ANTTI, kansakoulunopettaja.
JAAKKO, kanttori.
JUHANNA, palvelijatar.
Antin asuinhuone kansakoulutalossa. Vasemmalla ikkuna. Oikealla ovi
kouluhuoneesen. Taustalla oikealla ovi eteiseen, vasemmalla keittiöön.
Antti (istuu kiikkutuolissa sanomalehteä lueskellen. Hän vilkaisee
tuon tuostakin ikkunaan päin. Hän on lihavanpuoleinen, noin 45 vuotias
vanhapoika, pää hiukan kalju, tukka ohimoilta harmahtava, viikset
alaspäin riippuvat. Hän puhuu harvaan ja varmasti kuten olisi aina
opettamassa. Hän käy hiukan keinuttaen keskiruumistaan. — Luettuaan
hetkisen hän nousee äkkiä, menee eteisen ovelle ja seisoo siinä
odottamassa. Eteiseen tulee Jaakko, neljänkymmenen vuotias mies. Hän on
laihanpuoleinen, vilkasliikkeinen, hyvin puhelias. Hänen takanaan näkyy
Juhanna, tanakka kansannainen).
ANTTI. Jaha, siinä sinä olet?
JAAKKO. Aivan ilmielävänä ja koreana ja hyvällä humoorilla, kuten
tavallisesti.
ANTTI. Astu sisään, astu sisään. — Juhanna menisi keittämään kahvia.
JUHANNA (eteisessä). No, kun kanttori tulee, niin tietysti minä parasta
keitän. (Menee eteisestä kyökkiin).
JAAKKO. No, mitäs veljelle on tapahtunut, kun minua tänne haetti.
ANTTI. Olisihan hiukan keskusteltavaa ja tuumittavaa. Istutaan nyt
ensin. Istu tuonne sohvaan. (Äänettömyys).
JAAKKO. Nyt on kuuma ilma.
ANTTI. Kuuma on.
JAAKKO. Oikein palava.
ANTTI. Oikein palava. (Äänettömyys).
JAAKKO. Ja se asia? Mikä se on?
ANTTI. Istutaan nyt ensin, kyllähän siitä vielä ehditään puhua. Eihän
sinulla näin arkipäivänä ole kiirettä.
JAAKKO. Ei ole. Eikä sinullakaan, koska on kesä.
ANTTI. Koska on kesä. — Ja niin kaunis kesä.
JAAKKO. On niin kaunis, että tulee oikein runolliselle tuulelle.
Varsinkin illalla. Silloin kaipaa.
ANTTI. Niinhän sitä kaipaa.
JAAKKO. Ja tulee ajatelleeksi yhtä ja toista.
ANTTI. Niin, varsinkin yhtä.
JAAKKO. Hm. Niin, että olisi pitänyt mennä naimisiin.
ANTTI. Jaa — ah! Sitä siis sinäkin?
JAAKKO. Niin, noin vain ohimennen.
ANTTI. Minulla se ei ole ohimennen, se on jo pyörinyt jonkun aikaa.
Onhan avioliitto sentään se suuri ja pyhä asia, jota kaikkien on
edistettävä.
JAAKKO. Edistettävähän sitä olisi.
ANTTI. Ehdottomasti.
JAAKKO. Jollei se tulisi niin kalliiksi.
ANTTI. Kallistahan se meille kansakoulunopettajille oli ennen, mutta
nyt on sen asian laita hiukan toisin.
JAAKKO. Kuinka niin?
ANTTI. Nythän naineella kansakoulunopettajalle on 500 markkaa enemmän
palkkaa.
JAAKKO. Niinhän se on.
ANTTI. Ja silloin minä olen ajatellut vähän niinkuin täyttää
kansalaisvelvollisuuteni ja mennä naimisiin.
JAAKKO. Siihen kutsuu ihmistä veren ääni.
ANTTI. Ja tuo summa.
JAAKKO. Ja tuo summa.
ANTTI. Ja se summa. Viisisataa markkaa opettajan palkkaan on suuri lisä.
JAAKKO. Tuntuva lisä.
ANTTI. Ja paitsi sitä rahallista etua, niin onhan avioliitosta aina
jotain iloakin.
JAAKKO. On kai.
ANTTI. Kun vaan löytää sopivan vaimon.
JAAKKO. Joko sinä olet katsellut ketään.
ANTTI. Olenhan minä ajatellut tuota Juhannaa.
JAAKKO. Vai Juhannaa?
ANTTI. Onhan Juhanna pulska nainen. On kyllä. Ja sitten hän on ollut
talossa niin kauvan, että tuntee kaikki asiat ja olot. Ja ruokaa hän
osaa keittää. Ja millaista ruokaa! Ennen hänen tuloaan minä olin laiha
kuin silakka, mutta nyt olen oikein pulska. Ja kun hän on vaimoni, ei
mitään suurta muutosta tapahdu. Tulee vain säästöä sen kautta. Ensin
tuo 500 markkaa, ja sitten ei tarvitse palkkaa suorittaa hänelle.
Kymmenen markkaa kuukaudessa on iso summa. Sehän on vuodessa 120
markkaa.
JAAKKO. Onhan se siltä kannalta hyvä asia, mutta millainen hänellä on
luonnon laatu?
ANTTI. No, se on aivan erinomainen. Hän on niin lempeä ja hyvä. Ja
komea hän on katseitakin. Sellainen tukeva ruumis, näkee, että on se
terve.
JAAKKO. Joko sinä olet hänelle puhunut?
ANTTI. Enhän minä vielä. Minä tahdoin ensin neuvotella jonkun kanssa.
Siksi minä sinua lähetin hakemaan.
JAAKKO. Jos mielesi tekee naimisiin, niin mene, herran tähden.
ANTTI. Eihän se naiminen niin kovasti houkuttele, mutta kun sen kautta
saa huolettomamman elämän, niin olen sitä ajatellut. Se naiminen on
itsessään vaarallinen asia, voi niin helposti valita väärin. Mutta
kun Juhanna on jo viisi vuotta ollut täällä ja me olemme tottuneet jo
toisiimme, niin voisihan sitä yrittää.
JAAKKO. Hm! Jollei passaa, niin ei passaa. Helpostihan sitä voi sitten
erota.
ANTTI. Samaa minäkin olen ajatellut. (Äänettömyys). Koska sinäkin olet
sitä mieltä, niin parasta kai olisi panna asia alulle. Olisi hyvä
viettää häät ennen lukukauden alkua. Silloin syksyllä on aina niin
kiire.
JAAKKO. Niin, ja sittenhän ehtii viettää hiukan kuherrusaikaakin.
ANTTI. Niin, no. Se nyt on pieni asia. Tuskin tässä paljoa talon
tavoista muuttuu. Pysytään niinkuin ennenkin.
JAAKKO. No, no, vaimo on aina vaimo.
ANTTI. Onhan se, mutta kun on jo näin vanha, kuin minäkin olen, jo 45
vuotias, niin mitä sitä suotta kuhertelisi.
JAAKKO. Ei sitä ihminen tiedä, mitä tekee, kun luvan saa.
ANTTI. Eihän sitä tiedä, tottahan se on, ja heikkohan ihminen on — no,
samahan se on, sittenhän on siihenkin aikaa.
JAAKKO. Sinä tarkoitat siis, että jo tänä päivänä.
ANTTI. Niin, tänä päivänä. Minä en niiden naisten kanssa osaa puhella,
sinä saisit niinkuin panna sen asian alulle.