Kaunis oli se kaupunki, ihana ja ihmeellinen, mutta sen ihanuutta ja
ihmeitä en osaa minä kertoa.
-- Saanko olla täällä ijäti? -- kysyi kerjäläistyttö.
-- Saat, ole tervetullut! -- vastasi siipinen impi.
Eikä näännyttänyt enää tyttöä Nälkä. Siihen kaupunkiin ei koskaan Nälkä
tule.
Suurimman onnen oli tyttö saavuttanut, onnen, jota en osaa kertoa minä.
Mutta tämä tapahtui kaikki Unessa.
Ja kuitenkin on se totta, totta kuin taivas.
Kangastus.
Pauli poika saaren ihanaisen
Veden seljänteellä nähdä saa.
Mieli sinne tekee nuorukaisen;
Ruuhen rannasta hän irroittaa.
Lumoo silmiänsä jyrkät, loivat,
Koivupuiset saaren kukkulat,
Nurmet viehättävät, vihannoivat,
Kukat kaunokaiset, tuoksuvat.
Souda Pauli, souda vasten saarta!
Ehkä voit sen viimein saavuttaa.
Kulje, kulje kohti taivon kaarta!
Kyllä kai sen miesi kiinni saa.
Ei! -- jo palaa Pauli matkaltansa
Poissa poi'an sorja saari on.
Mutta särkyneenä sielussansa
On hän kauvan koito, onneton.
Poika, lumouksen liehakoima!
Turha tääll' on usein taistelus'.
Pettää kauneuden tenhovoima,
Katoo kiusoava kangastus.
Antti ja Karhu.
Eräässä töllissä Pohjanmaalla asui kerran mies, joka oli tappanut hyvin
paljon karhuja. Hänen nimensä oli Antti, ja Antin poika oli myös Antti.
Antti Antinpoika ei ollut vielä koskaan saanut seurata isäänsä
karhumatkoilla, sillä hän oli pieni, niin kuin sinäkin; mutta kerran
kun isä taas oli lähtenyt karhustamaan, päätti Antti Antinpoikakin
mennä metsään, saadaksensa kerta maailmassa nähdä elävää karhua.
Kuolleita hän kyllä, näet, oli kosoltakin nähnyt, isänsä tappamia.
Lähti siis Antti käymään tallustelemaan metsään. Hänen vähän matkaa
siellä kuljettuansa, tulikin karhu vastaan. Antti Antinpoika, joka
hyvin rohkeana oli matkalle lähtenyt, peljästyi nyt kuitenkin,
karhun nähdessään, aika lailla. Ja karhu tulla lötkötti ihan Anttia
vastaan. Tästäkös Antti Antinpoika juoksemaan, juoksemaan, minkä jalat
kannattivat, pensaiden, puiden lävitse! Karhu melkein kintereissä
kiinni. Mutta se ei käynyt Antin kimppuun, ei lyönyt käpälällään, ei
purrut eikä syönyt. Hiljaisesti juosta jolkotteli vain Antti Antinpojan
perässä, tekemättä hänelle mitäkään pahaa. Jos kaikki karhut olisivat
niin siivoja, hätäkös niitä silloin tulla vastaan? Antti Antinpoika
tirkisteli juostessaan aina tavan takaa taaksensa, joko aukaisisi karhu
kitansa ja nielaisisi hänet. Mutta, niinkuin sanottu, siitä ei tullut
mitään.
Mitä tuumasikaan tuo karhu? Kas, asian laita oli se, että karhun
perässä puolestaan kulki metsämies, joteskin kaukana karhusta puiden
takana, jott'ei Antti Antinpoika häntä siinä kiireessä huomannut.
Pyssyä piti metsämies ojennettuna karhua kohti, mutta ei ampunut.
Siihen taasen oli syynä se, että karhu juuri oli pyssymiehen ja
Antinpojan välillä, niin että pyssymies olisi helposti saattanut
vahingossa ampua Antin, jos olisi karhua tähdännyt.
Ja pyssymies olikin Antti Antinpojan isä itse.
Karhu on vallan viisas eläin, ja hän äkkäsi kyllä, että pyssymies ei
uskaltaisi häntä ampua niinkauvan kuin hän, karhu, pysyisi ihan pojan
kintereissä.
No niin. Antti Antinpoika juoksi edellä, karhu perässä, ja isä
perimmäisenä. Karhu päätti jatkaa tätä leikkiä vaikka kuinka kauvan.
Hänkään tietysti ei puolestansa uskaltanut poikaa syödä, sillä silloin
tiesi hän pyssymieheltä kauhean rangaistuksen saavansa; silloin, näet,
kyllä jo pyssymies olisi ampunut.
No, kesti tätä kulkua nyt kauvan aikaa. Mutta lopulta rupesi kuitenkin
Antti Antinpoika väsymään. Ja jo viimein pettivät voimat tykkönään.
Itku silmin istautui poika parka mättäälle. Mutta karhu istuutui
myöskin ihan hänen viereensä ja rupesi ystävällisesti nuoleskelemaan
pojan kättä vain. Näin kummallisesta kohtelemisesta meni Antti
Antinpoika aivan hämilleen ja rupesi kämmenillään silittelemään karhun
selkää.
Tämän kaiken isä näki eikä tiennyt mitä tehdä.
Jos ulisi ampunut, olisi saattanut kuula käydä poikaan. Jos taas olisi
pois mennyt, olisi karhu varmaankin pojan syönyt. Niin arveli isä.
Viimein päätti hän kuitenkin mennä lähemmälle poikaansa ja karhua.
Ja nyt huomasi hänet Antti Antinpoika.
"Voi, isä! isä!"
"Älä hiisku mitään, pikku Antti, vaan koeta karata karhusta tänne
luokseni. Sitten ammun minä karhun."
Niin kehoitti isä. Ja jo tuumasikin pikku Antti käydä isänsä luo. Mutta
lieneekö karhu ymmärtänyt isän puheen vai muuten vainunnut vaaraa,
yht'äkkiä tarttui hän molemmilla etukäpälillään poikaan ja viskasi
tämän päänsä päältä selkäänsä, tehden sen kuitenkin niin varovaisesti,
ett'ei pojalle mitään vahinkoa tullut.
Pikku Antti tästä niin hämmästyi, ett'ei saanut sanaa suustansa. Ja
samassa silmänräpäyksessä, kun poika joutui pedon selkään, rupesi tämä
juoksemaan -- juoksemaan täyttä laukkaa. Kaikki tapahtui yks' kaks'
vain -- paljoa pikemmin kuin sen tässä olen ennättänyt kertoa.
Siinä istui nyt Antti Antinpoika täyttä vauhtia kiitävän karhun
selässä, pitäen karvoista kiinni. Isän ei enää ollut ampumista
ajattelemistakaan, sillä nyt oli tietysti vielä vaarallisempi
laukaista. Ja pian olikin karhu juossut niin kauvas, ett'ei pyssy enää
olisi kannattanut.
Juoksi nyt karhu yhä edespäin, ja iloisena siitä, että niin hyvällä
kaupalla oli päässyt pyssymiehen käsistä, juoksikin oikein täyttää
laukkaa, minkä jalat jaksoivat. Pensaat painuivat alas hänen
astuessaan, risut ja karahkat ratisivat, ja puut pyörivät Antin
silmissä, kun oikein mentiin.
En tiedä kuinka kauvan karhu näin lienee juossut, mutta viimein tultiin
-- kotiin.
Antin kotiinko? -- kysyt.
Ei, vaan karhun omaan kotiin. Suuren puun juurella, syvässä kuopassa
oli karhun pesä. Sinne hyppäsi Nalle, ja siellä oli hällä kolme poikaa,
pieniä vielä kuin porsaat. Päivä paistoi sisään aukeemasta.
Hirveän peloissaan oli Antinpoika; pelkäsi nyt ainakin karhuin ruoaksi
jäävän. Ja kun emäkarhu hänet sinne heitti noiden poikien joukkoon,
alkoivatkin nämä kohta kitojansa aukaista; mutta emäkarhu, joka oli
kiitollinen Antille siitä, että hänen kauttansa oli pyssymiehen
aikomasta kuolemasta päässyt, antoi pojilleen muutamia korvapuustia
käpälällään, ja nämä herkesivät Anttia ahdistamasta.
Ja miten lienee ollutkin, karhunpojat pian kyllä tutustuivat ihmisen
poikaan eivätkä tehneet Antille mitään pahaa. Tämän huomasikin Antti
Antinpoika, ja viimein katosi hänen pelkonsa kokonaan.
Varsinkin yksi pojista oli hyvin hyväsävyinen ja siivo, ja se
nuoleskeli Antin kättäkin.
Illemmalla lähti emäkarhu ulos pesästään, mutta Antti ei päässyt, sillä
sen seinät olivat hyvin korkeat. Sinne jäi Antti leikittelemään karhun
poikien kanssa ja tuumasi, että koska Jumala häntä tähän saakka oli
suojellut, totta kaikki viimein hyvin loppuu.
Kauvan ei viipynytkään emäkarhu matkallaan, vaan tuli pian takaisin,
ja nyt oli hänellä jänis suussa. Tästä saivat nuo kolme poikaa kukin
osansa, mutta paraan osan antoi karhu Antille. Ja nälkä oli kyllä Antti
Antinpojalle tullut, mutta ei saattanut syödä raakaa jäniksen lihaa.
Tämän huomattuansa, otti se karhun poika, joka paraiten näkyi Antista
pitävän, hänen osansa, asetti sen allensa ja makasi sen päällä hetken
aikaa.
Ja mitäs ollakkaan! Pienen karhun lämpimästä paistui jäniksen liha
oivaksi syötäväksi lihaksi. Ja nyt sitä Antti Antinpoika söi, ja söikin
oikein ahnaasti vielä, sillä nälkä poika paralla oli.
Mutta nyt tuli janokin viimein. Karhun pojat puolestaan imivät emäänsä,
mutta mistäs Antille juotavaa? Yö oli lähenemäisillään, ja pitikös nyt
maata mennä ilman särpimettä? -- Mutta hätä keinon keksii. Hetken aikaa
aprikoittuansa, otti Antti lakkinsa ja lähestyi makaavaa emäkarhua.
Rupesi sitten, kun kaikki hänen pelkonsa jo oli kadonnut, hiljaisesti
lypsämään karhua. Eikä ollut tämä millänsäkään; antoi Antin lypsää
vain. Siten sai Antti servintä. Ja se maistui, uskokaa pois, oikein
hyvältä vain.
No, oli nyt kaikki vatsat täytetyt, ja karhut heittivät kaikki
levolle. Niin teki pian Anttikin. Ja makeasti nukkui hän vain pienen
karhunpoika-ystävänsä viereen.
Seuraavana aamuna, kun Antti heräsi, oli emäkarhu jo lähtenyt pois.
Ja hänen poissa ollessaan tapahtui, että pieni ilkeä käärme tulla
luiskahti pesään. Se vetelihe Antin ystävän luo ja aikoi juuri purra
pientä karhun poikasta jalkaan, kun Antti Antinpoika rohkeasti sieppasi
pienen pesässä sattumalta löytyvän kepin ja löi sillä käärmettä päähän.
Tämä tästä jo kuolikin heti eikä pystynyt enää mitään pahaa tekemään.
Kiitokseksi nuoleskeli pikku karhu taas Antin käsiä. Ja kun päivemmällä
emäkarhu palasi, tuoden taas jäniksen muassaan, lämmitti pelastettu
karhunpoikanen Antin osan oivaksi paistiksi.
Viikon ajan oletettiin sitten vielä Anttia karhun pesässä. Jänistä
saatiin ja karhun maitoa juotiin.
Hyvät ystävät oli Antista ja pienistä karhuloista tullut. Leikitsivät
siellä kaiken päivää pesässä vain, ja lystikäs oli etenkin Antin
paistin-paistaja. Se osasi seisoa takajaloillaan ja taputtaa
etukäpäliään yhteen. Se osasi istua kuin ihminen ja tanssia kuin
hovikeikari.
Mutta viimein rupesi Antti kovin ikävöimään kotiansa. Koetti siis
kiivetä ulos pesän seiniä, päästäksensä pois, mutta aina putosi alas
jälleen. Silloin rupesi varmaankin emäkarhun käymään poika parkaa
sääli, ja hän paiskasi taas Antin selälleen ja yhdellä hypyllä vain
sänttäsi hän kuopasta ylös.
Kun poikasen ystävä, paistin-paistaja, tämän näki, jännitti hänkin
voimansa ja kun oli oppinut hyväksi voimistelijaksi, osasi, kun
osasikin, hypätä kuopasta ylös. Toisetkin pikku karhut koettivat samaa,
mutta eivät päässeet, sillä olivat kömpelömmät he.
No, lähti nyt emäkarhu, Antti selässä ja pikku karhu perässä,
juoksemaan taas ja juoksi, juoksi melkein koko päivän, Viimein tultiin
metsästä ulos. Nyt seisahtui karhu. Antti katsoi eteensä ja näki vähän
matkan päässä oman kotinsa olevan.
Astui siis alas karhun selästä, sanoi hänelle sulimmat kiitokset
kestitsemisestä ja tarjoi hänelle kätensä. Karhu sitä nuoleskeli ja
jätti sitten pojalle jäähyväiset. Mutta pikku karhu ei tahtonut Antista
erota, vaan rupesi tallustelemaan hänen perässään. Tästä ihastui Antti
suuresti, ja niin kulki hän kotiansa, karhun poika perässään kuin
koiran penikka.
Emäkarhu käydä tallusti luolaansa takaisin.
Antin kodissa oli isä kovin itkenyt kadonnutta poikaansa. Mutta voi
mikä ilo nyt, kuu Autti Antinpoika ihan elävänä, eheänä kotiin tuli!
Senhän hyvin ymmärrätte.
Ja pikku karhu jäi Antin kasvatiksi. Kovasti pitivät toisistaan
ystävät ylen. "Paistin-paistaja" sai karhunen nimeksi, ja yhä enämmän
lystillisiä tanssia hän oppi. Suuremmaksi tultuaan kävi Antti hänen
kanssaan kerran Pietarissa ja tanssitti häntä koko keisarillisen hovin
edessä. Kovasti ihmettelivät hovilaiset Paistin-paistajan tanssia, ja
Antti palasi kotiansa aika rahasummalla.
Sen pituinen se.
Tuiki-oppinut tohtori.
"Voi tuskaa tuiki tuimaa!
Kuin päätäni pakoittaa
Ja haikertaa ja haimaa
Ja kaivaa ja koloittaa!"
Niin huutaa pahapäällä
Tuo Hilmanen huolissaan.
Vaan tohtori on täällä;
Ei huolta nyt ollenkaan!
Se ompi Ville veikko,
Mi tohtori tietoinen!
Hän virkahtaa: "vai heikko,
Mun mamseli, oletten?"
"Ah, päätä kivistääpi,
Vaan kyllä se paranee
Ja terveheksi jääpi,
Jos tohtori tuumailee."
Nyt kieltä Hilman kääntää
Tuo tohtori tarkkapää
Ja valtasuonta vääntää
Ja hieroa himertää.
Ja kiitos tohtorille!
Sill' -- eipästä ollakkaan --
Se rikkiviisas Ville
Sai sairaan paranemaan,
"Hei hopsan!" huutaa Hilma
Ja huivia heiluttaa,
"Nyt päästiin paha ilma,
Ja hyppiä Hilma saa".
Niin virkkoi Hilma, mutta
Kun terveenä onpi pää,
Tuot' tuiki-oppinutta
Hän huivilla hätyyttää.
Noin päitten pakoksista
Nyt remuhun ruvetaan.
Se tauti vaarallista
Ei sninkana ollutkaan.
Korvenkaakki.
Ensimäinen luku.
Korvenkaakki ilmestyy ja saapi matkakumppanit pitkälle matkalle.
Oli kerran suutari, jolla oli kaksi poikaa ja paljon köyhyyttä. Itse
oli hän Iisakki nimeltään, mutta pojat olivat Hannu ja Heikki nuoret
molemmat ja pienet.
Kerran elokuun iltana tuli suutarin luo jättiläinen tilaamaan
saappaita. Hän oli niin suuri, ett'ei mahtunut ovesta sisään; sitä ei
ollut tuumaamistakaan. Sentähden seisahtui hän ulkopuolelle ja huusi
takkatorvesta sisään, jota varten hänen ei tarvinnut erittäin kiivetä
katolle. Niin suuri hän oli.
-- Suutari, teeppäs mulle saappaat talveksi, -- hän huusi.
Kamalalta kaikui tuo ääni takkatorvesta tuvassaolijoille. Mutta Iisakki
mestari nousi tuoliltaan ja huusi takaisin ylös takkatorveen:
-- Kuka höperö se on, joka puhuu läpi takkatorven?
-- En ole mikään höperö; olen Korvenkaakki.
Se oli jättiläisen nimi. Mutta suutari kysyi taas:
-- Miksi olet kiivennyt katolle? --
-- Minä en ole katolla? --
-- Hä? Etkö ole katolla? Missäs sitten olet? --
-- Seisonhan pihalla. --
-- Älä jaarittele joutavia, mies; puhuthan läpi takkatorven? --
-- Sinun ovesi on niin pieni, ett'en pääse sisään. --
-- No, miksi et puhu akkunasta? --
-- Sinun akkunasi on niin matalalla, ett'en jaksa kumartua niin
syvälle. --
-- Äläppäs hätäile, tulen ulos. --
Niin sanoi suutari ja meni ulos katsomaan tuota kummitusta, joka ei
mahtunut hänen ovestansa eikä voinut kumartua hänen akkunallensa.
Iisakki ei ollut juuri niitä, jotka ens' hädässä hämmästyvät, mutta
täytyi hänen tunnustaa ett'ei koskaan ollut moista miestä nähnyt. Pitkä
oli Korvenkaakki kuin pisin puu metsässä ja paksumpi kuin paksuin
valotorni.
-- Kylläpä on siinä miestä! -- sanoi suutari, kiireestä kantapäähän
katsellen jättiläistä.
-- Tahtoisitko tehdä mulle saappaat? -- kysyi nyt jättiläinen, suorana
seisoen pihalla.
-- Saappaita teille? -- Nähtyänsä miehen suuruuden, rupesi suutari
häntä teitittelemään. -- Saappaita teille, -- hän sanoi ja katseli
Korvenkaakin jalkoja, -- siihen tarvitsisin minä viisi vahvaa hevosen
vuotaa. Niin paljo nahkaa mulla ei koskaan ole kerrallaan ollut.
-- Vai niin, mistä sitten saataisiin nahkoja? -- mietiskeli
Korvenkaakki.
Tuumasivat siinä sitten hetken aikaa suutari ja Korvenkaakki mistä
saisivat nahkoja ja jäivät viimein siihen päätökseen, että piti muka
Korvenkaakin lähteä Afrikaan hankkimaan elehvantin-nahkoja, jotka ovat
paksuinta nahkalajia mitä on olemassa ja suuria myös, sillä elehvantti
on maailman suurin eläin.
-- Lieneekö tuonne kauvas, Afrikaan? -- aprikoitsi suutari, joka ei
juuri ollut tutkinut maatiedettä.
-- Onpahan joku tuhat penikulmaa -- sanoi jättiläinen, joka tunsi asian
paremmin.
-- Hoo-o! vai niin, -- sanoi Iisakki, -- onpa sinne matkaa. --
-- Parissa päivässä sinne käyn -- virkkoi Korvenkaakki -- tahdotko
tulla mukaan, niin kannan sinut taskussani?
-- En jouda nyt lähteä päiväksikään, -- sanoi Iisakki, -- köyhä olen,
täytyy tehdä työtä. --
-- Se oli ikävä se lausui Korvenkaakki -- olisi ollut hupaista saada
matkakumppali. --
Miesten näin keskustellessa, tulivat Hannu ja Heikkikin viimein ulos
tuvasta. Seisoivat rappusilla ja kummastelivat tuota kauhean suurta
miestä.
Huomattuansa heidät, ehdoitteli Korvenkaakki, että muka he rupeisivat
hänelle matkakumppaneiksi. Iisakki isää tämä tuuma ensimmältä vähän
arvelutti, mutta kun Korvenkaakki näytti olevan hyvänsuopea, vakava
mies ja vielä päälle päätteeksi lupasi hyvän tekijäpalkan saappaista,
Iisakki viimein suostui.
Sitten meni Korvenkaakki hyvittelemään Hannua ja Heikkiä, joita ensin
hyvin kamoitti hänen hirveä suuruutensa; mutta hekin tutustuivat häneen
pian ja lupasivat viimein ruveta hänelle matkatoveriksi.
Toinen luku.
Korvenkaakki toverineen joutuu sotaan.
Korvenkaakki oli matkakumppanuudesta hyvin iloinen. Lupasi näyttää
Hannulle ja Heikille kaikellaisia kummia, joita muka ulkomailla
saisivat nähdä, kuuhan puolestansa lapset häntä huvittelisivat
kaikellaisilla tepposilla, mitä vain tiesivät keksiä.
Pisti nyt Korvenkaakki lapset liivin taskuihinsa, yhden kumpaseenkin,
ja käski heidän panna levolle yöksi. Huomen aamulla oltaisiin jo
Italian maan pääkaupungissa, jossa suurustettaisiin.
Liivintaskut olivat, niinkuin saatatte arvata, pienokaisille kylliksi
tilavat makuusijat. Ja koska oli makuu-aika nyt, panivatkin kohta maata.
Korvenkaakki lähti käymään -- ja hui! ui! hui! mitä askeleita hän teki!
Semmoista kyytiä ei mene rautatie-juna eikä höyrylaiva. Vähän aikaa
katselivat ympärilleen taskuista Hannu ja Heikki, miten virstantolpat
vilisivät sivutse vain, kun Korvenkaakki kulki. Arvaatte, että he
istuivat joteskin korkealla, ja aika lailla huimasi heidän päätänsä
ensimmältä, mutta pian tottuivat toki asemahansa.
Korvenkaakin hengitseminen oli hirveää läähätystä sen voitte moisesta
miehestä arvata; kuin höyrylaiva hohottivat hänen keuhkonsa, ja
rintansa nousi ja laski kuin Laatokan aallot. Se oli oivallista
kätkyttämistä pojille, ja pian he nukkuivat sikeään uneen.
Astui nyt astumistaan jättiläinen pitkin maantietä yön halki. Hänellä
oli tapana kulkea öisin, sillä kesän aikana olisi päivällä ollut liian
kuuma, ja pait' sitä olisi silloin ollut paljon matkustajia liikkeellä,
jotka itse ja varsinkin heidän hevosensa olisivat häntä peljänneet.
No, oltiin nyt matkalla Afrikaan. Aika kyytiä astuskeli Korvenkaakki.
Hän oli noin Saksan ja Ranskanmaan rajalla, kun puolen yön aikaan Hannu
ja Heikki heräsivät hirveästä melskeestä ja pauhinasta. Täällä käytiin,
näet, sotaa. Kuin taivaan ukkonen ulvoivat tykit, kuin pakkanen
paukahtivat pyssyt, ja hirveästi huusivat ja elämöitsivät ihmiset.
Hannu kohoitti vähän päätänsä ylös taskusta ja silmäili ulos. Mikä
hirveä näky! Molemmin puolin Korvenkaakkia, mutta noin neljäsosa
virstaa hänestä, peuhasi ihmisiä kuin muurahaispesässä. Ja mitkä
kirjavat, kamalat joukot! Siellä näkyi suuria sotaherroja loistavine
pukuineen ja sotamiehiä jos jonkinlaisia. Toiset ratsastivat tulisia,
hirnuvia hevosia, toiset jalkaisin potkivat kenttää. Ja molemmin puolin
kaatui ihmisiä joukottain. Huu, kuinka se oli hirmuista!
Hannu veti varovasti päänsä sisälle jälleen.
Mutta sotajoukkojen välikenttää astuskeli Korvenkaakki vain hiljoilleen
eespäin eikä näkynyt kiirehtivän ensinkään. -- Katsokaa nyt, pojat, --
sanoi hän lapsille, -- tätä julmaa tappelua. Tämä on sotaa. --
-- Vai sotaa! virkkoivat Hannu ja Heikki yhdellä suulla
liivintaskuista, -- hui, ui! -- Mutta ulos eivät uskaltaneet katsoa.
-- En uskalla katsoa ulos, -- sanoi Heikki.
-- Ettekö pelkää, jättiläinen? -- kysyi Hannu.
-- En laisinkaan, -- vastasi Korvenkaakki, -- katsokaa ulos vain, niin
saatte nähdä miten minä itseäni suojelen.
Nyt rohkenivat veljekset pistää päänsä ulos taskuista taas. Heikki
hämmästyi julmasti ja huusi: -- He ampuvat meidät kuolijaiksi. --
-- Ei yhtään hätää -- lausui levollisena jättiläinen. Ja nyt
näkivät pojat miten hän paljailla käsillään vain torjui päältänsä
kanoonan-kuulia, jotka lennähtivät läpi ilman. Lumipalloja vain olivat
ne Korvenkaakille. Mutta niin kosolta niitä tuli, että hän ehtimiseen
sai hosua ympärilleen. Kiväärin-kuulista hän ei pitänyt lukua
ensinkään. Ne eivät häneen pystyneet edes sen verran kuin tavalliseen
aika mieheen rakeet. Korvenkaakki niitä ajoi päältään, jos tahtoi,
puhaltamalla vain. Ja siten tietysti Hannu ja Heikkikin olivat hyvässä
turmassa.
Outoa oli veljesten katsoa sotaa, ja kolkkoa samalla, kamalan kolkkoa!
Särkipä oikein sydäntä, kun näki miten molemmin puolin ihmisiä kaatui
ja kuoli.
Heikki ja Hannu rupesivat mielimään koko leikistä pois. Mutta
Korvenkaakki luuli, että se heitä huvittaisi, jonka tähden vitkalleen
vain kulki sotajoukkojen välitse.
-- Mennään pois, mennään pois! -- huusi Hannu liivintaskusta.
Mutta Korvenkaakki tahtoi poikia huvittaa väkisinkin ja nahjusteli
hymyillen hiljaa edespäin. -- Eikö tämä teitä huvita? -- hän kysyi
lapsilta?
-- On nähty kylliksi jo -- vastasivat veljekset.
-- Mennään oikein likelle Ranskalaisia, niin saatte nähdä komeita
herroja silmästä silmään, -- arveli Korvenkaakki ja astui parilla
pitkällä askeleella ihan Ranskalaisten sotarivin eteen.
-- Katsokaa nyt -- sanoi hän ja hosui samalla päältään tykin-kuulia,
joita tuli yhä tiheämmin, ja puhalteli pois kiväärin-kuulia, joita
satoi kuin vettä taivaasta.
-- Ei, ei, hyi, hyi! -- huusi Heikki -- lähdetään pois. -- Ja molemmat
painoivat päänsä alas taskuun.
Mutta sotapaukku oli nyt niin kovaa, ett'ei pienten poikaisten ääntä
enää kuullutkaan Korvenkaakki.
Veljeksille tuli yhä kamalampi olla.
Saadaksensa jättiläistä lähtemään, päätti Hannu pistää häntä puukolla
kylkeen. Luuli että Korvenkaakki ehkä sitä tottelisi niinkuin hevonen
ruoskaa. Veti siis puukkonsa Hannu (sillä puukko hänellä oli, niinkuin
maalaispojilla usein on tapana) ja rupesi sillä nävertelemään
Korvenkaakkia kylkeen. Ensimmältä ei tämä tuota ensinkään tuntenut,
mutta viimein sysäsi Hannu koko puukonterän jättiläisen nahkaan.
Korvenkaakki luuli, että joku pikkuinen itikka häntä puri, ja rupesi
kynsimään kylkeänsä.
Mutta kun hänen toinen kätensä siten joutui hosumasta kanonan-kuulia,
osasi suuri summaton kuula tulla ja iskeä häntä vasten kasvoja, ja
sattuipa se vielä juur nenän-nippuun. Tämä tosin ei moiselle miehelle,
kuin Korvenkaakki, ollut mitään vaarallista, sillä tuntuipa se niin
kuin lumipallo meidän nenän-nipullemme; mutta lienee se kuitenkin
hieman koskenut, koska Korvenkaakki suuttui.
Hän oli kuitenkin hyvänluontoinen mies, ett'ei tahtonut kuulan
lähettäjiä liian ankarasti rankaista, vaan antaa heille vain pienen
selkäsaunan. Astui siis Korvenkaakki keskelle Ranskan sotariviä ja
rupesi sormillaan näppäämään kumoon sotajunkkareita, Plitt! platt!
plätt! siinä kuului vain, kun jättiläinen näppäsi ja Ranskalaisia
kaatui. Mutta eivät he kuitenkaan kuolleet, vaan joutuivat
sotajunkkarit pelkoon ja rupesivat juoksemaan pakoon tuota kauheaa
miestä, sillä he luulivat häntä itse paholaiseksi. Kaikki nekin, jotka
Korvenkaakki oli näpännyt kumoon, nousivat jaloilleen ja turvasivat
jäniksen-käpälään. Ainoastaan saksalaisten tappamat jäivät kentälle.
Siten oli Korvenkaakki ajanut pakoon koko Ranskan sotajoukon. Mutta
Saksalaiset, kun tämän huomasivat, yrittivät heti ajamaan vihollisiansa
takaa. Huutaen ja ärjyen sitäpuolta, missä Korvenkaakki seisoi, mutta
silloin tämä tarttui Ranskalaisten paikalle jättämiin tykkeihin ja
rupesi viskaamaan näitä saksalaisten päälle. Suuria kanoonia lenteli
ilmassa vain, jättiläisen lähettämiä kaikki, saksalaisille vasten
silmiä. Ja nämäkin nyt hämmästyivät, pelästyivät niin, että rupesivat
kääntymään takaisin. Väistyivät vähitellen tappelu-tanterelta pois, ja
niin jäi paljaaksi kahden mahtavan armeijan sotakenttä. Korvenkaakki
oli ne hosunut hajalle.
Kolmas luku.
Matkustajat suurustavat Roomassa.
Tämän toimitettuansa Korvenkaakki taas rupesi seitsemän syllän
askeleilla astumaan Afrikaan päin.
-- Mikähän on, koska niin syhyy kuvettani? -- lausui kotvasen kuluttua
jättiläinen ja kynsiskeli sitä paikkaa, johon Hannu oli pistänyt
puukkonsa. Ja siinä oli tämä kiinni vielä. Hannu oli pannut pitkälleen
taskun pohjalle, ja Korvenkaakki veti nyt puukon kupeesta ulos.
-- Kah, kuin on tikku tarttunut nahkaan -- hän arveli ja oli heittää
puukon menemään, silmäilemättäkään siihen.
-- Älkää viskatko puukkoani pois -- lausui nyt Hannu, nousten seisaalle
ja tavoittaen puukkoansa.
-- Hä! Onko se sinun puukkosi? -- sanoi Korvenkaakki ja katseli veistä.
-- Hm! Hm!
Hannu kertoi nyt Korvenkaakille mitä oli tehnyt saadaksensa häntä
sodasta pois ja muistutti samalla heidän sopimuksestaan, että poikien
piti hänelle tehdä tepposia.
Tämä selitys hirveästi huvitti Korvenkaakkia, ja hän rupesi nauramaan
oikein täyttä kurkkua. -- Ha! Ha! Ha! hahatti hän, ja siitä naurusta
hypähteli hänen vatsansa ja rintansa niin, että poikien oli täysi
työ pysyä taskuissa. -- Ha! Ha! Ha! teidän pitää aina tuon tuostakin
huvittaa minua tepposilla, muuten käy kuljeskeleminen ikäväksi --
lausui hän.
-- No, kyllä koetetaan -- vastasi Hannu lakkarista.
-- Mutta älkää naurako noin kauheasti, -- virkkoi Heikki toisesta, --
minä en pysy lakkarissa.
No, kuljeskeli nyt Korvenkaakki edespäin vain, lapset taskuissaan; eikä
aikaakaan, niin jo oltiin Italian maassa.
Tultiin sitten tuohon suureen pääkaupunkiin, Rooman vanhaan kaupunkiin,
jossa Paavi ukko siihen aikaan hallitsi.
Paavi on mahtavin kirkkoherra mikä vielä koskaan on maan päällä ollut.
Aamupäivällä nyt saapuivat matkustajat Roomaan, ja täällä oli
suurustettava.
Mutta kaupungissa oli tän'aamuna kauhea melu ja melske. Italialaiset
olivat nostaneet kapinan kirkkoherraansa vastaan, ja hirmuiset
kansajoukot seisoivat Paavi paran palatsin edustalla, tahtoen tunkea
sisään ukkoa tappamaan.
Tähän ihmislaumaan astui nyt Korvenkaakki, ja saatuansa kuulla mitä
Italialaiset mielivät, päätti hän pelastaa Paavin.
-- Katsokaa nyt, pojat, miten minä ajan nuo kiukkuiset ihmiset kotiinsa
kunkin -- sanoi Korvenkaakki Hannulle ja Heikille.
Sieppasi sitten juurineen painuneen torilla kasvavan hirveän vahvan
ja pitkän tammen ja rupesi sillä hosumaan Italialaisia ympär'
korvia, josta nämä tietysti täyttä vauhtia riensivät pakoon, pakoon
joka haaralle; ja jäi heitä torillekin koko joukko oiottelemaan,
Korvenkaakin iskuja saatuansa maistaa. Kaikki luulivat, kuten arvata
voitten, että paholainen itse oli tullut Paavia pelastamaan.
Mutta Korvenkaakki se olikin vain, ja niin hän kukisti Italialaisten
kapinan Paavia vastaan.
Tätä odottamatonta tapausta oli Paavi katsellut ikkunasta ja ihmetellyt
suuresti sitä apua, joka hänelle niin yht'äkkiä tuli.
Mutta nyt huusi torilta Korvenkaakki ikkunassa seisovalle Paaville:
-- Paistakaa paikalla minulle kolme härkää murkinaksi ja tuokaa näille
lapsille, jotka mulla on liivintaskuissani, parahimmat herkut mitä
linnassanne on.
Tästä käskystä syntyi Paavin pappilassa kova kiire. Mutta siellä on
hyvät paistinpannut, ja vähän ajan perästä tuotiinkin Korvenkaakille
alas torille suurella lavalla kolme paistettua härkää. Lava laskettiin
maahan, ja Korvenkaakki paneiksi pitkälleen viereen, mikä häneltä tosin
kävi joteskin kömpelösti, pitkä ja vahva kun oli. Hänen pannessaan
maata sille sivulle, jolla Hannu oli taskun sisässä, olisi poika
musertunut murskaksi, jos ei hyvässä ajassa olisi pyörähtänyt taskusta
ulos.
-- Ha! Ha! Ha! -- naureskeli Korvenkaakki -- olin sinut aivan unhottaa.
Nyt kämppi Heikkikin ulos toisesta taskusta ja kiipesi jättiläisen
kuvetta myöten alas.
Korvenkaakki rupesi syömään, ja voi mitä liha möhkäleitä hänen
vatsaansa vyöryi! Koko joukko Paavin palvelijoita ja hoviherroja tuli
torille katsomaan Korvenkaakin syömistä. Viimein tuli itse Paavikin. Ja
hän kiitti kovasti jättiläistä kapinan kukistamisesta. Käskipä vielä
palvelijansa tuoda hänelle kolme tynnyriä olutta, jotka pian olivatkin
paikalla. Söi ja joi nyt siinä puolessa tunnissa Korvenkaakki härät ja
oluet suuhunsa, ett'ei jäänyt ei luunpalaa, ei oluenpisarta jälelle.
Mutta Korvenkaakin syödessä oli Paavin rouva, joka akkunasta katseli
ateriaa, viitannut käsillään Hannulle ja Heikille, että tulisivat ylös
linnaan, ja eräs hieno hovikeikari otti heitä heti kädestä ja talutteli
heidät sinne. Ja mikä ihmeen kaunis linna Paavin pappila oli. Multa
menisi kokonainen viikko kertoakseni mitä kaikkea veljekset siellä
saivat nähdä. Kultaa, kultaa ja hopeaa, hopeaa vain oli kaikki. Ihmeen
kauniita, suuria tauluja, maalauksia riippui seinillä, ja kimeltävät
kynttilä-kruunut katossa melkein sokaisivat poikien silmät. Paavin
puoliso talutteli lapsukaisia ylt'ympäri ja näytti heille kaikki,
pisti heidän taskunsa täyteen makeisia ja juotti heitä Paavin lehmien
ihmeellisellä maidolla, joka maistaa hunajalta. Antoi sitten päälle
päätteeksi paavitar pojille vielä kaksi kallista kiveä, joita käski
hyvin tallentaa. Ja rupesipa lopulta vielä Hannulta ja Heikiltä
kyselemään yhtä ja toista, mutta veljekset eivät osanneet vastata,
sillä Heprean kieltä puhui Paavin rouva.
Saatuansa jäähyväisiksi vielä sitten jos jonkinlaista syötävää
suuhunsa, mielivät pojat taas Korvenkaakin luo. Ja hovikeikari
saattamaan heitä rappusia alus. Paavin rouva oli vielä päättänyt
lähettää jättiläiselle vahvan ammeellisen viiniä. Ja kaksi vahvaa
miestä kantoivat sitä tangolla alas. Heidän perästään tulivat
hovikeikari ja pojat. Mutta joukkion täten astuessa alaspäin, rupesi
hovikeikari vaatimaan pojilta noita heidän saamiansa kalliita kivijä.
Tästä väärästä vaatimuksesta suuttui Hannu ja -- äläppäs ollakkaan! --
töyttäsi takaa hovikeikaria, niin että tämä putosi pää edellä ammeesen,
jota heidän edellään kannettiin.
Yhtä kaikki vietiin viini-amme Korvenkaakille. Ja tämä piti hyvänään.
Silmät taivasta kohti kallisti hän ammetta huulilleen ja rupesi
juomaan, mutta samassa sai hän hovikeikarin suuhunsa.
-- Kuka lurjus on pannut sammakoita viiniin? -- lausui hän.
Ja samassa sylki hän hovikeikarin ulos suustaan. Joi sitten viinin
loppuun ja tuli hyvin hyvälle tuulelle.
Nyt rupesivat matkustajamme kuitenkin jäähyväisiä tekemään, sillä
suurus oli saatu ja matka jatkettava. Paavi kun kuuli, että
Korvenkaakki oli menossa Afrikaan, tarjosi hänelle laivan, jolla muka
saisi purjehtia Välimeren yli, mutta Korvenkaakki ei siitä huolinut.
Asetti nyt vain veljekset taas liivintaskuihin ja kävi astumaan ulos
Roomasta. Aika kyytiä mentiin.
Heidän tultuansa maaseudulle, kertoi Hannu kuka oli hovikeikarin
ammeesen töytännyt, ja tämä taas kovasti huvitti jättiläistä.
-- Ha! Ha! Ha! -- nauroi hän, että metsä kaikui. Mutta Heikki ja Hannu
nukkuivat pian sikeään uneen, kumpanenkin taskuunsa.
He olivatkin kauan kyllä olleet valveilla.
Neljäs luku.
Miten viimein saavutaan Afrikaan.
Korvenkaakki kuljeskeli nyt hetken aikaa ja saapui, kun saapuikin, jo
Välimeren rannalle.
Mutta nyt oli hänellekkin tullut uni, että ukko pani hetkeksi lepäämään
nurmikolle. Seljälleen asettui hän kuitenkin tällä kertaa, jott'ei
musertaisi poikia.
Pian kuitenkin rupesi Korvenkaakki kuorsaamaan, ja semmoisen miehen
kuorsaamisen verralla ei ole häränkään ammonta mitään. Tästä heräsivät
Heikki ja Hannu, ja katsoivat he ulos taskuistaan. Jättiläisen
järäjämisestä olivat heidän korvansa mennä umpeen, sillä se oli melkein
kovempaa kuin kanoonain pauke oli ollut sotakentällä.
Veljekset kiipesivät Korvenkaakin kupeita myöten alas ja päättivät
käydä katselemaan maisemaa.
Ihana on Italian maa. Aurinko paistaa siellä suloisemmasti kuin missään
muualla, ja taivas on ijäti sininen. Siellä löytyy myös Vesuvion
tulivuori, joka joskus oksentaa tulta ja tulista tuhkaa.
Tämä vuori näkyi pojille, vaikk'eivät he tietäneet mikä kummallinen
vuori se on. Mutta juuri nyt rupesi se oksentamaan tulta. Kauheat
tulipylväät nousivat sen kidasta, ja kuumaa tuhkarapaa rupesi
tulvailemaan sen rinteitä alas. Ilma alkoi kuumoittaa, maa järisi,
vapisi ja rytisi, ja maailman loppu näkyi olevan käsissä.
Veljekset peljästyivät kovin ja kävivät heti herättämään Korvenkaakkia.
Mutta se ei ollut mikään helppo työ. Kuorsasi Korvenkaakki vain
eikä herännyt, vaikka Hannu ja Heikki hakkasivat häntä suurilla
aidan-seipäillä vatsalle.
Nyt lähestyi matkustajia kauhea tuhkatulva, ja hirmuinen helle seurasi
sitä.
Veljekset olivat palamaisillaan. Korvenkaakki vain ei herännyt.
Nyt päättivät Hannu ja Heikki jo hypätä mereen, sillä niin tuli kuuma.
Mutta samassa tulla kiiti metsästä päin, joka näkyi vähän matkan
päästä, karhu juosten. Italian suuri kontio. Se juoksi ihan poikia
vastaan, jotka tietysti taas sitä rupesivat pelkäämään. Mutta karhu
kävikin Korvenkaakin kimppuun, tarttui hampahin hänen korviinsa ja
ulvoi julmasti. Tästäkään ei vielä Korvenkaakki herännyt. Mutta nyt
rupesi karhu kauheilla käpälillään vetämään jättiläistä tukasta. Ja
tämä autti.
-- Kah, onko kissa minun hiuksissani? -- lausui levollisesti
Korvenkaakki ja aukaisi haukoitellen silmänsä. Nousi sitten, huolimatta
karhusta vähääkään, hiljoilleen seisoalle ja katseli ympärilleen. Heti
huomasi hän, että tulenoksennus oli vaarallista laatua, huomasi myös
hätääntyneet matkakumppalinsa rannalla ja astui sanaakaan lausumatta
heidän luokseen. Karhun oli jo potkaissut kaksikymmentä kyynärää
syrjälle.
Pisti pojat taas liivintaskuihinsa sitten ja heittäytyi selällensä
pitkälleen mereen, että vesi räiskyi puoli virstaa ympärille.
Ja niin rupesi Korvenkaakki uimaan. Selällään hän ui vain, soutaen
käsillänsä, ja veljekset säilyivät ihan kuivina taskuissa. Ja niin oli
päästy Vesuvion tulituiskusta.
Mutta jättiläisen äsköinen herättäjä, karhu, oli rohkaissut mielensä
taas ja myöskin syössyt mereen, ruveten uimaan perästä.
Niin uitiin nyt edespäin, Korvenkaakki edellä ja karhu perässä.
Veljesten oli hauska katsella ympärilleen suurella valtamerellä, joka
tänään sattui olemaan tyynenä, ja karhun leveä naamakin näytti hyvin
ystävälliseltä. Pojat eivät peljänneet ensinkään.
Nyt ui karhu ihan likelle sitä puolta, jolla Heikki oli taskussa.
Heikki heitti hänelle kourallisen makeisia suuhun, sillä näyttipä karhu
parka siltä kuin olisi jotain anonut.
Tästä riemastui karhu hyvin ja aukaisi uudestaan suunsa, saadaksensa
enämmän. Heikki antoi. Tästä rohkeni karhu vieläkin ja pani käpälänsä
Korvenkaakin kupeelle. Ja mitäs ollakkaan! Ylös kiipesi karhu ja
asettui lepäämään jättiläisen vatsalle. Tämä ui kasvot hieman
taaksepäin, niinkuin selällä uitaessa tehdään, eikä nähnytkään karhun
temppua. Mutta tunsi kuitenkin pientä painoa vatsallansa ja lausui:
-- Jokohan mua panee painajainen? --
-- Se on karhu, -- vastasi Heikki, -- joka on kiivennyt vatsallenne,
Viskasin hänelle vähä makeisia, ja paikalla ryömi hän ylös.
-- Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! -- rupesi nyt Korvenkaakki nauramaan. --
Sepä oli lystiä. --
Ja niin nauroi Korvenkaakki nyt, että vatsa keikkui kuin vene
myrskyssä. Tämmöinen liikutus taas näkyi kovasti huvittavan karhua,
sillä hän rupesi, totta tosiaankin, tanssimaan Korvenkaakin vatsalla.
-- Karhu tanssii! karhu tanssii! -- sanoivat veljekset, ja nauramaan
rupesivat hekin.
-- Vai tanssii? -- sanoi Korvenkaakki -- no, sitten onkin se joku kesyt
karhu Paavin eläintarhasta.
Ja niin lienee ollutkin, sillä ei Nalle mitään pahaa tehnyt.
Korvenkaakki oli hyvä uimaan, ja kahdessa tunnissa souteli hän
Välimeren yli. Ja niin tultiin, jättiläisen nauraessa ja karhun
tanssiessa hänen vatsallaan, Afrikan rantaan.
Viides luku.
Tapaukset Afrikassa.
Korvenkaakki astui maalle. Märkänä hän oli hyvin, mutta Afrikan kuuma
kesä pian kuivasi.
Afrikan rannalla oli eräs kaupunki, jossa löytyi ranskalaista
sotaväkeä, sillä Ranskalaiset sotivat kaikkialla maan päällä.
Tätä kaupunkia kohtaan astui nyt Korvenkaakki. Kun sotamiehet näkivät
hänen tulevan, peljästyivät he hirveästi kauheaa miestä ja rupesivat
häntä ampumaan kanoonilla. Mutta jättiläinen torjui taas kuulia
päältään kuin lumipalloja vain ja astui ihan Ranskalaisten keskelle.
Nyt tarttui eräs sotamies miekkaansa ja pisti sillä Korvenkaakkia
takaapäin hartioihin.
-- Kuka pistelee minua neulalla? -- sanoi suuttuen jättiläinen. Huomasi
sitten pistävän sotamiehen, asetti hänen siivosti kämmenelleen ja
näppäsi häntä sormillaan, jotta mies parka lensi puoli virstaa ulos
kaupungista.
Tästä suuttuivat kovasti Ranskalaiset ja rupesivat hirveän suurella
tykillä pommittamaan Korvenkaakkia. Mutta tämä astui tykin luo,
sieppasi sen käsiinsä, nosti olallensa ja rupesi pötkimään tiehensä,
pistettyään vielä puoli tusinaa maalla makaavia tykinkuulia
takin-taskuihinsa ja kaksi ruutisäkkiä housun-taskuihin. Niin hän lähti
tiehensä, pojat yhä taskuissa.
Mutta karhu? miten oli sen käynyt. Se oli kohta, Korvenkaakin noustua
maalle, kiivennyt hänen toiselle olalleen ja nyt koko ajan istunut
siinä siivosti kuin kissa.
Näin kummallisesti varustettuna lähti nyt Korvenkaakki kulkemaan poikki
Saharan äärettömän hiekkameren, jossa satojen penikulmien pituudelta
ei näe puuta, ei ruohon karvaa. Mutta muutamassa tunnissa kulki
jättiläinen sen halki.
Ja nyt tultiin varsinaiseen sydän-Afrikaan, jossa jalopeuroja,
elehvantteja ja villiä ihmisiä asuu.
Ensiksi tuli matkuettamme vastaan ääretön joukko villejä, mustia kaikki
kuin nokipekat. Nämä ampuivat Korvenkaakkia nuolillaan, sillä heillä ei
ole oikeita pyssyjä, mutta jättiläinen ei ollut heistä millänsäkään.
Rupesi vain kauheasti huutamaan: "Kaak! Kaak! Kaak!" Huusi niin että
kaikui metsä ylt'ympäriltä ja ilma puhjeta oli. Siitä huuto-äänestä
oli hän aikoinaan nimensäkin saanut.
Ja tätä julmaa huutoa, jota pojatkin taskuissa pelkäsivät ja sormet
korvissa kokivat kärsiä, pelkäsivät villit hirveästi ja lähtivät
jok'ainoa sorkka, jalat suorassa, pakoon.
-- Kaak! Kaak! Kaak! -- huusi Korvenkaakki nyt oikein voimiensa takaa,
ja pian oli koko seutu villeistä vapaa.
Mutta sen sijaan rupesi ilmestymään Afrikan hirvittäviä peto-eläimiä.
Ensiksi tuli pensastosta juosten mahdottoman pitkä eläin hirveän
tuuhealla harjalla.
-- Brr! -- sanoi karhu Korvenkaakin olkapäältä.
-- Mikä on tuo kauhea eläin -- kysyi Hannu, katsoen ulos taskusta.
-- Se on leijona eli jalopeura, kaikkein eläinten kuningas -- vastasi
Korvenkaakki.
Jalopeura katsoa tuijotti suurilla silmillään karhua Korvenkaakin
olkapäällä ja pani vatsalleen kuin kissa, joka väijyy hiirtä, Toivoi
varmaankin Nallesta paistin itselleen saavan. Mutta Korvenkaakki asetti
tykkinsä maahan, sieppasi kuusen metsästä ja hosui sillä tuon tuiman
kuninkaan pois. Pakoon lähti jalopeura.
No, mutta tuli nyt koko joukko muitakin eläimiä, joiden nimejä ja
muotoja en jouda kertomaan. Kaikki olivat ne kummallisia ja pojille
ihan outoja.
Korvenkaakki hosui ne siivosti pois tieltä, pani kanoonan olalleen ja
lähti matkaan.
Hänen hetken aikaa kuljettuansa tuli viimein elehvantti vastaan, tuli
yksi, tuli kaksi, tuli kolmekin ja jopa viimein koko joukko noita
kauhean suuria eläimiä, joilla on kovin paksu nahka ja parin syllän
pituinen kärsä.
Ensimäinen niistä lähestyi Korvenkaakkia takaa ja sieppasi kärsällään
karhun hänen olkapäältään. Tästä suuttui jättiläinen, otti kanoonan
toiselta olkapäällään ja sivalsi sillä elehvanttia päähän, jotta
tämä oli kaatua jo. Mutta elehvanttikin on vahva eläin, ja sai nyt
Korvenkaakki tekemistä.
Hirveän vihaisena ryntäsi elehvantti häntä vastaan ja antoi aika iskun
Korvenkaakille kärsällään. Ja kun toiset elehvantit tämän huomasivat,
yrittivät hekin käydä jättiläisen kimppuun.
Mutta silloin päätti jo Korvenkaakki ladata kanoonansa ja ampua
heihin. Pani siis kanoonaan aika määrän ruutia ja kaksi kuulaa, veti
tuluksilla tulta (sillä tuluksia käytti jättiläinen), ojensi kanoonaa,
niinkuin tavallinen mies pyssyä, ja ampui niin käsiltä vain keskelle
elehvantti-parvea. Näistä kaatui heti paikalla kaksi ja toiset lähtivät
pakoon, peljästyneinä paukauksesta kovin.
Niin niistä päästiin. Karhukin, jonka ensimäinen elehvantti oli
viskannut monta syltää metsään, tuli eheänä takaisin ja istui
matkustajien viereen. Korvenkaakki laski nyt pojat taskuistaan ja
pani hetkeksi levähtämään. Tällä kertaa ei nukkunut kuitenkaan, vaan
nousi vähän ajan perästä ylös, otti puukkonsa (se oli kahden kyynärän
pituinen), ja rupesi nylkemään kahta kuollutta elehvanttia. Tässä nyt
on saapasnahkani -- lausui hän.
Kuudes luku.
Kotimatka.
Mutta jo on aika lopettaa kertomukseni. Se venyi jo liian pitkäksi.
Kerron siis nyt lyhyesti vain miten sitten kävi. Kun elehvantit olivat
nyljetyt, pani Korvenkaakki niiden nahat hetkeksi kuivamaan. Ja pian
kuivaa Afrikan kesä.
Kokosi nyt jättiläinen lopuksi muutamia ihania hedelmiä korkeista
puista ja antoi pojille syödä, josta nämä hyvin täyttyivät.
Korvenkaakki itse ja karhu söivät puolestaan elehvantin lihaa.
Kääri sitten Korvenkaakki kuivatut nahat kokoon, sitoi ne lujasti
puun oksilla kiinni ja ripusti koko kääryn kaulaansa. Karhu kiipesi
hänen olalleen. Ja näin ruvettiin tekemään kotimatkaa. Pojat olivat
jo, jättiläisen syödessä ja ihan hänen huomaamattansa, kiivenneet
liivin-taskuihin.
-- Missä olette, pojat? -- kysyi jättiläinen.
-- Älä hiisku mitään, Heikki, saa nähdä älyääkö hän, että olemme
taskuissa jo, -- kuiskasi Hannu toisesta taskusta veljelleen.
-- Missä olette, pojat? -- huusi Korvenkaakki.
Mutta samassa tuli takaapäin juosten eräs hyvin suuri elehvantti
ja asettui ihan Korvenkaakin jalkojen väliin. (Niin pitkä oli
jättiläinen, että tämäkin laatuun kävi). Kohoitti sitten selkäänsä
hieman elehvantti, ja Korvenkaakki jäi siihen kahden reisin istumaan
hirveän hämmästyksissään tämmöisestä tapauksesta. Elehvantti oli aivan
outoa lajia. Ja nyt se rupesi juoksemaan hirveää vauhtia, niin ett'ei
Korvenkaakki siinä hätä-hädässä osannut heittäytyä selästä. Kanoona oli
hältä jäänyt.
Oli tuo tavattoman suuri elukka jo juossut pitkät matkat, kun
Korvenkaakin mieleen muistui, ett'ei poikia ollutkaan muassa, niinkuin
hän luuli.
-- Voi poikiani, poikiani! -- vaikeroitsi hän -- rakkaita
matkatoveriani! mihin jäivät nyt?
Kovasti rupesi itkemään jättiläinen parka. Ja semmoisen miehen itku
on kuin rankkasade. Tulvana vuosivat kyyneleet hänen silmistään ja
kastelivat koko hänen rintansa, ja vyöryi niitä kannuttain hänen
liivin-taskuihinsakin. Mutta tästä tuli pojille paha olla, sillä
taskuissahan he olivat. Kovasti kastuivat pojat.
-- Heretkää itkemästä jo -- huusi viimein Heikki -- tallellahan me
olemme.
-- Hä? -- sanoi Korvenkaakki -- sielläkö te olettekin? No, Jumalan
kiitos! Milloin kiipesitte sinne.
-- Teidän syödessänne -- vastasivat pojat.
-- Vai niin! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! kuinka olin tyhmä minä. No,
Jumalan kiitos! -- sanoi Korvenkaakki. Itku oli nauruksi muuttunut. --
Eespäin kulki nyt elehvantti kauhean pitkät matkat, kulki koko Afrikan
läpi, kierteli Välimeren ja saapui viimein Eurooppaan jättiläinen
selässä yhä ja hirveästi läähättäen.
En tiedä lieneekö sitä jättiläinen ohjannut, vai miten lienee ollut,
mutta Turkin ja Venäjänmaankin poikki juoksi elehvantti sitten vielä
täyttä laukkaa, kunnes viimein tultiin Pietariin.
Tänne pysähtyi viimein tuo jättiläiseläin.
-- Kiitoksia paljon kyydistä; se säästi multa monta askelta -- sanoi
Korvenkaakki ja astui selästä.
Pietarilaiset hirveästi ihmettelivät koko tätä kummallista matkuetta,
ja "vot! vot!" huusivat he, osoittaen sormillaan jättiläisihmistä ja
jättiläiseläintä.
Mutta elehvantin myi Korvenkaakki Keisarille, ja vielä tänäänkin on se
nähtävänä keisarillisessa eläintarhassa. Ja sinne jätti jättiläinen
Paavon karhunkin, jonka tanssia siellä saat kymmenestä kopekasta nähdä.
Mutta itse lähti Korvenkaakki, pojat taskuissa, kotimaille. Ja pian
kyllä oltiin suutarin pihalla.
Nuo kauniit ja kalliit helmet, jotka pojat olivat Paavin rouvalta
saaneet, näyttivät nämä nyt isälleen, mutta Iisakki ei niiden arvoa
ymmärtänyt. Korvenkaakki katseli niitä kuitenkin suurin silmin.
-- Saanko minä nuo? -- kysyi hän.
-- Ottakaa pois, mitä minä niillä teen! -- arveli Iisakki.
Korvenkaakki ne otti, jätti Iisakille elehvantinnahat, teki jäähyväiset
ja lähti korpeen.
Mutta syksyn kuluessa teki suutari noista suurista, vahvoista nahoista
sitten Korvenkaakille saappaat ja sai, kun Korvenkaakki niitä lokakuun
lopulla tuli perimään, mahdottoman suuren työpalkan.
Mutta saappaat saatuansa näytti Korvenkaakki Iisakille ja hänen
pojilleen vielä Paavin rouvan helmiä ja sanoi:
-- Hyvästi nyt Iisakki, Hannu ja Heikki. Ette näe minua koskaan enää.
Nämä helmet tekemät minut onnelliseksi. Kun niitä suussani pidän, olen
minä näkymätön. Ja se on mulle onnea se, sillä tukalaa on näin pitkänä
itseänsä näyttää ihmisille. He minua pelkäävät ja nauravat vain.
Pisti sitten jättiläinen helmet suuhunsa ja joutui paikalla
näkymättömäksi. Eikä häntä sen kovemmin ole nähtykkään.
Mutta jos jolloinkin, syvässä korvessa kulkiessanne, kuulette kovan
äänen huutavan: "Kaak! Kaak! Kaak!" niin Korvenkaakki se on, joka
siellä näkymatönnä huutaa.
Niin pitkä oli se satu.
No, jopas jotakin!
On olkikattoinen tölli
Kaiteella kankahan,
Ja Halli, Hilli ja Hölli
Nähdään sit' asuvan.
He varsin vikkelät veikot
Onpi ja, katsokaa,
Myös herrankaltaiset keikot.
Eipä nyt hullumpaa!
Heikki, Hilma ja Halli.
Halli haukkui ja hampaitansa
Näytti nuivasti Heikillen;
Heikki huima hän ruoskallansa
Koppoi Hallia korvillen.
Halli silmittömäksi suuttui,
Heti hampahin Heikkiin puuttui,
Puri pahasti, ja -- ai! ai! --
Heikki sormehen haavan sai.
Halli haukkui ja hampaitansa
Näytti nuivasti Hilmallen;
Hilma hiljainen sormillansa
Pyyhki karvoja koirasen.
Halli nuolasi mielissänsä
Kättä Hilmasen kielellänsä.
Siinä Hilmalla haavanen,
Halli nuoli ja -- poisti sen.
Ahtolan häät.
Oli kerran poika piippo,
Antti nimeltänsä.
Saara serkku, tyttö töppö,
Oli ystävänsä.
Antti asui Anttilassa,
Järven tällä puolla,
Saara taasen Saarelassa,
Tuolla puolen tuolla.
Ikävystyi aikojansa
Pikku Antti kerran:
Mieli teki serkkuansa
Nähdä nuoren herran.
Oli hällä kämmenessä
Uusi sorapilli.
Vinkui sillä kävellessä
Niinkuin kissa-killi.
Mutta Antti, vettä karta;
Sillä, poika, tiedä:
Veden ukko ruohoparta
Saattaisi sun viedä.
Ei, -- jo niemi-kannikalle
Menee pikku Antti.
Soittaa siinä Ahtolalle
Meidän musikantti.
"Sepä vasta kulta-kukko!"
Mietti mielessänsä
Aaltoloissa Ahto ukko,
Väänti viiksiänsä.
Ahto ukko hallitseepi
Veden kaiken kansan,
Pahasillaan pisteleepi
Poikasille ansan.
Niinpä Ahto Antillenkin
Verkon heitti veestä.
Sai niin Antti aika kenkin,
Kiitti myös sen eestä.
Väänti siinä verkkoansa
Kuivaks' muka Antti.
-- Ahdoll' oil jo hallussansa
Meidän musikantti.
Veti verkon aaltoloihin
Ruohoparta ukko.
Sinne kalakammioihin
Meni pillikukko.
Ahdoll' onpi Ahtolassa
Kuusi suurta luolaa.
Ovet niiden hopeassa,
Seinät sulaa suolaa.
Vei nyt Ahto pikku Antin
Noitaluoliin näihin;
Tahtoi muka musikantin
Tyttärensä häihin.
Vellamolla, emännällä.
Kiire oli kohta.
Ryhtyi aika häälinällä
Leikkaamahan lohta.
Ahto käski: "kyllä joudat
Tuohon, akka, vasta;
Laita, ettäs kohta noudat
Saaran Saarelasta!"
Akka lähti lainehille,
Verkko kädessänsä.
Sen hän pikku tyttösille
Iskee ilveillänsä.
Sattui Saara rannikolla
Olla leikkimässä.
Siitä akka Vellamolla
Oli apu tässä.
Laski verkon tyttöselle.
Tyttö siihen kaatu.
Sillä lailla Vellamolle
Saara oli saatu.
Ui nyt akka luolillensa,
Tyttö muassansa.
Antoi Saaran ukollensa,
Oli toimissansa.
Antti näki orpanansa,
Onneansa kiitti. --
Sillä lailla järvikansa
Lapset yhteen liitti.
Ahto ukko tytöllensä
Valmisti nyt häitä.
Akka ryhtyi toimellensa,
Paisti kalan-päitä.
Jopa kaikki Ahtolaiset
Joutui saapuville.
Saapui sinne poi'at, naiset
Ahdon alttarille.
Vihki Ahto tyttärensä.
Nuoren kaunokaisen,
Vastaiselle vävyllensä,
Joka niin sai naisen.
Siellä sitten Ahtolaiset
Hyppelivät häitä.
Siellä naiset, nuorukaiset
Keikuttelit päitä.
Oli siinä pikku Antti
Heidän lystinänsä.
Soitti meidän musikantti
Sorapilliänsä.
Pikku Saara Saarelasta
Lauloi iloissansa.
Hänestäpä huvin vasta
Saikin koko kansa.
Oiva oli laulannossa
Tyttö tallarainen,
Sanoi kaikki karkelossa.
Luulenpa mä vainen.
Mutta jopa pikku Antti --
Uskoa et taida? --
Meidän pikku musikantti
Tahtoi Saaran naida.
Silloin kääri Ahto Antin
Lapsen-kapalolle,
Saattoi meidän musikantin
Kotirannikolle.
Saarasenkin Vellamoinen
Saarelahan laitti.
Naimatuuma moisen-moinen
Lasten liiton taitti.
Niinpä se nyt kuitenkin on --
Näin mä kerran unta --,
Että heistä sittemmin on
Tullut pariskunta.
Kummallinen puuhevonen.
Joulusatu.
No, hyvät pojat ja tytöt, mitä luulette saavanne joululahjaksi tän'
iltana? Niin, sitä tietysti en tiedä minä, mutta kerronpa teille sen
sijaan eräästä puuhevosesta, jonka pikku Kalle viisi vuotta sitten
joulu-iltana sai lahjaksi. Se on oikein tosi satu ja hyvin kummallinen.
Kuulkaa nyt!
Pikku Kalle oli siis saanut puuhevosen, niin suuren, että hän saattoi
istua kahden reisin selässä. Hän oli aivan ihastunut Ruskoonsa (niin
hän sitä nimitti) ja oli nyt mielestänsä oikein aika mies, kun hänellä
oli hevonen. Koko illan otteli hän nyt sen kanssa, jotta meidän
oikein kävi Rusko parkaa sääli, ja Kalle itsekin rupesi vähitellen
hikoilemaan. Kuitenkin puuhasi hänen päänsä kovin, miten muka hän
ja Rusko talven kuluessa lähtisivät onneansa koettamaan kaikkiin
kilpa-ajoihin, taikka miten he matkustaisivat Venäjän ja Turkin sotaan,
jota silloin par'aikaa käytiin ja josta Kalle oli kuullut puhuttavan.
Mutta miten lieneekin Kalle ratsastanut ja tuulentupiaan rakennellut,
väsyi hän viimein niin, että suostuikin menemään levolle. Hän vietiin
siis vuoteelle, ja puuhevosen piti seisoman sängyn vieressä. Mutta uni
ei tehnyt kiirettä. Kalle makasi siinä vain, aprikoiden kilpa-ajoja,
Ruskoa ja sotaa. Ja nyt rupesi kovin kummallisia tapahtumia tulemaan.
Tästä vasta alkaakin oikeastaan tämä merkillinen kertomus.
Miten siis lienee ollutkaan, alkoi puuhevonen aivan yht'äkkiä paisumaan
ja paisui paisumistaan kauhean suureksi, ett'ei koskaan ole olemassa
ollut niin suurta puuhevosta eikä oikeaakaan hevosta. Se kävi suureksi
kuin suurin kirkko. -- Mutta kuinka se on mahdollista? -- te kysytte
-- olisihan se silloin puhkaissut hajalle koko Kallen kotikartanon.
-- Sitä asiaa en osaakkaan selittää. Lienee tässä tapahtunut yksi
maailman seitsemästä ihmeestä. Oli miten oli, puuhevonen oli joutunut
kauheaksi kummitukseksi. Ja kummallisinta kaikesta oli, että se oli
täynnään ihmisiä, sotilaita päälle päätteeksi kaikki vielä. Ja näiden
joukossa oli Kalle itse. Mutta hän ei ollut enää pikku Kalle, vaan
suuri ja vahva Kalle. Vaan eipä Kallekaan enää; häntä mainittiin, näet,
komealla nimellä Akilleys, joka tosin hieman soipi Kallelle, mutta
sukulaisuus on kuitenkin hyvin hieno. -- No, mutta tämähän on aivan
luonnotonta, -- sanotte te. -- Olkoon vain, mutta Kallen mielestä
ainakin oli se ihan luonnollista ja täyttä totta. Oli siellä nyt
koko joukko sotilaita puuhevosessa. Ja hevonen sijaili erään suuren,
vanhan kaupungin edustalla. Troiaksi sanottiin sitä kaupunkia. Mutta
nyt tapahtui se tapaus, että hevonen hinattiin kaupungin portista
sisään sinne, ja yks' kaks' syntyi hirveä meteli Troian kaupungissa.
Sillä kaikki sotilaat hyppäsivät ulos hevosesta ja rupesivat lyömään,
hätyyttämään Troialais-parkoja, jotka eivät olleet aavistaneetkaan,
että vihollisia sotilaita olisi kätkettynä puuhevosessa. Ja kenpä
moista luulisikaan? Mutta niin on tässä maailmassa usein: kun ei
tahdo uskoo sitä, mikä mahdottomalta näyttää, niin tulee petetyksi,
Niin kävi nyt Troialaistenkin. Viholliset sotilaat olivat tällä
tavoin (Kallen puuhevosessa) piilokkali kaupunkiin tulleet. Kalle eli
oikeastaan Akilleys, joka oli komeassa sota-asussa, hälläkin oli paha
mielessä Troialaisille ja antoi heille ankarasti selkään. Miehuullinen,
uskalias hän oli, mutta mikäs kumma se, kun hän, näet, oli tullut
niin ihmeelliseksi, ett'ei voita häntä haavoittaa muuhun paikkaan
kuin kantapäähän. Luottaen tähän etuun, pieksi hän sentähden kurjat
Troialaiset pahanpäiväisiksi, eivätkä mitkään iskut häneen pystyneet.
Mutta vihdoin saatiin Troiassa vihiä siitä, että Akilleystä voitaisiin
kantapäihin haavoittaa, ja paikalla esiintyi nyt eräs junkkari, joka
pisti häntä tuohon arkaan paikkaan. Saattaisi luulla, että Akilleys
oli tarttunut jäniksen-käpälään, sillä silloin voipi helposti tulla
haavoitetuksi kantapäähän, mutta Akilleys oli liian urhoollinen sankari
juostakseen pakoon. Kuitenkin on viisasta varoa kantapäitään. Mutta
siinä makasi nyt Akilleys parka kuolleena. Oli hän sankarin kuoleman
saanut. Ja sehän on jotakin suuren suurta tässä maailmassa. Akilleyn
ystävät kuitenkin kovasti suuttuivat tästä seikasta ja tekivät viimein
ihan lopun koko kaupungista. Sitten matkustivat he kotiansa, huolimatta
mistään. Ja koko tapauksen oli tuo kummallinen puuhevonen aikaan saanut.
Mutta luulette kai nyt, että satuni on lopussa? Silloin erehdytte.
Sillä miten lienee ollutkin, tuo suuri puuhevonen kävi vähitellen
pienemmäksi, mutta tämän muutoksen ohessa tapahtui toinenkin.
Se muuttui, näet, eläväksi ja samassa hyvin kauniiksi. Iloisena
tästä muutoksesta kohtalossaan oli se vallan ylpeä luonnoltaan
eikä päästänyt ketään selkäänsä. Olipa kuitenkin yksi, jolle tämä
onnistui. Se oli nuori, pulska kuningas, jonka nimi oli Aleksander.
Ja kenen luulette tämän Aleksanderin olleen? Se oli, totta tosinkin,
pikku Kalle, joka oli kaatunut Troian tappelukentällä. Kuuluu nyt
tosin hyvin kummalta tuo, että ihminen noin yht'äkkiä ilmestyy
toisena, sittenkun jo on sotakentälle kuollut, mutta olipa vähän
ennen puuhevosen eläväksi muuttumista ollut olemassa hyvin oppinut
herra, jonka nimi oli Pytagoras, ja hän oli väittänyt, että nämä
tämmöiset muuttumiset toisesta ihmisestä toiseksi olivat muka ihan
paikallaan ja aivan luonnollista laatua. Sen mukaan se siis ei ollut
niin erinomaisen kummallista, että Akilleys ja puuhevonen sitten
taas ilmestyivät nuorena Aleksander kuninkaana ja oikeana hevosena.
Hevosta sanottiin nyt Bukefaloksi. Aleksander alkoi miettiä miten hän
lähtisi Troian maisemille taas kostaaksensa Akilleyn kuoleman. Hän
hyppäsi sentähden Bukefalon selkään, otti vanhat ystävänsä mukaansa ja
näytti Troialaisille, että Akilleyn haahmo oli peljättävä olento. Hän
kukisti nyt kaikki Troian ympärillä olevat maat ja tuli vallan suureksi
herraksi ja kuninkaaksi. Hän sääti myös, sillä hän oli viisas mies,
voitetuille maille viisaat lait ja levitti onnea ympärilleen. Se oli
hänen kostonsa. Mutta miten lienee ollutkin, niin kuoli pikku Kalle eli
Aleksander piti sanomani taas; mutta kaikki kansakunnat mainitsivat
häntä nimellä Suuri, sillä kaikki olivat hänestä kovasti pitäneet.
Mutta Bukefalon eli Kallen puuhevosen kävi niin, että se muuttui
toiseksi hevoseksi, ihan eläväksi taas. Sitä sanottiin Cincinnatoksi,
ja nytkin oli se ylpeä ja ylhäinen. Mutta joka kerta kun tuo
kummallinen puuhevonen muuttui, oli pikku Kallenkin muuttuminen.
Paras se onkin, että hevosilla on omistajat, muutoin käyvät he
villihevosiksi. Ja kosk'ei Kallen puuhevosella tietysti muuta
omistajaa ollut kuin Kalle itse, niin oli se varsin paikallaan,
että Cincinnato sai Kallen omistajaksi. Mutta Kalle ei ollut enää
Aleksander, vaan sanottiin häntä nyt Caligulaksi, joka nimi myöskin
vähän vivahtaa Kalleen päin. Hän oli nyt tullut vallan mahtavaksi,
kamoittavaksi keisariksi. Mutta samalla oli hän käynyt niin ylpeäksi
vanhoista sankaritöistään Akilleynä ja Aleksanderina, että hän
katseli ylenkatseella ihmisveljiään ja piti itseään ja Cincinnatoa
maailman oivallisimpina olentoina, Sentähden pani hän, huolimatta enää
sotaretkistä, alamaisensa passaamaan itseään pöydässä ja Cincinnatoa
myös. Niin pitkälle meni, että valtakunnan suurimmat virkamiehet saivat
olla passareina hevoselle, jota ravittiin viinillä ja sokurikakuilla
kultamaljoista. Se on toden totta. Mutta semmoiseen menetystapaan
suuttuivat viimein sekä virkamiehet että muut alamaiset. Sentähden
lähetettiin Cincinnato, Caligula selässä, Kyöpelin vuorelle.
Mutta, niinkuin luultavasti tiedätte, ei ole ollenkaan hupaista
Kyöpelin vuorella. Sentähden kävi nyt niin, että Kalle ja tuo
kummallinen puuhevonen äkkiarvaamatta ilmestyivät maailmassa taas.
Mutta heissä oli nytkin tapahtunut suuri muutos. Cincinnato oli
muuttunut vanhaksi koniksi, ja Caligula oli latistunut laihaksi,
vähäiseksi moukkaherraksi. Kuitenkin kuvitteli Kalle olemansa Akilleynä
tai Aleksanderina tai Caligulana ja tahtoi ryhtyä sotatöihin taas.
Hän oli omaksunut ylpeän nimen Don Quixote ja sanoi hevostansa
Rosinanteksi. He lähtivät ulos sotaretkille. Mutta ajat olivat,
Caligulan kadottua, käyneet niin rauhallisiksi, ett'ei kukaan huolinut
sodista enää. Don Quixote ja Rosinante vain olivat sitä mieltä, että
sotia pitää, ja sentähden ryhtyivät he kaikenmoisiin hullutuksiin.
Moukkaherra parka, jolla oli hyvin surullinen muoto, luuli näkevänsä
vihollisia kaikkialla ja taisteli tuulimyllyjä ja lammaslaumoja
vastaan. Mutta ihmiset häntä nauroivat vain. Mitä siihen sanotte,
hyvät ystävät? Kallesta oli tullut suuri narri. Onpa kuitenkin paljon
sennimisiä narria tässä maailmassa, jotka luulevat olevansa mitä eivät
oikeastaan ole. Vihdoin kuitenkin Kalle heräsi kuvituksestaan, ja
se oli hyvä, sillä Don Quixotesta ei varmaankaan olisi voinut tulla
mitä Kallesta sittemmin tuli. Rosinante parka muuttuu siis nyt taasen
uudestaan ja käypi kummallisintakin kummallisemmaksi. Hän saa, näet,
hyvin kepeän ruumiin ja päälle päätteeksi vielä siivet, jotta pystyy
lentämään. Hän on niin kepeä, että huilahtaa ylös tähti-ilmoihin
saakka ja kantaa selässä-istujan toisiin maailmoihin, Venus- ja
Mars-tähtiin. Hänen lentoansa ei, näet, rajoita mikään avaruus. Eikä
häntä rajoita aikakaan, sillä hän voi, miten mielii vain, oleskella
entisyydessä, nykyisyydessä taikka tulevaisuudessa. Semmoinen muutos
tapahtui nyt tuolle kummalliselle puuhevoselle, ja nimekseen sai hän
Pegaso. Mutta kun hän on niin hieno ja utuinen, voipi, aina tuulen
mukaan, pukeutua eri muotoihin. Välin hän on mahtava, voimakas ja
kaunis, välin taasen kehno ja kurja ja hölläsiipinen, jotta juur
olisi omiansa eläinsuojelus-seuralle. Selässä istujaa sanotaan
tavallisesti Apolloksi, mutta pitää hän mielin määrin muitakin nimiä,
sillä onpa ratsastaja hyvin hieno ja haaveinen. Niin oli siis Rusko
ruvennut Pegasoksi ja Kalle Apolloksi. Pegaso heittäytyi nyt ensiksi
entisyyteen, ja Apollo nimitti itseään Homeroksi. He olivat korkealla
maailman ylä-ilmoissa, melkein näkymättömissä maapallon asukkaille,
mutta kuului Apollon ääni. Hänen työnsä on, näet, laulaminen. Niin
lauloi Homero noita vanhoja muistoja Troiasta, Akilleyn kuolemaa ja
hänen ystävänsä kulkua kotimaahan. Toinen kerta oli Apollolla nimenä
Virgilio, ja silloin hän lauloi voitettujen Troialaisten muuttoretkestä
muille maille. Sitten oli hän myöskin Ovidio ja lauloi merkillisistä
muutoksista, joita hän nimitti metamorfoseiksi. Ja vieläpä oli
hänen nimensä Cervanteskin, joka kertoeli kuvitetusta ritarista Don
Quixote. Nämä kaikki asiat tunsikin laulaja paraiten itse, kuten
arvaatten. Apollolla oli sitten vielä monta muutakin nimeä maailmassa.
Toisinaan hän oli oivallinen, loistava laulaja, ja ihmiset kuultelivat
ihastuksella hänen säveleitään. Toisinaan oli hän suuri narri ja
Pegaso kovin laihana. Kerrankin oli Apollo Goethe nimeltään ja lauloi
silloin jylhiä viisauden virsiä. Kerran Aleksis Kivi, ja kyynelsilmin
itse ihastutti hän silloin isänmaansa kansan, Pegason ollessa välin
juhlallisena, välin hulivilinä.
Mutta on jo aika lopettaa satuni. Lisään vain vielä, että Pegaso
joskus oli aika pelkuri, sillä vaarallistahan oli tuolla ylii-ilmoissa
lennellä. Silloin pelkäsi Apollokin ja kätkeytyi aina johonkin
valenimeen, ollen n.s. pseudonymona, mikä onkin viisahinta kun kovasti
pelkää. Välistä oli niinkin, että Apollo ainoastaan luuli olevansa
suuri laulaja, niinkuin ennen Don Quixote oli itseänsä suureksi
sankariksi luullut. Mutta silloin on aina parasta tulla takaisin
todellisuuden maailmaan ja irtautua kuvituksesta. Niin kävi nyt
kummallisen puuhevosemmekin. Apollo luuli viimein itseänsä Sammoksi,
ja silloin tapahtui se onnellinen tapaus, että ratsastaja hevosineen
päivineen, jotka molemmat, niinkuin Don Quixote ja Rosinante, olivat
olemassa kovin kurjissa muodoissa, yht'äkkiä putosivat alas korkeista
utu-ilmoistaan, että vingahti vain, ja Kalle, joka puuhevosensa
kanssa oli niin monet muutokset ja vaiheet kestänyt, huomasi olevansa
sängyssä, ja Rusko seisoi sen vieressä. Kaikki oli kuten ennenkin:
pikku Kalle oli pikku Kalle, ja puuhevonen oli Rusko.
Ja niin loppuu satu kummallisesta puuhevosesta.
Joulu-enkeli.
Tähtikirkkahana jouluyönä
Enkel' istui pilven reunalla.
Kävi katse, kaunis, armahainen
Hänen sinisistä silmistään.
Sinisilmäili hän ympärilleen:
Koko enkelparvi taivahan
Tuossa tuokiossa tanssiin riensi;
Taivon valo kävi kirkkaammaks'.
Jos oil tuikkivassa tähtelässä
Hetki surua ja vaivaa vain,
Katos' enkelin se katsomalla,
Ja jo riemueli taivas taas.
Mutta päällä maan ei kenkään nähnyt.
Silmäilystä sulon enkelin,
Nähnyt katsantons' ei kirkkautta.
Tietty tääll' ei hänen olostaan.
Silloin autuaana, armahaisna
Tuli joulu-ilta taivainen:
Alas astui meidän maamme päälle
Joulu-enkel' ylä-ilmoista.
Ihmiset jo kaikki ilostuivat
Katsannosta kauniin enkelin.
Kirkkahammaks' tämä katsehensa
Ennen-entistä oil käynytkin.
Haihtuvatpa kaikki haikeamme,
Enkel'-ehtoista kun katsomme,
Hellähempuna hän hymyileepi,
Luojaa luottavaisna rukoilee.
Jos et häntä havaitsevas' luule,
Katso lasten lempikasvoja.
Heidän kirkkahissa katseissansa
Sai hän maallisen jo muotonsa.
Enkel'-ehtoisen mä kyllä huomaan.
Huomaan, kuinka hempu hymyilee
Lempiväisnä, lempeänä mulle
Pikku Selman sinisilmistä.