi äkillistä sydänhalvausta, niin hän
silti karahti nyt kasvoiltaan punaiseksi raivosta, ääni kävi käheäksi
ja hän alkoi mutista taloudellisista oikeuksistaan ja suvaitsi tehdä
loukkaavan hyökkäyksen toimittajia vastaan. Samana päivänä luopui kolme
aputoimittajaa toimituksesta ilmoittaen erostaan sanomalehdessä.
Nuot erityiset "kirjeet" lakkasivat paikalla.
Vasta puolen vuoden kuluttua saapui toimitukseen pyyntö palkkion
lähettämisestä -- jonnekkin Solvitshegodskiin.
Mutta ilman kirjeenvaihtajia ei lehti kuitenkaan jäänyt.
Paikkakuntalaiset alkoivat kirjoitella, kirjoitella kaikesta: --
"kastelemattomista kaduista", "kulkurikoirista", "tuntemattomilta
tuvilta kaupunkiin tulvivasta väestä, joka etsi ansiotöitä",
"kerjäläisten ja kulkurien kasvavasta laumasta" ja yhtärintaa "poliisin
toimettomuudesta", "rikosten kehityskulusta omaisuutta vastaan",
"haureuden tavattomasta lisääntymisestä", "holhouslautakunnan
järjestämäin tee-anniskelujen hyväntekevästä vaikutuksesta väestöön",
"juhlallisesta rukoushetkestä piiripäällikön läsnäollessa veljesten
Kandaurovien tehtaan avajaisissa, jossa tilaisuudessa pappi Joonas
Luostarinen piti liikuttavan puheen isäntien oikeuksista ja
palvelusväen velvollisuuksista..."
Totisesti on kaupunki Shitnitsa muuttunut 25:den viimeisen vuoden
kuluessa.
Sinne on ylpeästi kohonnut elevaattori, rakennettu insinööri-mekaanikko
Beresinin järjestelmän mukaan. Päälinjalta kaupunkia kohti ulottuu
haararata. Se on kaunistettu kaikellaisilla rakennuksilla,
katusilloilla, sähkövalolla sekä uudella kellotornilla naisluostarin
vieressä, joka torni on kiev-petsherskiläistä mallia. Jyvä-aittojen
takalistoon on kasvanut kauppaloita ja esikaupunkiosia, tosin
pimeitä ja likaisia, jo syntyessään tuhrautuneen ja rappeutuneen
näköisiä, mutta jotka lisäävät kaupungin väkiluvun 15:destä 30:een
tuhanteen. Kuten ennenkin kitisevät Shitnitsassa yötä päivää vieläkin
viljakuormat, ja hinaajahöyryt kiljuvat kilpaillen Kandaurovin
veljesten tehtaan kumean ulvonnan kanssa. Mutta ei näy enää entistä
määrää kyyhkysiä, eivätkä talonpojat enää anna kaupungille tuota
loppumattoman juhlan näköä. Kuormien perässä astelee nyt nääntyneitä,
likaisia ihmisiä repaleisissa karvanutuissaan, alakuloisina ja
nälkäisinä. Ja kaupunkilainen on jo unhoittanut entisen ystävyytensä
heitä kohtaan. Seisten portillaan; lakki nenälle painuneena, mielessään
hautoen huonoja aikoja, seuraa hän heitä nyrpein katsein, tuontuostakin
vihaisesti huudahtaen:
-- Ka mihin te siinä matelette, sen roistot!! Mutta maalaisia yhä vain
tulla vuovaa loppumattomana jonona rattaille retustettuine vasikoineen,
vihaisesti karjahdellen kurjille hevoskaakeilleen ja alamaisesti
kiskaisten päästään riekaleiset lakkinsa nähdessään kunnianarvoisia
henkilöitä sinisissä kauhtanoissa ja kiiltosaappaissa, joiden varsissa
helisee viinapulloja.
-- Teidän arvonne... Mihinkäs tätä viljakultaa nyt varistetaan?
"Maalaiselot" olivat nyt vaihtuneet "porvali" ja "arenti-eloiksi".
Aivan kuin peili heijasti kaupunki koko kihlakunnan vienti-liikettä.
Uudet valloittajat olivat nöyryyttäneet kaupungin!
Shitnitskiläinen asukas, ollen myötätunteiltaan kovin vaihtelevainen,
näyttelee nyt itsetyytyväisellä ylpeydellä matkustajille kaupungin
uusia merkillisyyksiä: noita kokonaisia tontteja täyttäviä,
kömpelönkolkkoja, jos kohta valiomallisia taloja -- tylyn ja
raskaan arkkitehtuuri-mielikuvituksen luomia, jotka siellä seisovat
kauppiassäädyn palveluksessa.
-- Tästä meidän suuresta kylä-resustamme se on paisunut kerrassaan
kaupunki! -- haastelee hän imelästi nauraa hihittäen: -- aletaan jo
puhella "shitnitskiläisestä sivistyksestä..." heh, läänin pääkaupunki
tästä vielä pamahtaa! Suvaitkaahan udella, mimmoisia rakennuksia
meillä täällä joka nurkassa rehoittaa! Tottatosiaan niitä voi sanoa
taloiksi... heh!
Taloja! sanoo itserakas kaupunkilainen. Mutta me sanomme että
ne eivät ole "taloja"! Ne ovat venäläisen kapitalismin pesiä,
verenhimoisen hämähäkin verkkoja, tosin sellaisia verkkoja, joilta
puuttuu mielikuvitus ja laveus: ne muistuttavat linnoituksia, joihin
itsepintaisesti on tunkeutunut nousukas ylimystö, tuo rähisevä joukko
uusia argonauteja, jotka ovat tulleet entisten, laillistettua ryöstöä
harjoittaneiden ritarien sijaan ja ahnaasti kiinnitarttuvin käsin yhä
repivät rikki tuota vanhaa kultaista lampaannahkaa.
Kas tuossa on kauppias Shapovalovin talo. Nelikerroksinen rakennus,
jonka rintaseinään on puhkaistu kolmekymmentä ikkunaa, vuoroin
suuria, vuoroin pieniä, vuoroin pyöreitä. Pohjakerroksessa on rivi
varastohuoneita rautaisine ovineen, joiden takana säilytetään kymmeniä
tuhansia puutia viljaa. Talonpoikaisvankkureita on näiden ovien edessä
ahtautumaan asti, ympäri taloa riepottelee tuuli heiniä ja olkia --
noiden laihojen hevosluuskien ruokia.
Ja tuossa on kauppias Strishikosinin talo! Tosin sitä vasta nyt
rakennetaan, mutta äärettömät hirsimetsät pakottavat jo kaupunkilaista
puhumaan siitä kunnioittavasti, kiusallisen-kateellisesti:
-- Niin, Strishikosin! Ei siitä ole kauvankaan kun se herra vielä
tulitikkuja möi... Seitsenkertaisen rakennuksen se nyt lykkää!
Kas tuossa vielä on eräs "merkillisyys" -- Shirokosadovin talo:
tyhmä seos maurilaisesta ja venäläisestä tyylistä. Pylväs-pahasia,
risti-ikkunoita, leikkaus-korniiseja, tornitötteröitä nurkissa,
parvekkeita kannattavia kentaureja, näöltään kuin veteenhukkuneita
vainajia, ja samalla kertaa koko talon ulkomuodossa jotakin
pöhöttynyttä ikäänkuin vesitaudissa, jotakin kokoonpuserrettua kuni
pimeydessä harhaileva ajatus.
Ja niin joka-ikisellä kadulla -- samallainen uusi talo.
Niiden valtijat tuntee kuin viisi sormeansa joka-ikinen avojalkainen
katupoika; näiden "maanvalloittajien" rikastumishistoriat, jotka
kulkevat suusta suuhun, muodostavat ei yksin koko kaupungin, vaan koko
kihlakunnan, koko läänin aikakirjat ja kronikat.
Venäläisiä elämäkertoja luodaan täällä jokaisessa kadunkulmassa!
Shapovalov oli alkanut elämänuransa shitnitskiläisessä yömajassa.
Siitä oli jo kauan. Ei kukaan tiennyt mistä hän oli ilmestynyt
shitnitskiläisen taivaanrannan näköpiiriin. Ei kukaan hänestä
silloin alussa ollut piitannut. Ja ehkäpä kaupunkilainen juuri
sentähden, ikäänkuin aavistaen tuon miehen tulon, joka ilmestyi
historian hämäryydestä hehkuvine silmineen, oli päästänyt ketjusta
susikoiransa yöksi talonpoikien kuormia vartioimaan. Vasta
loppuaikoina, kun Shapovalov oli hankkinut kaulaumiston omia
koiria, jotka raivokkaasti haukkuivat hänen aittojensa äärellä,
-- muistivat ihmiset hämärän kertomuksen kauppapalvelijasta, joka
tuhlasi isäntänsä rahat "uusiin asioihin". Ilman tointa, ilman
varoja, ilman tuttavuuksia ventovieraassa kaupungissa, poljettuna
ja potkittuna, hetalehousuissaan ja rikkinäisissä jalkineissa,
-- oli hän palvellut jonkun aikaa poliisilaitoksessakin seisten
vahtina katujen kulmissa, kulkurin viheliäisin katsein tarkastellen
sivukulkijoita, vaan toisinaan myös ryhtyen diplomaatin tehtäviin
sisäpolitiikan alalla. Mutta tämä palvelus oli häntä tympäissyt.
Luonnostaan oli hän toimelias. Vähitellen -- välityskaupalla,
rihkamakaupalla, sittemmin pörssivälityksillä oli hän ehtinyt haalia
kokoon jonkunverran rahoja. Näin eleli hän aina nälkävuoteen asti.
Nälkävuonna hän -- yhdessä lauman kanssa muita ryöstäjiä -- iski kuin
korppikotka kiinni kihlakuntaan. Sieltä hän, noista nälästä ihan
pöhöttyneistä maalaiskylistä osteli maita, kokonaisia kymmenyksiä
yhdellä jauhopussilla. Kuni sotaleiritulella valloitetussa maassa,
asui hän kesäkauden palttinateltassa, tarkoin vartioiden saalistaan,
kunnes koko maa oli kiristynyt hänen kynsiinsä. Toiseksi kesäksi
siirtyi hän kihlakunnan toiseen puoleen, mutta asettui jo asumaan
vanhaan herrashuvilaan. Nyt on hänellä viisitoistatuhatta desjatinaa
omaa ja vuokrattua maata, omat maatalonsa, "omat" talonpoikansa ja
"pesäpaikkansa" kaupungissa.
Strishikosin -- hän taas on eilinen talonpoika.
Ulkomuodoltaankin on hän vielä säilyttänyt talonpoikaisnäkönsä ja
maalais-hyvänsävyisyytensä, vaikka hänen lapsensa jo kulkevatkin
herrashöpeniin ja heleisiin huiveihin pyntättyinä. Hän rakastaa vielä
muistella niitä vuosia, jolloin hän paljain jaloin kävi koulua, missä
pappi häntä opetti kärsivällisyyteen, nöyryyteen ja Jumalan haltuun
heittäymiseen. Ne oppitunnit olivat tuottaneet omat hedelmänsä, kuten
kaikki farisealaisuus ainakin.
Ja Jumalan avullahan minä kaiken olen läpikestänyt! -- naurahti
Strishikosin pehmeästi muistoilleen, hypistellen paksuja kultavitjoja
liivinsä päällä: -- oli se ukki se pappi Joona... Luota sinä vainen
ainukaiseen Luojaan omissa asioissasi, -- niinpä hän selitti, -- mutta
kaikessa muussa alistu esivallan alaiseksi, sillä sen on Jumala sinun
päällesi asettanut... Eläkä ilmoisna ikänä häpeä! -- Ja minä alistuin!
Ja luotin vain lujasti! Ja jos minulla nyt onkin pikkuruisen tuota
maa-pahaista, niin en koskaan unhoita, etten sitä suinkaan ansiosta ole
saanut... heh...
Hän kohotti nenälleen valkoisen sormensa, joka oli koristeltu
kantasormuksilla, lausuen autuaallisen alentuvaisella äänellä:
-- Jumalan avulla tässä on toimeentultuna!
Ja tuo entinen paljasjalkainen pojan-kakara, jonka luonnonoikku oli
lennättänyt kaupunkiin, -- ja joka oli alottanut tulitikkukaupalla,
Strishikosin, hän jakoi nyt yhdessä Shapovalovin kanssa koko
kihlakunnan, repien palasiksi tuon rikkaan saaliin. Ikäänkuin
pitaalitaudin tahrat kuumottivat heidän omistamansa alueet kihlakunnan
kartalla.
Mutta heidän jälkeensä tulla jonottaa vielä satoja muita.
Nämät mustat sotnjat olivat astuneet itsetajuttoman historian
kehityksen leveälle taistotanterelle ja tarttuneet yhteisvoimin sen
jättiläisrattaaseen, vähääkään huomaamatta että tämä ratas pyörii vain
yhteen suuntaan: heidän omaan, sallimuksen määräämään turmioonsa. Se
taloudellinen näytelmä, jossa he olivat esittäneet julmaa osaansa,
paisui paisumistaan sosiaaliseksi näytelmäksi, suureksi, vuosisatoja
sorretun, keskellä verta ja kyyneliä heräävän persoonallisen
itsetietoisuuden näytelmäksi.
Mutta keskellä näitä nousevia maa-loordeja ja maan kuninkaita
kuuluu ensimmäinen sija Shitnitskin kihlakunnan historiassa
_Shirokosadoville_. Raskaine askelineen, synkkinä katseineen nousi
tämä mies kuni uhkaava haamu ylitse koko kihlakunnan heittäen
pahaaennustavan varjon kauvas ympärilleen.
Ollen rappiollejoutuneen staromirskiläisen kauppiaan poika, oli
Porfirus Vlasitsh Shirokosadov [Kirjailija näyttää tahallaan
valinneen tällaisen ivallisen sukunimen. _Shirokosadov_ merkitseisi
suomeksi sellaista henkilöä, jolla on _leveä takapuoli_] kasvanut ja
kasvatettu perheellisen hirmuvallan kuivakiskoisissa olosuhteissa,
perinnöllis-orjallisen maailmankatsomuksen omistavan piirin
lakkaamatta valehtelevassa keskuudessa, tukahduttavassa, ummehtuneessa
räme-ilmassa, jossa hänen sieluunsa oli kiintynyt alituinen paha
painajainen, täynnä unenhoureita, joita hän niin menestyksellisesti
osasi hyväkseen käyttää. Perittyään isältään avaran, voimakkaan
luonnon, oli hän läpikäynyt ministeri Tolstoin järjestelmän mukaisen
koulun, jossa hänestä jo ennen neljännelle luokalle pääsyä oli osattu
tappaa järjen ja sydämmen kaikki hyvät intohimot. Isän despotismi
oli pakottanut hänet yksinäistymään omaan itseensä, ja basaari oli
puhaltanut hänen järkeensä sisällyksen sekä luonut hänen tahdollensa
suunnan. Loppukasvatuksensa hankki hän Venäjän aro-markkinoilla, missä
ryöstökauppa kirgiisien kanssa antoi hänelle runsaasti käytännöllistä
harjoitusta petollisissa nylky-tempuissa sekä viitoitti hänen elämänsä
ohjelman. Mentyään muutamien irstasten vuosien perästä naimisiin isänsä
käskystä -- isänsä, joka ajoissa oli hänet saanut eroitetuksi oikeasta
lemmitystä -- tähdäten suuriin kapitaaleihin -- luopui hän isästään
myrskyisen riidan jälkeen sekä alotti itsenäisen toiminnan. Asetuttuaan
nuorikkoineen ja Aleksandra-nimisine tyttärineen Shitnitsaan asumaan,
loi Shirokosadov samean silmäyksen mailmaan ja astui juopuneen horjuvin
askelin sitä valloittamaan.
Ihan vaistomaisesti ymmärsi hän maanryöstämisen taktiikan, -- ymmärsi
käyttää hyväkseen jokaista talonpojan taloudellista vauriota, ymmärsi
valita silmänräpäyksen, milloin oli edullista tulla tekemään toista
orjakseen.
Tulla tupsahtaa maanmoukilla pakkoaika maksuilleen maanviljelypankkiin,
-- hänpä ymmärtää antaa rahoja sellaisilla ehdoilla, että maat loppujen
lopuksi siirtyvät hänen huostaansa. Sattuu moukilla siemenviljan
puute, -- hänpä vierasvaraisesti aukaisee aittansa, vaan sato taas
siirtyy hänen huostaansa. Mutta kadon tullessa joutuivat talonpojat
täydellisesti hänen valtaansa ja usein he risaksiriistettyinä aivan
ilman taistelua luovuttivat hänelle maansa, sitten nälkäisenä
hyökylaumana täyttääksensä shitniskiläiset esikaupungit ja kauppalat.
Missä hän vain kulki, siellä kuului hänen selkänsä takana orjien
huokauksia ja kirouksia, mutta hän kulki kulkemistaan yhä kauvemmaksi
pitkin kihlakuntaa, noine arvoituksellisen-tylsine, sameine katseineen,
salaten ryöstönsä suunnitelmat, jotka peloittivat suuriakin
maanomistajia terävästi-harkittuine äkkitemppuineen. Kuni kylläinen,
mutta alati ahnas korppikotka kiersi hän hitaasti ympäri piiriään
ja kappale kappaleen perästä jäi hänen kynsiinsä. Tässä työssään ei
hän häikäillyt edes roistomaisuutta, jos sen sopi johtaa lailliselle
pohjalle, ja näinpä hän saattoi tehdä tavallista pitemmän harppauksen
eteenpäin pitkin kipperän lain liukasta ja turmeltunutta tannerta.
Yhdellä ainoalla iskulla hän masensi Savidofkan! Vuokrattuaan näet
savidofkalaisilta talonpojilta maata kahdeksitoista vuodeksi, perustuen
sopimukseen, jonka rikkomisesta oli määrännyt äärettömän suuria
uhkasakkoja, pakoitti hän heidät myömään itselleen maat ikipäiviksi.
Mutta kauppa-kiinnekirja oli asetettu toisen nimelle. Ja Shirokosadov
kiskoi talonpojilta uhkasakot, jotka veivät heidät täydelliseen
tappioon. Sitten, yhdistettyään maahan naapuritilallisten peltosarat,
kiristi hän koko kylää kuin rautainen rengas. Ja niin nyt tuo entinen
suloinen Savidofka on virallisesti muutettu "Shirokosadovoksi"
ja siellä on samanniminen rautatie-asemakin, josta ijäti vierii
shirokosadovilaista viljaa.
Ja myös talonpojista on tullut -- shirokosadovilaisia talonpoikia.
Shirokosadovilaisen tuntee heti: hän on resuinen, likainen, masentunut
tai raju, riippuen asianhaaroista: selvä tai juovuksissa, -- ja
juovuksissa on hän heti kun siihen suinkin on tilaisuutta. Jos te
asemahuoneella satutte näkemään seuraavan näytelmän: juopunut maalainen
riekaleinen paita yllään haukkuu kamalasti jotakin henkilöä viuhtoen
toista kättään ilmassa, päin vaunuihin kuin mikähän traagillisen osan
näyttelijä, vaan toisella kädellä huolellisesti kannattaa puoleksi
putoavia housujaan, jotka viattomasti paljastavat Aatamin alastomuuden,
niin elkää huoliko kysyä urhealta santarmilta, kenet hän "saatteli"
pois asemasillalta... Se oli shirokosadovilainen! Elkää myös kyselkö
itseltään shirokosadovilaiselta, kuinka hän talonpojasta on muuttunut
rapajuopoksi, kujankulkuriksi, koirien vainoomaksi varkaaksi, jota
iloiset puotilaisetkin pieksävät basaarin huviksi. Himein silmäyksin
hän teihin katsahtaa eikä teitä ymmärrä... Kiittäkää onneanne, jos
ei hän teitä hauku pahanpäiväisesti! Ei kukaan niin osaa haukkua
kuin shirokosadovilainen. Hän haukkuu aivan persoonaan käyden isät
ja äidit, sedät ja tädit, veljet ja sisaret... Hän osaa ainoastaan
sadatella. Ja kiroilla kaikkia: vaimoa, lapsia, maan hedelmättömyyttä,
avaruuden äärettömyyttä, aamua ja iltaa, yötä ja päivää! Vieläpä hän
alkaa verestävin silmin uhkaavasti tuijottaa päin taivasta ja huomenna
kentiesi kiroaa itse Jumalaa. Onpa kerran joku shirokosadovilainen
lähetetty Siperiaan siitä että hän pieksi pyhäinkuvia, riivatusti
huutaen:
-- Tulkaa minun lehmiäni ruokkimaan!
Omat lapset hylkäävät shirokosadovilaisen isänsä, jättäen hänet
vapauteensa raivoamaan keskelle vieraita vainioitansa, rypemään
juovuksissa toiselle kuuluvissa pellonojissa, kuolemaan näännyksiin
toisten tilusrajoilla: -- sillä he ovat jo oppineet kunnioittamaan
valloittajaa. Pojat rupeavat puotipalvelijoiksi Shirokosadovon
lähistöön, karjahtelevat tylysti talonpojille, pettelevät
heitä mitoissa ja laskuissa. Ja tyttäret... vaihtavat punaisen
maalaishuivinsa kaupunkilaiseen hattu-hökötykseen, auringon paahtamat
poskiensa punat hajupuutereihin, joita sitten humalapäissään
itsevaltiailla suuteloillaan irti nuoleksii Shirokosadov.
Kuvaamallamme hetkellä ovat Shirokosadovin maatilat jo heittäneet
surmansilmukan Pajomshtshinaankin.
Muinoin rikkaat "jumaliskyläläiset" ovat antautuneet. Ainoastaan
"vasiliperäläiset" ovat olleet varuillaan. Nepä ne vielä häiritsivät
Shirokosadovia, sillä niiden tilukset kulkivat halki Pajomshtshinan.
Toisella puolella pitäjää oli heillä lavea maakaistale, jota molemmilta
puolilta puristivat jumaliskyläläisten maat, mitkä jo ammoin olivat
siirtyneet Shirokosadovin vuokramaiksi. Tuo kaistale se kiilana työntyi
Shirokosadovin maan sisään ollen yksi ympäristön parhaita paloja.
Sitäpaitsi leikkasi se Pajomjoen rantaa, johon olisi ollut erittäin
sopivaa laittaa höyrymyllyn...
Kauvan ja itsepäisesti kierteli pomo tätä maata.
Mutta itsepäisiä olivat vasiliperäläisetkin.
-- Meillä tämä maasarka on kuin morsiamen myötäjäiset! -- puhelivat
he: -- se on parhainta maata... Kuinka sitä voisi poisantaa? vai kuka
rupeaa omaksi vihollisekseen! Mitäs meille itsellemme sitten jäisi?!
Monta kertaa jo ajaa lennätti huutaen kylään piiripäällikkö vaatien
rästejä epätavalliseen aikaan. Monta kertaa jo kylänvanhin kutsui
kyläläiset kokoon maata luovuttamaan peittääksensä yhteiskunnalliset
velat, ja kirjuri lukea rompotti kokoukselle jo valmiiksi
laaditun sopimuskirjan viekkaine ehtoineen, jotka puuttuivat vain
allekirjoitusta.
-- Oman kuolemantuomiommeko allekirjoittaisimme? -- sanoivat
vasiliperäläiset: -- Shirokosadovilta et saamari soi ota mitään
takaisin!
Ja kokouksessa tapahtui myrskyisiä näytelmiä.
Aika-ajottain, pitkien riitojen perästä, rupesivat Shirokosadovin
puoluelaiset pääsemään voitolle esittämällä huikaisevan-houkuttelevia
tulevaisuuden näköaloja. Mutta se oli vain satunnaista riemua --
siihen saakka kunnes kylään ilmestyi eräs Nasarov niminen, nuori,
kaunis talonpoika, jota opettaja kutsui "Sadko-saksaksi", vaan
piiritarkastaja "hirtehiseksi", ja tämä Nasarov oli intohimoinen ja
hehkuvan-kaunopuheinen mies, yksi noita "aatteellisia" talonpoikia
ja kansallisia puhujia, jotka osaavat lumota laumoja tulevaisuuden
kuvilla. Hän oli käynyt maamieskoulun, rakasti syvästi kirjoja,
kaunista, älykästä keskustelua, oli monesti joutunut rangaistusten
ja vangitsemisien alaiseksi maaseutuhallinnon puolelta, oli istunut
tyrmässä lukutupien perustamisista talonpoikien keskuuteen... Kun tämä
mies pääsi esiintymään kansankokouksissa, niin hän heti sai raukeamaan
kaikki shirokosadovilaisten liittolaisten salavehkeet.
Vimmattuun keinoon ryhtyi nyt Shirokosadov. Kunnankirjurin,
kylänvanhimman ja heidän heimolaistensa välityksellä -- jotka olivat
lahjotut Shirokosadovin suosionosoituksilla -- laadittiin paperi
joentakaisen maan luovutuksesta Shirokosadoville 12 vuodeksi, mutta
kun samana vuonna kylässä liikkunut kulkutauti oli hävittänyt paljon
talonpoikia, -- niin kaikki vainajat pistettiin sopimuskirjaan, --
heidän allekirjoituksensa risteineen paistoivat harmaalla arkilla
ja olivat kirjoituksentaitavien oikeiksi todistamat ja kirjurin
allekirjoituksella sekä kylänvanhimman leimasimella varustetut.
Vasiliperäläiset huokasivat raskaasti. Nousi käräjänkäynti, mutta
juttu meni myttyyn, sillä kaikki muodollinen oikeus huomattiin olevan
Shirokosadovin puolella.
Silloin syntyi yhteiskunnallinen liike, jonka kaltaista ei ikinä
ennen oltu nähty Vasiliperän historiassa. Vasiliperäläiset vaelsivat
kuin juopuneina vihan kiihoituksesta moista vääryyden alastonta
rehentelyä nähdessään! Heidän edessänsä olivat murtuneet itse elämän
kermakerrokset, kaikki, mihin he olivat tottuneet uskomaan ja mistä
luulleet puolustusta saavansa. Ollen alussa sekasorron valtaamat, he jo
nyt alkoivat puhella seuraavaan tapaan:
-- Ei keneenkään näy pitävän luottaa! Meidän täytyy itse seistä itsemme
puolesta!
Ne olivat Nasarovin sanoja.
Kaikki alkoivat toistella näitä sanoja, yksin naisetkin.
Kylä jakaantui puolueisiin: kylänvanhimman puolue ja Nasarovin puolue.
Edelliseen yhtyivät kaikki "pomot", jälkimmäiseen -- kaikki köyhät,
kaikki nuoret, kaikki vääryyttä-kärsivät. Siellä täällä syntyi
talonpoikaiskokouksia, joissa usein puhetta johtivat naiset. Ja sillä
aikaa kun ukot vielä etsivät laillisia pelastuskeinoja, ehdottelivat
naiset repäisevänjyrkkiä toimenpiteitä. Nuoret taas alkoivat kuljeksia
parvissa laulaen pohattaan ikkunain alla ja toisinaan lennähti kivikin
ikkunaruutuihin, huutojen kaikuessa:
-- Alas kavaltajat!
Koko talven jatkui mieltenkuohua, vaan kevään tullen syntyi jäykkä,
pahaaennustava hiljaisuus.
Talonpojat sallivat Shirokosadovin rauhassa kynnättää ja kylvättää maat.
Mutta kun viljankorjuu-aika joutui, niin monipäisenä laumana työntyivät
he Nasarovin johdolla sirppeineen ja viikatteineen riidanalaiselle
maalle ja yhdessä yössä leikkasivat, niittivät ja poiskuljettivat
viljat. Syöksähti siihen päällystö, alkoivat tutkimukset, asiakirjat,
kotitarkastukset, vangitsemiset, sukeusi "rikosjuttu omavaltaisesta
ryöstöstä". Talonpojat vaikenivat, ketään ilmiantamatta. Mutta
heidän mielenkiihkonsa ilmeni ryöstössä. Talven kuluessa polttivat
he kylänvanhimman talon, kastelivat eloaumat parilta pomolta, joita
huhu enin syytti kavalluksesta. Piiripäällikkö kulki yhä useammin
vimmastuneena ympäri kylää keräten kaikellaisia huhuja. Vartavasten
hänen pyynnöstään saapui Vasiliperän kylään ristiniekka pappi, isä
Matvei, ja kutsuttuaan kokoon kokouksen rukoushuoneella, puheli näin:
-- Kaikkien ihmissielujen täytyy alistua esivallan alle! Miksikä siis,
rakkaat ystävät, nousette kapinaan kuin saatana Herraa vastaan, teidän
hurskaasti-huolenpitävää päällystöänne vastaan?
Ja sekautuen kylän asioihin, alkoi tuo turmiollinen, koko elämänsä ajan
sotilassaatossa tyrmästä tyrmään lähetetty ihanteen apostoli, saarnata
tekstejä esivaltain synnystä.
Joku talonpojista naurahti ääneensä.
Muut olivat itsepäisesti vaiti.
Taas antoivat talonpojat Shirokosadovin rauhassa kyntää ja kylvää
maansa. Ja taas ennen elonkorjuuta meluavana laumana laulaen vyöryivät
ukot riidanalaiselle vainiolle.
Mutta sielläpä oli heitä vastassa sotamiehiä. Vaiteliaina ja synkkinä
seisoivat nämät kiväärit jalalla.
Heidät nähdessään pysähtyivät talonpojat säpsähtäen.
Syöksähti illan hämärästä esiin piiripäällikkö, seisoen
matkavaunuissaan.
-- Mitä varten olette tänne tulleet? Menkää matkoihinne siivosti!
Hyvällä sanalla!
Astahti esiin Nasarov:
-- Tämä on meidän maa! Ja me olemme tulleet korjaamaan omaa leipäämme!
-- Tämä on Shirokosadovin maa! -- huusi piiripäällikkö.
-- Meidän on maa! -- myös huudahti Nasarov: -- meiltä se on petoksella
viety! Mutta me emme sitä anna!
Silloin kaikki kiihtyneinä yhtyivät huutoon:
-- Meidän on maa! Shirokosadov on meiltä sen varastanut! Tämä on meidän
viljaa! Menkää itse matkoihinne! Taikka me teidät ajamme pois!
-- Suu kiinni! -- ehätti piiripäällikkö: -- hei! apurit! Nasarov
kiinni! Minä sulle nä-näytän, ryökäle... kapinoitsija!
Syntyi tungos ympäri Nasarovia. Talonpojat huusivat mielenkuohussaan
äänensä sorruksiin, akat heristelivät piiripäällikölle koviksi
puristettuja nyrkkejään haukkuen häntä "shirokosadovilaiseksi
koiraksi". Eräs vanha ämmä, Povalihina, eriuskolainen, viskasi häntä
sirpillä ja haavoitti käteen.
Piiripäällikkö kohotti veristyneen kätensä. -- Käskekää ampua! -- huusi
hän kääntyen upseeriin: -- hajoittakaa tuo roistojoukko!
Kuului komento, sotamiehet astahtivat pistimet ojossa ampuma-asentoon.
-- Sotamiehet! -- huusi Nasarov: -- te olette samoja talonpoikia
kuin mekin! Te palaatte huomenna kurjille pelloillenne, mutta teidän
asemestanne tartumme me aseisiin ja astumme teitä ampumaan, vaikka
puolustatte oikeata asiaa! Sotamiehet! Veljet! Ajatelkaa ketä te
palvelette, ketä vastaan te astutte!
-- Suu kiinni, lurjus, suu kiinni! Hirtehinen! -- huusi piiripäällikkö
käheästi.
Hän heilautti käsiään päin upseeriin:
-- Ampukaa... Ohjesääntöjen mukaan! Kapinoitsijoita! Minä vastaan!
Nuori upseeri koetti mielenliikutuksessaan puhua:
-- Hyvät herrat ja naiset! Herrasväet! Poistukaa Jumalan nimessä!
Muuten meidän täytyy ampua! Me olemme velvolliset ampumaan...
-- Ampukaa siis! -- huusi Nasarov: -- ampukaa, jos kerran sielunne
olette kansan sortajille myöneet! Ampukaa! Me seisomme oikean asian
puolesta! Kuolemme, mutta paikaltamme emme hievahda!
-- Ka niin, niin! Ampukaa! -- huusivat naisetkin tunkeutuen eteenpäin.
Lyhtyjen valossa välähtelivät sirpit ja viikatteet; niitä vastaan
likenivät pistimet armotta uhaten.
-- Vasja! Poikani poika! -- huudahti yht'äkkiä vanha ukko Povalihin: --
sinäkinkö käyt meitä vastaan?
Kauhu valtasi meluavan joukon.
-- Vasili! Povalihinin poika! Kehtaa käydä meidän päällemme!
Nuori sotamies viskasi pyssynsä, jääden paikalleen ja rikkoen siten
rintaman.
Mutta rivi puristui kokoon.
Pistimet melkein koskivat laumaan, joka seisoi synkkänä ja
hievahtamattomana.
Nuori upseeri huudahti liikutuksissaan:
-- Seis!!
Ja sotamiehet pysähtyivät silmänräpäyksessä.
-- Komentakaa ampumaan! -- huusi piiripäällikkö.
-- En kai minä voi ampua pamauttaa aseettomia ihmisiä! -- sanoi upseeri
hermostuneesti ja antoi komennuksen: -- kiväärit koplaan! Otetaan
kaikki vangiksi! Sidotaan kaikki tyyni!
Sotamiehet syöksyivät talonpoikien kimppuun. Mutta heitä vastaan
lenteli viikatteita, sirppejä, leilejä ja ruokapusseja. Ukkojen ja
akkojen nyrkit tekivät vimmatusti työtä.
Aamun tultua istui kahdeksan henkeä, niiden joukossa Nasarov, pimeässä
kopperossa Krestofkan poliisilaitoksessa.