Tästä jo rohkeni Paavo ja vastasi: "Isän poika minä."

Liisa, kun kuuli Paavon puhuvan, rohkeni hänkin ja virkki ilman

Keisarin kysymättä: "ja minä olen äitin tyttö."

"Vai niin", sanoi Keisari, "te olette ehkä sisarukset?"

"Niin, Liisa on sisareni" puhui Paavo.

"Ja Paavo on veljeni", lisäsi Liisa.

"Kyllä ymmärrän", arveli Keisari; "Tiedättekö nyt missä olette?"

"Emme tiedä", vastasivat sisarukset yhdellä suulla.

"Te olette nyt Keisarin hovissa; minä olen itse Keisari, ja tuo lintu,

joka teidät toi tänne, on minun Kotkani. Se tuopi matkoiltaan minulle

aina yhtä ja toista. Nyt se toi teidät. Mutta mikä sinun nimesi, poika?"

"Paavo minä olen."

"Entäs sinä, tyttö tepsuni?"

"Liisa niinä olen."

"Hyvä, tulkaa nyt hoviani katsomaan", sanoi Keisari ja, käyden heidän

välissänsä, rupesi taluttamaan heitä läpi kauniin asuntonsa.

Keisarin kamarista, jossa he tähän asti olivat olleet, ja joka oli

hyvin soma ja kaunis, sekin, tulivat he suureen saliin, summattoman

suureen. Siinä oli laattia paljasta hopeaa ja katto kiiltävää kultaa.

Huonekaluja oli siinä niin paljon ja niin kauniita, ett'ei maalla

moisia. Paavo ja Liisa, jotka olivat tottuneet näkemään ainoastaan

köyhän kotinsa puisia penkkejä ja pöytiä, seisoivat siinä suurin

silmin, katsellen tätä kaikkea kummaa.

"Liisa! kyllä tämä on taivas", arveli jo Paavo.

"Ei, ei tämä ole kuin minun hovini vain", vastasi Keisari hymyillen.

"Katselkaa nyt täällä miten mielitte", sanoi hetken perästä Keisari ja

meni takaisin kamariinsa toimilleen.

Sinne jäivät Liisa, Paavo kummastelemaan Keisarin suurta salia. Siellä

kuleskelivat he ylt'ympäri sitten, ja hupainen heidän oli olla.

"Mikähän tämä on?" kuiskasi Liisa, koetellen sormillaan erästä sievää,

savesta tehtyä veistokuvaa, joka seisoi eräällä pöydällä.

"Kyllä se on enkeli, se", tuumasi Paavo, "kah, siivetkin on sillä, ja

isä on minulle monta kertaa sanonut, että enkeleillä on siivet."

"Voi kuinka se on sievä! puhuukohan tuo?" arveli Liisa.

"Osaatko sinä puhua?" kysyi Paavo veistokuvalta, mutta mitäs se olisi

osannut puhua, enemmän kuin lumi-äijä, savesta kun oli vain.

Katselivat siinä sitten sisarukset vielä ison aikaa, katselivat kuvia

seinillä, kultaisia kynttilä-kruunuja katossa, hopea-helmiä matoissa

laattialla ja monia muita moisia. Kuka niitä kaikkia voi luetella, mitä

Paavo ja Liisa näkivät!

"Voi sentään, Liisa, kun jätimme marjamme sinne töyräälle", sanoi Paavo

hetken kuluttua, "olis ollut niin lysti saada antaa jotain tuolle

Keisarille, joka on niin hyvä."

"Hei Paavo!" huudahti yht'äkkiä Liisa. "Onpa marjoja vielä vähäsen."

Ja samassa irroitti hän vyöliinan-palteen rihmasta, jolla vyöliina

sidotaan ruumiin ympäri, ja äläppäs allakkaan! marjat olivat siellä

vielä. Tätä eivät lapset ennen olleet huomanneetkaan. Ja nyt nousi ilo.

"No, voi toki!" iloitteli Paavo; "nuo me annamme Keisarille."

Ja samassa tulikin Keisari takaisin kamaristaan.

Liisa meni häntä nöyrästi vastaan, niijasi niin syvään ja sanoi:

"Ottakaa, hyvä Keisari, nämä marjat vastaan; minulla oli vielä vähän

vyöliinassani."

"No, kah kummaa!" sanoi Keisari ja pisti yhden marjan suuhunsa. "Voi,

hyviäpä nämä ovatkin", lisäsi hän sitten ja söi vielä toisenkin; "mutta

syökää itsekin, lapsi-kultani."

"Ei, ottakaa kaikki vain, hyvä herra Keisari! kyllä me toisia poimimme

taas", vakuutti Liisa; ja Keisari söi marjat, kun söikin, Paavon ja

Liisan iloksi.

"No, nyt kun te olette antaneet minulle näin makeita marjoja, niin

tulkaa, ottakaa tästä tavara-arkustani jotain palkinnoksi", sanoi

Keisari ja vei lapset erään suuren arkun tykö, aukaisi sen, -- ja

Paavo, Liisa siinä nyt valitsemaan mitä parhaimpana pitivät.

Kaivoi siinä Liisa sitten, niin jo tarttui sormen päähän sievä,

kultainen sormustin eli vingerpori, -- ja sen piti Liisa ja oli

iloissaan.

Paavo sai taas sormiinsa hyvin kauniin hopeaisen hauin-uistimen, jolla

oli siimakin hopeasta ja jolla Keisarille hopea-haukia uistettiin.

"Kah! on isälläkin hauin-uistin, mutta ei se ole näin kaunis; saisinko

mä tämän?" kysyi Keisarilta Paavo.

"Pidä, veikkonen, hyvänäsi",vastasi Keisari. "Ja nyt, jos tahdotte,

tulkaa Keisarinnaakin katsomaan ja sitten saatte, jos mielenne tekee,

lähteä kotianne." Vei sitten Keisari heidät taas monen hopealta

hohtavan ja kullalta kiiltävän huoneen läpi, kunnes tultiin Keisarin

kyökkiin. Siellä Keisarinna par'aikaa keitti kultakahvia. Esitteli

sitten Keisari lapset puolisolleen, ja tämä suuteli, hyväili heitä,

antoi heille sitten vielä kupillisen kummallista kahviaan ja nisuleipää

monenmoista, jotka makeasti sulivat sisarusten suussa. Kun nyt oli

vielä hovia kaikin kerroin katsottu, kutsutti Keisari Kotkan taas

luoksensa ja määräsi:

"Nyt sinun pitää viedä nämä lapset samaan paikkaan takaisin, josta ne

otit." Sanottiin siinä sitten hyvästi molemmin puolin, ja sisarukset

erkanivat Keisarista ja Keisarin rouvasta. Kotka lahti lentoon, lapset

siipiensä alla. Mutta Kotkalla oli paha mielessä. Oli, näet, vielä

vihoissaan siitä, että Keisari oli häntä vähäsen torunut, kun akkunasta

lensi sisälle ja ihmisen lapsia toi muassaan. Tuumasi nyt viedä Paavon

ja Liisan Kyöpelin vuorelle, jossa vanhat akat piiskaavat pieniä

lapsia, kun niitä sinne tuodaan.

"Nyt minä vien teidät Kyöpelin vuorelle", sanoi Kotka lennossaan.

Jo Liisa ja Paavo rupesivat vapisemaan.

"Mutta kyllä mä tässä neuvot tiedän", tuumasi Paavo, kun Kotka juuri

sattui lentämään heidän kotonsa yli.

Otti sitten sen Keisarin antaman hauin-uistimen lakkaristaan, sitoi

siiman pään Kotkan siipeen kiinni ja, juuri kun Kotka nyt oli katon

kohdalla, päästi hauinkoukun menemään alas, ja äläppäs vain! tämä

tarttui räystääsen kiinni.

Yht'äkkiä seisahtui Kotka, kun, näet, uistin esti lentämästä. Nytkiä

räpytteli se siinä kyllä, mutta ei päässyt paikaltaan.

"Päästä meidät alas", sanoi Paavo, "niin pääset pulastasi."

No, ei siinä ollut Kotkalla muu neuvona. Alas lennähti se Paavon ja

Liisan kodon pihalle, jossa päästi heidät, ja Paavo puolestaan irroitti

uistimen siiman pään Kotkan siivestä.

"Kiitoksia kyydistä", sanoi Paavo, ja Kotka lensi tiehensä, lensi niin,

ett'ei sitä sen kovemmin kuultu eikä nähty. Lensikö takaisin Keisarin

hoviin, vai matkustiko Kyöpelin vuorelle, sitä en tiedä.

Mutta Paavo istui pian isänsä polvella ja Liisa äitinsä sylissä. Niillä

Keisarin antamilla lahjoilla tulivat he sitten, ikäisemmiksi kun

pääsivät, aika onnellisiksi. Paavo sai uistimellaan hopealta hohtavia

haukia, ja Liisalta kävi työ vireästi, kun hän ommellessaan käytti

tuota kaunista sormustinta, ja varain aamusin ahkerana istuen oli

hänestä kuin hän olisi ollut Keisarin hovissa, sillä nousevan auringon

säteet kultasivat kullaksi huoneen kaikkine kaluineen.

Sen pituinen se.

Mehiläisen kosto.

Kasvoi kukka kankahalla,

Mesikukka kaunoinen.

Tuli tyttö iltamalla,

Taitti poikki pienoisen.

Näki metsämehiläinen,

Miten murtui kukka nyt,

Mistä ennen päiväinen

Oli mettä imenyt.

Tyttö pisti povehensa

Mehiläisen kukkasen,

Mehiläinen pistimensä

Pisti tytön poskehen.

Pikku Paavon sankariteko jouluaattona.

Ensimäinen luku.

Pikku Paavo lähtee metsään joulukuusta hakkaamaan.

Jos olet lukenut jo, pieni lukiani, tuon kummallisen sadun Pikku

Paavon ja Pikku Liisan käynnistä Keisarin hoivissa, niin tartu sitten

tähän. Tahdon, näet, kertoa sinulle nyt, miten sisarukset molemmat

äkkäämättä pääsivät vanhoja korkeita tuttaviaan tervehtimään taas. Se

on kummallinen kyllä, tämäkin satu. Kuuleppas vain!

Oli joulu-aattopäivä. Paavon ja Liisan kodissa oli askaroiminen kiire,

kuten ainakin joulun edellä joka talossa hääläämistä on. Kun oli

murkina syöty, menivät isä ja äiti pikimmiltään ulos, minne lienevät

menneet toimilleen. Tällä aikaa sieppasi yht'äkkiä Paavo isänsä kirveen

loukosta, heitti sen olallensa ja sanoi sisarelleen:

"Nyt minä lähden joulukuusta hakkaamaan."

"Sinäkö?" sanoi Liisa, "joka töin tuskin jaksat kirvestä kantaa."

"Saatpas nähdä!" kehui Paavo vain, otti seinältä karvalakkinsa, painoi

sen päähänsä ja astui rohkeana pihalle.

Otti sitten puuliiteristä kelkkansa, ja, vetäen sitä perästään,

rupesi hän toimeliasna ja totisen näköisenä kuin mikäkin mies käymään

tallustelemaan metsään päin. Eikä ollut kauvas metsään. Lumisen

pellon poikki kävi vain Paavo, niin jo oli, kun hankikin sattui hyvin

pitämään, perillä.

Oli siellä nyt metsässä kuusia, jos olisi ottanut kuinka monta. Vähän

aikaa valitsi Paavo siinä sitten, niin jo näkikin sievän ja sopivan

syllän korkuisen kuusosen.

"Tuopa on sovelias kyllä", tuumasi Paavo ja hakkasi, kun hakkasikin,

sen tyvestä poikki. Nosti sen sitten kelkallensa ja, kotvasen

levähdettyänsä, löi kirveen kiinni hakkaamaansa kuuseen, otti

kelkannauhan käteensä ja oli lähtemäisillään.

Mutta mitä? mitä tämä on?

Kelkka ei liikahtanut paikaltakaan.

Paavo katsahti taaksepäin.

Toinen luku.

Jossa kerrotaan Vuorenpeikosta ja miten Paavo tuli ihan toisaalle kuin

itse halusi.

Huh! mikä hirviö tuo! Siinä istui Paavon kelkalla kauhean suuri mies,

jolla oli ainakin puolen syllän pituinen parta. Pukunsa kiireestä

kantapäähän oli: ilveksennahkainen lakki, karhunnahkaiset turkit,

sudennahkaiset housut ja hirvennahkaiset kengät. Sauva oli hänellä

kädessä, pitkä sauva. Se oli mies semmoinen, joka hallitsi vuoret

kaikki ja joka asui niiden syvissä luolissa, ja sanottiin häntä

Vuorenpeikoksi.

"Noh, vedäppäs nyt, poika!" sanoi Vuorenpeikko.

Paavo seisoi siinä vain kuin puusta pudonnut. Ei sanaakaan lähtenyt

suustansa; niin oli peloissaan.

"Häh!" pilkkasi Vuorenpeikko, "miksi et vedä?"

Paavo parka purskahti itkuun. Mutta siinä istui Vuorenpeikko vain eikä

ollut tietävinäänkään Paavon itkusta.

"Häh!" huudahti taas hetken perästä, "vedätkö? vai vedänkö minä?"

Nousi sitten kelkalta Peikko, heitti Paavon joulukuusen menemään ja

paiskasi poika paran sen asemesta kelkalle.

"Entäs nyt mennään minun luokseni joulu-aattoa viettämään", illasteli

Peikko; "ja istu sinä siivosti siinä vain, taikka saat, kun saatkin,

selkäsaunan sauvastani."

"Älä vie minua", uskalsi Paavo viimein rukoilla.

"Suus' kiinni!" karjaisi Peikko vain.

Otti kelkkanauhan käteensä sitten ja seitsemän syllän askeleilla rupesi

astumaan poikki metsän. Paavon kyllä teki mieli heittäytyä kelkalta

maahan, mutta ei tohtinut, Peikon kovaa kostoa kun pelkäsi. Ja oli

hänellä taas toiselta puolen täysi työ pysyä kelkalla, sillä meni se

semmoista kyytiä, että puut kiitivät sivu kuin tuulenpuuskat.

Kulki nyt Vuorenpeikko monet metsät, niityt ja nevat, kankaat ja

laaksot, kunnes tultiin viimein korkean vuoren luo.

"Jo ollaan perillä", sanoi Peikko, heittäen kädestänsä kelkannauhan.

Pani Paavon kainaloonsa sitten ja, yhden askelen otettuansa, seisoi jo

vuoren reunalla kivestä veistetyn oven edessä. Avasi nyt sen suurella

avaimella, jonka otti lukkaristaan, ja astui sisään pimeään ja pitkään

käytävään, jonka läpi nyt mentiin, kunnes tultiin toisen oven eteen.

Sen avasi taas Peikko toisella avaimella, ja jo nyt oltiin Peikon

kodissa, kamalassa Vuorelassa.

Kolmas luku.

Mitä Vuorenpeikon kamoittavassa luolassa tapahtuu.

Oli siellä Peikolla suuri sali, suuri kuin kirkko. Seinät, katot,

laattiat olivat paljaasta kivestä. Yhdessä nurkassa oli suuri kiuvas,

jossa taas oli suuri pesä. Oli siellä huonekalujakin kaikenlaisia:

pöytiä, rahia, kaappeja j.n.e., kaikki kivestä vain. Kiukaan pesässä

paloi juuri, kun Vuorenpeikko, Paavo kainalossa, astui sisään, valkea,

joka kamoittavalla valollaan valaisi salin.

"Tuossa saat lämmitellä nyt", sanoi Vuorenpeikko, paiskaten Paavo paran

pesän eteen.

"Ei ole minulla vilu", vakuutti Paavo, "laskekaa minä menemään kotiani."

"Vai kotiasi, vai kotiasi!" puhui Peikko, "luuletko pääseväsi pois,

poloinen?"

"Pitääkö minun olla täällä?... Voi! Voi... Minä tahdon kotia... Hui,

kuin täällä on kolkko!" voivotti Paavo.

"Kohta saat kumppanin", sanoi Peikko, meni erään suuren kaapin tykö,

avasi sen, ja sieltä tulla tepsutteli pieni tyttö, Paavoakin vielä

pienempi.

"Tässä on sinulla nyt kumppani", sanoi Vuorenpeikko ja talutti tyttösen

Paavon viereen, ja meni sitten Peikko ulos, jättäen lapset kahden

kesken.

"Kuka tuo hirveä mies on?" kysyi Paavo, Peikon mentyä, tytöltä.

"Voi, poika poloinen, mihinkä olet joutunut!" vastasi tyttö; "tiedätkö,

että olet Vuorenpeikon luolassa?... Voi kauheaa!" Kyyneleet tippuivat

tytön silmistä.

"Vai onko se Vuorenpeikko!" kummasteli Paavo; "kyllä olen hänestä

kuullut puhuttavan. Onko se tosi, että hän paistaa pieniä poikia ja

tyttöjä ja syö ne suuhunsa? Voi kauheaa, jos niin olisi!"

"Niin on", itki tyttö, "voi kauheaa!"

"Voi kauheaa! voi kauheaa!" huusivat molemmat.

"Pois täältä pian!" huudahti yht'äkkiä Paavo rohkealla katsannolla.

"Ei, emme me pääse mihinkään", lausui tyttö; "minä olen ollut täällä jo

monta päivää enkä pääse pois. Voi! Voi!... Mutta tiedätkö, kuka minä

olen?" keskeytti tyttö voivotuksensa.

"En tiedä; mistä minä sen tietäisin?" sanoi Paavo.

"Minun nimeni on Lilli ja minä olen Keisarin tytär."

"Hoho! Keisarin tytär!" kummeksi Paavo, katsoen tyttöä suurin silmin;

"vai niin, vai Keisarin tytär! No, eipä nyt kummempaa! Kyllä, näet,

minä sen Keisarin hyvin tunnen. Olimmehan minä ja Liisa siellä hänen

hovissaan kesällä kerran. Missäs sinä silloin olit?"

"Vai oletko sinä sama poika, joka sisarensa kanssa oli ollut isäni

hovissa kesällä? Se isäni Kotkahan teidät sinne toi. Kyllä on isäni

teistä puhunut... Vai sama poika sinä olet. Paavohan on nimesikin?"

"Niin, niin, se sama Paavo minä olen. Mutta eipä sinua silloin

näkynytkään siellä hovissa."

"Ei, minä olin silloin", vastasi Lilli, "toisen Keisarin hovissa

kestissä hänen lapsensa luona."

"Mutta miten on tuo Vuorenpeikko sinun kynsiinsä saanut?" kysyi Paavo.

Lilli puhui:

"Minä olin lumilinnassa, joka on isäni kartanolla. Olin lähtenyt sinne

itse päästäni, kun isä ja äiti olivat poissa, ja silloin tuli tuo

Peikko paholainen ja vei minut."

"Minä menin omin luvin metsään, minäkin", tuumasi Paavo itseksensä.

"Mutta mitä sinä tuolla kaapissa teit?" kysyi hän kovaa.

"Siellä on Vuorenpeikko pitänyt minun salpattuna. Siellä on pilkkoisen

pimeä. Ja nyt, kun otti äsken minut sieltä, uhkasi Peikko paistaa minut

joulupaistiksi itselleen", puhui Lilli itkussa silmin.

"Älä itke, Lilli raukka. Hän ei saa sinua paistaa eikä minua liioin,

sen takaa Paavo. Pois täältä, ja heti paikalla!" puhui Paavo rohkeana.

Meni sitten, kun menikin, uljaasti ovelle, josta oli nähnyt Peikon

menevän ulos, avatakseen sitä.

Mutta ovi oli lukittu. Koetti kyllä Paavo kaikin voimin sysätä ovea

saranoiltaan, mutta mitäs siinä semmoisen nallikan voimat, kuin Paavon,

mihinkään olisivat riittäneet.

Ovi ei ollut tietävinänsäkään Paavon survauksista.

"Ei aukene", sanoi huoaten Paavo ja palasi takaisin Lillin luo. "Mutta

odotetaan kunnes Peikko palajaa; tottahan tässä nyt joku neuvoksi

tulee."

"Ei, kyllä meillä nyt on kuolema käsissä", valitti Lilli riepu. "Mitä

sinä voisit meitä auttaa! Kyllä hän meidät ainakin paistaa ja syö,

Vuorenpeikko paholainen."

"Jäi tänne kissa hänen paistettavakseen!" sanoi Paavo ja oli taasen

menemäisillään ovea kohti, kun tämä samassa aukeni ja Peikko astui

sisään. Paavo hämmästyi hieman, mutta nousi pian päähänsä keino, jota

päätti käyttää.

"Aiotko sinä paistaa meidät?" kysyi Peikolta Paavo.

"Se on tietty!" mumisi Peikko.

"Älä paista meitä", sanoi Paavo; "minä lupaan isältäni pyytää sinulle

lehmänpaistin, jos säästät meidät ja päästät pois. Kyllä isäni sen

antaa ja lihavan vielä, kun et vaan meitä syö."

Mutta ei se Paavon keino paljoa vaikuttanut.

"Ha! ha! ha!" nauroi Vuorenpeikko vain, "vai lehmänpaistin! mitä se

ihmisen lihan verralla olisi! Ha! ha! ha!" Nauroi Peitto vain, nauroi,

että kaikuivat Vuorelan kiviset seinät.

Pani sitten enemmän puita pesään, ja pian loistivat sieltä kirkkaat

roihut. Kun nyt olivat puut palaneet, tarttui yht'äkkiä Peikko Lilliä

niskaan ja oli juur heittämäisillään tyttö paran kuumille hiiloksille,

kun Paavo, jonka päässä uusi aatos äkkiä oli herännyt, niinkuin

tuulessa, Peikon huomaamatta, sieppasi pitkän kekäleen pesästä ja

sivalsi sillä Peikkoa vasten partaa, joka tuossa paikassa syttyi

palamaan.

"No, sinä sen vietävä!" karjaisi Peikko ja heitti Lillin. Oli tarttua

Paavoon, mutta kyllä lienee valkea kovin polttanut, koska itseään vain

rupesi kauhistuksella katsomaan. "Joko minä nyt palan?" lausui hän.

Ja totta maar' näyttikin siltä, sillä parta oli jo poroksi palanut, ja

tuli turmeli tuimasti tukkaa, joka pian meni samaa tietä.

Venyi nyt valkea viimein Peikon turkkiinkin, ja paloi sekin pian kuin

kruuti vain, pitkäkarvaisesta karhunnahasta kun oli.

Peikko koki kyllä kämmenillään tukehuttaa tulen, mutta ei siinä

auttanut mikään. Poroksi paloi Peikko parka tykkänään.

"Pois täältä!" sanoi Paavo, pani käteensä Lillin käden, ja niin menivät

molemmat ovea kohti. Eivät juljenneet katsoakkaan palanutta Peikkoa.

Oven oli Peikko hyväksi onneksi jättänyt auki, ja astuivat ovesta nyt

lapset käytävään. Kävelivät käsikkähä eteen päin sitä sitten, ja,

vaikka tämä kyllä oli pimeä, osasivat he kuitenkin oikealle suunnalle,

kun ei käytävällä onneksi mitään haaroja ollut.

"Kiitoksia, Paavo kulta!" kuiskasi Lilli.

"Älä kiitä minua", vastasi Paavo; "minun käy sääli tuota Peikko parkaa."

"Mutta se olisi meidät polttanut säälimättä, se paholainen!" lausui

Lilli. "Hyvä, että pääsimme vain."

"No, kyllähän se niin on", arveli Paavokin viisastelevalla

silmäniskulla, "oma suu likempänä kuin kontin suu."

Kävivät sitten vielä käytävää vähäsen, kunnes tulivat ulko-ovelle,

jonka Peikko niin ikään oli jättänyt lukitsematta. Astuivat Paavo ja

Lilli siis esteettä ulos Jumalan vapaan taivaan alle.

Neljäs luku.

Missä ja miten jouluaatto-ilta viimeinkin vietetään.

Jo oli ruvennut hämärtämään. Kylmäkin oli hyvin, ja tuikki jo tähtiä

taivaalla paikoittain.

"Mutta miten nyt osataan kotia? Osaatko sinä sinun kotihisi?" kysyi

Lilli.

"En, en osaa. Kyllä lienee pitkä matka. Mikä nyt neuvoksi?" sanoi

Paavo, pudistaen päätänsä. "Ja kylmäksi käy ilma."

"Hyi, kuin minulla on vilu!" valitti Lilli.

"Ei ole muu neuvona kuin lähteä matkaan minnepäin hyvänsä. Tottahan

tässä nyt johonkin tullaan. Tänne kätesi vain!" puhui Paavo, joka ei

koskaan kadottanut toivoansa.

Ja niin lähtivät lapsukaiset käsityksin kävelemään arviolta aivan.

Mutta vähän matkaa mentyänsä, löysivät he Paavon kelkan, jota

Vuorenpeikko ei ollut viitsinyt luolaansa ottaa.

"Istu sinä tuohon nyt", sanoi Paavo Lillille, "niin minä vedän sinua.

Et sinä jaksa käydä, Lilli parka, vaan anna minun sinua vetää, kyllä

minä jaksan, minä, joka olen miehenpuoli", virkki Paavo.

Lillin piti juur vastata, mutta mikä -- -- -- mikä tuolla nyt taas

tuli? Pitkä äijä, vaatetettu melkeittäin samoin kuin Vuorenpeikko

vainaja, lähestyi pitkin askelein lapsia.

"Vuorenpeikko tulee!" huudahti Lilli.

"Niin totta maar' tuleekin taas!" sanoi Paavokin, ja juoksemaan

rupesivat molemmat.

Mutta tuossa paikassa oli äijä heidän vieressään.

"Älkää peljätkö ollenkaan!" sanoi äijä lempeällä äänellä, "minä olen

Joulupukki."

"Vai Joulupukki! no ei sitten hätää. Ethän sinä meille pahaa tee",

sanoi Paavo.

"En ollenkaan!" vakuutti Joulupukki; "minä vien teidät kotianne

kumpasenkin. Tulkaa turkkiini tänne!"

"Älä jätä kelkkaani", sanoi Paavo, kun Joulupukki jo oli avannut

turkkinsa ja sovitellut lapset sinne lämpimään.

"Älä ole milläsikään kelkasta", vastasi Pukki, "minä takaan, että saat

joululahjaksi paremman kelkan." Lähti sitten Pukki, lapset kainalossa,

matkaan kohti Lillin kotoa, kartanoa Keisarin.

"Onko teillä vilu?" kysyi kulkeissaan tuon tuostakin lapsilta.

"Ei ollenkaan! Täällä on niin lämmin", vastasivat turkista lapset. Eikä

siinä nyt pitkää aikaa Joulupukilta mennyt perille päästäkseen, pitkät

jalat kun pitkiä askeleita tekivät.

Pian oltiin Lillin kodissa. Täällä juur paraikaa istuivat Keisari

ja Keisarinna, viettäen joulu-aattoiltaa neitineinsä ja herroinensa

hovin. Oli siellä iloa, syötiin, juotiin ja joululahjoja joka haaralle

annettiin.

"Mitäs mieluisammin tahtoisit joululahjaksi?" kysyi Keisari

puolisoltaan.

"Kyllähän sen tiedät, herra Keisari", vastasi Keisarinna surusilmin,

"että Vuorenpeikon viemä tyttäreni, pikkuinen Lillini, olisi minulle

kallihin lahja."

"Niin, se Vuorenpeikko", sanoi Keisari, "se nyt on vasta hirviö

hävytön, kun tyttäreni on vienyt. Eikä hänelle voi mitään. Ei saa hänen

asumapaikastaan tietoa."

Mutta tuskin oli Keisari saanut tämän sanoneeksi, kun yht'äkkiä ovi

aukeni ja Joulupukki astui sisään.

"Olisi minulla täällä pikkuinen lahja rouva Keisarinnalle", sanoi

Pukki, lähestyen Keisarinnaa.

Avasi turkkinsa sitten, ja sieltä pyörähti nyt Lilli näkyviin. Ja voi

sitä iloa, joka nyt nousi!

Keisarinna, kun sai Lillinsä takaisin, oli niin iloinen, ettei sitä

sanoa voi. Ja Lilli sitten! Hän hyppäsi edes takaisin äitinsä sylistä

isän syliin ja isänsä sylistä äidin syliin. Oikein oli kuin hupsu

pelkästä ilosta.

"Päästä Paavokin turkistasi!" sanoi Lilli hetken perästä Joulupukille.

"Hän on vietävä kotiinsa", sanoi Pukki.

Mutta nyt jutteli Lilli vanhemmilleen miten Paavo oli hänet pelastanut,

miten Vuorenpeikko oli Paavon kautta surmansa saanut, ja miten Paavo

viimein oli opastanut Lillin pois Peikon luolasta. Ja ilmaisi hän

vielä, että Paavo juur oli sama Paavo, joka kesällä oli sisarensa

keralla Keisarin hovissa ollut. Ja mitäs siinä nyt Joulupukin

vastustaminen olisi auttanut. Pukin täytyi päästää Paavo.

Ja siinäkös nyt ilo nousi, kun vanhat tuttavat toinen toisensa

tapasivat, saatikka sitten, kun Paavo oli semmoisen sankari-työn tehnyt!

Keisari ja Keisarinna pitelivät Paavoa vuorotellen sylissään ja

kiittivät he ja ylistivät häntä niin, että poika parka oikein häpesi.

"No, mitenkäs Liisa nyt jaksaa?" kysyi Keisari.

"Kiitoksia kysymästänne", vastasi Paavo, "kyllä hän voi hyvin. Mutta

missäs se Herra Keisarin kotka nyt oleskelee?"

"En tiedä, en tiedä", sanoi Keisari, "missä lieneekin retkillään taas.

Mutta sinä jäät nyt tänne joulua viettämään."

"Häntä kaipaavat kotona isä ja äiti", muistutti Joulupukki.

"Noh! he tuodaan tänne, hekin, ja tänään vielä. Kuka lähtee heitä

noutamaan?" kyseli Keisari.

"Sen otan minä toimekseni", sanoi Joulupukki, Antoi sitten Keisari

Joulupukille kaksi hevosta ja komean kuomire'en, ja Pukki lähti

ajamaan. Ja pian hän olikin perillä Paavon vanhempain luona. Puhui

lyhyesti Pukki asiansa heille sitten, ja nämä kun kuulivat Paavon, jota

koko päivän olivat kaivanneet, hyvässä tallessa olevan, ilahtuivat

hyvin ja olivat heti valmiit seuraamaan Joulupukkia. Pikku Liisa

otettiin tietysti mukaan. Isä ja äiti istuivat kuomiin, Liisan ottivat

syliinsä, ja Joulupukki valitsi paikkansa kuskilaudalla. Ja siten

tultiin komeasti kuomi-re'essä Keisarin hoviin.

Ja nyt vasta ilo täällä nousi korkeimmilleen. Keisari ja Keisarinna

ottivat Paavon ja Liisan vanhemmat hyvin kohteliaasti vastaan.

Liisa ja Lilli tutustuivat kohta, ja tuli heistä heti hyvät ystävät.

Kyllä Paavoa torui hänen isänsä siitä, että niin yksin ja omin päinsä

oli mennyt metsään, mutta kun sai Paavon sankariteosta Vuorenpeikkoa

kohtaan selvän tiedon, leppyi hän heti, sillä sitä Vuorenpeikkoa nyt

kaikki vihasivat.

Kyllä Keisarikin hieman torui Lilliä siitä, että hän pihalla omin luvin

oli lumilinnassa leikkiä lyönyt, mutta ei siitä nyt sen enemmin lukua

pidetty.

Iloisa oli kaikille jouluaatto-ilta vain. Ja nyt annettiin joululahjoja

taas. Keisari kun Joulupukilta kuuli, että Paavon kelkka oli metsään

jäänyt, antoi Paavolle toisen, kaikin puolin paremman kelkan eli

kipitkan, jolla oli aisatkin, ja mikä vielä enemmän ihastutti Paavoa

pienen varsan, jolla Paavo heti paikalla mieli lähteä kotiapäin

ajamaan. Niin oli utelias saamaan nähdä kuinka vireä virkku olisi.

Mutta nyt päätettiin, että vasta joulun perästä vieraat pääsisivät

lähtemään.

"No, mitäs Liisa sai joululahjaksi?" kysyt, utelias lukijani.

Liisa sai hopeisen helmirihman, jonka heti pani kaulansa ympäri, ja

arvaappas sitten oliko hän iloissaan.

"Entäs Lilli sitten?"

Hän sai kultaiset korvarenkaat, mutta ei tahtonut antaa pistää reikiä

korvanlehtiinsä, vaan päätti tallentaa lahjansa toistaiseksi.

Ja pidettiin nyt viimein tanssitkin hovissa, aika tanssit, joihinka

paljon väkeä oli kokoontunut, ja niissä olin minäkin. Paavo, Lilli ja

Liisa iloitsivat ja hyppelivät että hiki otsasta tippui, ja käskivät he

minun sanoa sinullekin, pienelle lukijalleni, sulimmat terveiset.

Sen pituinen se.

Marakatin markkinat.

Eräs musta marakatti

Istui kerran kyyrylleen.

Hällä pilkkanimi Matti

Oil ja mieltä melkoiseen,

Villityllä;

Mutta kyllä

Luiskahtivat longallensa

Kairan laidat kallossaan,

Kun hän otti ollaksensa

Kauppamiesnä, kelmi, vaan.

Hän jo myöpi,

Myöskin syöpi.

Kirre, Mirre ruuan häässä

Kakkusia ostelee;

Kolmikulma-hattu päässä

Musta Matti punnitsee.

Siinä myödään,

Siinä syödään.

Oikein oiva-markkinoita

Siten siinä pidetään;

Pureskellaan prenikoita. --

Moiseen ryhtyi räihinään

Musta Matti,

Marakatti.

Eerosta ja Ollista ja Näkistä.

Asui kerran meren rannalla ukko ja akka. Pienessä mökissä he asuivat.

Ukko oli kalastaja ja akka häntä autti hänen ammatissaan. He olivat

hyvin köyhät. Mutta kaksi lasta heillä oli: Eero ja Elli. Kesäsydännä

kerran istuivat lapset isänsä pienessä paatissa, jonka toinen puoli

oli rannalla ja toinen vedessä. He onkivat siinä ja saivatpa he kaloja

kyllä ja kaikenlaisia.

Mutta meressä uiskenteli Näkki. Tiedättehän, kuka Näkki on? tuo,

joka hallitsee vedet ja veden elävät. Suuri on hänen valtansa, mutta

tänäpäivänä oli Näkki nälissään. Ei hän saanut kiinni kiiskisiä

kitukaloja eikä ahvenia apukaloja. Ja muut kalat häntä pakenivat

niin-ikään. Nosti nyt Näkki päänsä vedestä ja piti lapsille seuraavan

puheen:

"Hyvät lapset! Minä olen Näkki eli veden-isäntä enkä minä teille pahaa

tee. Mutta minulla on nälkä nyt, ja vatsani vinkuu sangen surkeasti.

Antakaat minulle, lempeät lapset, vähäsen onkimistanne kaloista."

Eeron ja Ellin kävi Näkkiä sääli, jonkatähden he käskivät hänen panna

päänsä paatin partaalle, niin he hänen ruokkisivat. Näkki totteli, ja

lapset pistivät nyt kaikki onkimansa kalat näkin nälkäiseen suuhun.

Sinne meni kiiskinen kitukala, ahven apukala. Kun Näkki oli kylläksensä

saanut, sanoi hän lapsille sulimmat kiitokset ja katosi kotonsa

kammioihin.

Seuraavana päivänä olivat Eero ja Elli ongella taas. Mutta tänään

eivät ottaneet kalat ollenkaan onkeen. Lapset tahtoivat tuskaantua.

Mutta meressä uida kierteli Näkki taas. Muisti hän lasten eilisen

anteliaisuuden ja päätti sen runsaasti palkita.

Kohotti kotvasen perästä Näkki kokkonsa vedestä ja pani sen paatin

partaalle, kuten eilenkin. Mutta joka hivuskarvan nokassa riippui nyt

kiiltävä kala. Ja piti taas Näkki lapsille seuraavan puheen:

"Hyvät lapset! Eilen oli teillä oiva kala-onni, ja minä näin nälkää.

Tänään ette näy mitään merestä saavan, mutta äsken sain minä nämä

kalat, jotka hivuksissani heiluvat. Eilen olitte te anteliaat minua

kohtaan. Tänään on minun vuoroni. Poimikaat tukastani kaikki kalat."

Eero ja Elli tekivät kuten käsketty oli, ja kun olivat nykkineet Näkin

hivuksista kaikki kalat, meni Näkki matkoihinsa meren syvyyteen taas.

Siten saivat lapset kaloja kyllikseen ja menivät saaliinensa kotia.

Mutta kun ukko ja akka katselivat Näkin antamia kaloja tarkemmin,

huomasivat, että nämä olivatkin pelkkiä kultakaloja. Ukko niitä

heti kaupunkiin myymään. Niistä saamillaan suurilla summilla teetti

ukko meren rannalle uuden tuvan, johonka akka toimitti ahkerasti

kaikenlaisia koristuksia.

Nyt ovat ukko ja akka kuolleet, mutta ukon teettämässä tuvassa

elelevät Eero ja Elli onnellisina. Eero enentää talon tavaraa ja Elli

emännöitsee. Ja siihen satu loppuukin.

Miten Pikku Pekka joutui käymään Paavia tervehtimässä, ja miten hän

luuli käyneensä kuussa.

Pikku Pekka pikkarainen

Istui Hallin selkään:

Tiina tyttö tallarainen

Huusi: "Voi, kuin pelkään!"

"Älä pelkää, Tiina parka!

Nyt mä kuljen kuuhun.

Älä ole aivan arka:

Sieltä saadaan suuhun".

Pekka pyörimähän teitä,

Tiina raivotulle:

"Riivi sulle rinkileitä,

Manteleita mulle!"

Kulki koira maita, soita,

(Kylkensä jo kasti).

Lätäköitä, lahdelmoita

Meren pohjaan asti.

Siellä Halli, niinkuin tuuli,

Suuren kalan suuhun.

Pekka poloinen jo luuli

Tullehensa kuuhun.

Vatsahansa kala nieli

Koiran kuorminensa;

"Hyvä ruoka, hyvä mieli",

Tuumas' itseksensä.

Sitten kala uida kiisi

Aivan arviolta,

Kunnes oltiin syltää viisi

Rooman rannikolta.

Siellä liki pitkää aitaa,

Joen haarukassa,

Pappa Paavi parastaikaa

Oli onkimassa.

(Mi on Paavi?... Arvatkaatte!

En nyt jouda muulla:

Kyllä te sen seikan saatte

Isältänne kuulla).

Siinä suuri joukko juuri

Kiiskisiä karttui.

Jopa kalakin nyt suuri

Paavin onkeen tarttui.

"Sepä vasta vankka hauki!"

Huusi iloissansa

Paavi nyt ja leikkas' auki

Kalan puukollansa.

Pekka kalasta nyt vaan, ja

Koiraansa löi selkään:

Halli heti haukkumaan, ja

Paavi huusi: "Pelkään!"

Koira jaloin multaa viski,

Näytti hampaitansa;

Paavi parka vastaan iski

Ongen-vavallansa.

Jopa Paavi parkuvainen

Antoi iskun hartaan:

Halli hullu haukkuvainen

Puri Paavin partaan.

Pekka huusi: "Huuti Halli!"

Halli Paavin päästi.

Sillä lailla Pekka nalli

Paavin parran säästi.

"Kiitoksia, poika kulta!"

Puhui Paavin kieli;

"Saat nyt jotain muistoks' multa;

Mitäs tekee mieli?"

Tuumas' Pekka hetken sitten.

Ympärilleen tirkki.

"Hevosen jos antaisitten!"

Viimeiseksi virkki.

Oli siellä orhi oiva

Paavin hevoshaassa,

Soittokulkusista soiva,

Komein koko maassa.

Sen nyt Pekka sai, kun saikin;

Riemusta hän hohti.

Ajaa alkoi voimin kaikin

Kotimaataan kohti.

Kulki orhi muita maita

Juuri joutuisasti,

Juoksi maita vierahaita

Pekan kotiin asti.

"Onpa sulia heppa uusi",

Kuului Tiinan suusta.

Pekka toimissaan vaan huusi:

"Terveisiä kuusta!"

(Varmaan luuli Pekka vello

Kuussa käynehensä;

Oli kuin mi hätäkello

Tullut hämillensä).

"Miksi heitit sinne Hallin?"

Torui Tiina koissa;

"Nyt on kaikki mullin mallin

Kun on Halli poissa."

"Älä toru, Tiina kulta!

Tässä vasta Halli!

Älä vaadi vanhaa multa",

Puhui Pekka nalli.

"Tämän antoi ukko mulle,

Joka onkii kuussa;

Siin' on heppaa mulle, sulle.

Vaahtoo kuin on suussa!"

Oilkin orhi paraitansa,

Valkonen kuin liina;

Pekka pyyhki harjoansa,

Samoin teki Tiina.

Niin se kohta pienoisillen

Oli tuiki tuttu,

Mieli hyvä molemmillen.

Siinä oil se juttu.

Vähäinen satu Pikku Paulin kaarnaveneestä ja kuninkaan tyttären

perhosesta.

Järven rannalla oli Pikku Paulin koto.

Sai hän eräänä kesäaamuna kerran isältänsä pienen kaarnaveneen, joka

Paulin mielestä oli komea kyllä, vaikkapa purjeet tuohesta olivatkin.

Sen kanssa Pauli järvelle meni ja pani sen purjehtimaan lainehille.

Tuuli tuuditteli kaarnavenettä, ja komeasti kiiti se ulapallen ulos.

Mutta ilmassa, kohdalla kaarnaveneen juuri, lentää liipoitteli perhonen

pieni. Se oli väsyksissään hyvin eikä olisi jaksanut rannalle järven.

Kun näki Pikku Paulin kaarnaveneen meren pinnalla purjehtivan, laskeusi

siihen levähtämään heti. Ja siten tuli kaarnavene, perhonen vaston

nokassa, toiselle rannalle järven.

Ja oli tällä rannalla kuninkaan linna ja linnan satama.

Sattui, samassa kun kaarnavene satamaan saapui, kuninkaan tytär,

tepsukenkä pikkuinen, rannalle tulemaan. Paikassa tuossa lensi

perhonen vaston latvasta tyttösen tykö, sillä olipa se perhonen hänen

kasvattamansa, ja olivat he olleet hyvät ystävät ylen.

Ja ihastui nyt kuninkaan tytär suuresti sangen.

Oli perhonen tänään huomenelta kadonnut, eikä kummasteltavaa siis, että

tyttö oli iloissaan kun takaisin lempilintunsa sai.

Puhui perhonen sitten, miten Paulin vene oli hänet hengen hädästä

pelastanut. Ja kiitollinen oli kuninkaan tytär.

Toimitti hän isänsä kultapajasta Paulin kaarnaveneelle kultakiskoiset

purjeet, vaskesta valettiin mastot, ja hopeasta hiottiin mela.

Ja tällä aikaa kääntyi tuuli.

Pani nyt kuninkaan tytär Paulin parannetun paatin purjehtimaan, ja

keikkui se taas selvällä järven selällä.

Pauli oli rannalla odottamassa. Luuli hän jo veneensä haaksirikkoon

joutuneen.

Mutta suuriksi menivät silmät pojan, kun tulla tempasi kaarnavene

rantaan.

Ja sai hän karkulaisen käsiinsä.

Purjeet kultaa! vaskea mastot! hopeasta mela!

Olihan siinä ilon aihetta kyllin.

Ja onnellinen olikin Pauli, kun kaarnaveneensä kaunistettuna takaisin

sai, ja onnellinen oli toisella puolen järveä kuninkaan tytär, kun

perhosensa pelastettuna takaisin sai.

Eikä se satu sitten sen pitempi ollutkaan.

Näin sit' ollaan hevosilla.

Heikki huusi huimahaisi

Veljill' iloisille:

"Mitäs, jos nyt ruvettaisi

Hetkeks' hevosille!"

Pekka hevoseksi alkaa,

Jaloruunaks' jääpi --

Heikki huutaa: "Homa jalkaa!"

Kalle kengittääpi.

Kengän pohjaan pontevasti

Kalle lyödä rotkii --

Heppa Pekka ankarasti

Pahasillaan potkii.

Jo on heppa kengitetty;

Eellehen hän entää.

Siin' ei paljon hengähdetty,

Kun se heppa lentää.

Ruoskinnasta pölisee, kun

Mennään, Pekan mekka.

Toiset sitä naurelee, kun

Pillastuu jo Pekka.

Vaan nyt on jo ajellettu

Huimasti kuin hullut,

Heppa parkaa uuvutettu,

Ett' on nälkä tullut.

Siksi heppa talliin vaan ja

Kanssa ajajitten;

Siellä häntä juotetaan ja

Syötetäänkin sitten.

Töllin poika ja töllin tyttö tavoittelevat aurinkoa, joka

ei sentään ole saatavissa.

Ensimäinen Luku.

Antti ja Anni olivat töllin lapsia, Samalla ijällä olivat he molemmat.

Kaksoislapset olivat. Sinun ijälläsi olivat, nuori notkuva lukijani.

Heidän vanhempansa eivät olleet juuri rikkaan rikkahia eikä köyhän

köyhiä. Aikaan tulivat tölliläiset. "No, meneepä tuo", oli isä-ukolla

tapana sanoa, kun kysyttiin, mitenkä töllissä aikaa eletään.

Mutta näin alkaa nyt itse satu: Kesäpäivä oli loppumaisillaan, niin sen

saneltavaksi kuulin, aurinko laskemaisillaan, maillehensa menemässään

tuo paistava päivän pyörä. Antti ja Anni istuivat töllin portailla,

auringon laskua katsellen, tuota ihanata ihmetellen.

"Missähän tuo aurinko öisin piileskelee?" kysäsi Anni veljeltään.

"Enpä tuota tiedä", vastasi Antti, "minne mennee makuulle tuolla metsän

toisella puolen."

"Olisipa sopiva tietää", arveli Anni, "mitäs jos mentäis katsomaan?"

"No, ei se niin hullua olisi", tuumasi Anttikin, "eihän tuonne pitkä

ole."

"Mennäänkö?" kysyi Anni.

"Mennäänkö?" kysyi Anttikin.

"Mennään!"

"No hei, mennään!"

Niin juttelivat sisarukset. He eivät olleetkaan koulua käyneet,

töllinlapset. Mitä olisivat he auringon noususta ja laskusta tietäneet?

Mutta uteliaat olivat tietämään, kuten näet, lukijani. Ole sinäkin niin.

"No hei, mennään!" Käsi kädessä rupesivat he nyt tepsuttelemaan metsään

päin. Eivät muistaneet kysyä isän ja äidin lupaa, vaikka muulloin sen

aina olivat tehneet. Matka tuli niin äkkipäätä päätetyksi, että luvan

kysyminen jäi sikseen.

"Kah, tuonne se nyt katoaa", lausui Antti, viitaten aurinkoon päin.

"Sinne menee, näen ma", toisti Anni, "kyllähän osataan."

"Pidä nyt sinäkin silmällä tuota pitkää kuusta tuolla, jonka taakse

tavoitettavamme panee lepäämään", neuvoi Antti.

"Kyllähän koetetaan", vastasi Anni. Niin kävellä kötköttivät sisarukset

nyt käsikkähä tuota kuusta kohden, jonka juurelle luulivat auringon

jääneen, taitamattomat!

Eikä aikaakaan, niin jo olivat perillä, kun olivatkin. Mutta mitäs se

aurinko siellä kuusen takana olisi ollut!

"Eipä sitä näykkään", sanoi Antti sisarelleen, "jo olemme pettyneet,

Anni parka."

"No, mutta tämäpä nyt kummaa on", arveli Anni, "minä näin selvin

silmin, että tämän taakse se pullahti."

Oli siellä kuusen juurella suuri kivi, jonka alle luola näkyi vievän.

"Anni", lausui Antti, "entäs on mennyt tuonne luolaan!"

"Kyllä se mahdollista on", myönti Annikin, "sitten emme saakkaan nähdä

koko aurinkoa."

"Emme saa", huokaili Anttikin puolestaan, "tyhjiin raukeni se toivo."

Näin puhelivat keskenään sisarukset, kun luolasta yht'äkkiä kuului

kummallinen kähinä, kuului kuin lapsilauman mäike kisakentältä.

"Mitähän se on?" kysäsi Antti, katsellen sisartaan.

"Hui! minua peloittaa", valitti jo vapisten Anni.

Mutta tuskin oli tyttö nämä sanat suustansa saanut, kun luolasta näkyi

nousevan jotain. Ensinnä tuli näkyviin pää, suuri ihmisen pää. Sitten

rupesivat näkymään kädet, pitkät kädet, viimein vartalo ja lopuksi

lyhyet, kovin lyhyet jalat.

"Hyvää päivää, lapsukaiset!" tervehti kuni tuttuna tuo ihmeellinen

ilmiö Anttia ja Annia ja nykäytti ystävällisenä päätään.

Sisarukset tuijottivat vain toisiaan eivätkä hiiskahtaneet mitään.

Peloissaan olivat pienokaiset.

"Älkää peljätkö ollenkaan, lapseni", lausui luolasta tullut, "en minä

teille pahaa tee; tulkaa tuvilleni tänne maan sisään; käykäähän nyt

katsomassa minunkin majojani, ihmislapset."

Kun luolan asukas näin suopeita sanoja saneli, katosi sisarustenkin

kammo, ja jo rohkeni Antti ruveta kieltänsäkin käyttämään.

"Mikä mies olette, hyvä herra?" lausui hän.

"Minä olen kääpiöiden kuningas", vastasi vieras, "tulkaa tuvilleni,

hyvät ystävät."

"Mennäänkö?" kysyi Antti sisareltaan.

"Eihän herra meitä pahoin pitele?" puhutteli Anni kääpiötä.

"Herra hallitkoon! En laisinkaan minä teitä tuumaa pahoin pitää. Terve

tulemaanne, hyvät vieraat!" Niin puhu kääpiö, ojensi kumpasetkin

kätensä lapsille sitten ja nosti heidät hellällä syleilyksellä luolaan.

Sisarukset eivät enää panneet vastaan ollenkaan, vaan heittäytyivät

huoletta kääpiön huostaan.

Toinen Luku.

Ja niin meni nyt kääpiö, taluttaen lapsia käsistä, pitkää pimeätä

käytävää alaspäin vuoren sisään. Seisoivat jo kivestä veistetyn oven

edustalla, ja senpä kääpiö nyt avaimella aukaisi. Kirkas, hohtava

valo leimahti Annin ja Antin silmiin. He olivat loistavassa salissa,

kääpiön kauniissa kodissa. Seinät olivat tietysti paljasta kiveä, katto

ja laattia samanlaiset. Mitä tässä huoneessa oli? Sen saatte kuulla,

lapsukaiset, kun saattelemme Annia ja Anttia heidän matkallaan siellä.

Matkallaan, sillä sali oli niin äärettömän suuri, että Annin ja Antin

kävelemisestä siinä tuli kokonainen matka. Ovesta, johonka olivat

jääneet seisomaan tuijottamaan, läksivät he nyt, kuu kääpiö käski ja

opastajaksi tarjoutui, kävelemään laattiaa edespäin (seinän syrjiä

myöten). Kun olivat kymmenkunnan askelia astuneet, seisahtui kääpiö ja

aukaisi seinässä pienen oven, josta kuni tuulessa tulla pyörähti pieni

olento, kääpiö sekin. Tämä kääpiö oli vaatitettu hameesen, naishattuun

ja vyöliinaan. Hän oli kääpiöiden kuningatar.

"Hyvää päivää, kuningatar", lausui kuningas, hänen pienoinen puolisonsa.

"Hyvää päivää", vastasi kuningatar.

"Tässä on minulla muassani kaksi kaunokaista ihmislasta", virkkoi

kääpiökuningas, "toin ne tänne teitäkin tervehtimään, puolisoni."

Kuningatar kuuli sanat, katsoi kummasteli Anttia ja Annia, katsoi vähän

aikaa ihastelevin silmin, sillä hän ei ollut ensinkään ennen "oikeata

ihmisolentoa nähnyt."

"Armahat vieraat, terveet tulemaanne kääpiöiden tuville", lausui

lempeänä kääpiöiden kuningatar ja antoi Annille, Antille kättä,

kumartaen kohteliaasti. Hän ei tietänytkään, että Anni ja Antti olivat

pieniä lapsia, vaan luuli heitä täysi-ihmisiksi, sillä he olivat yhtä

pitkät kuin kuningatar itse. Siksipä hän kumarsikin kohteliaasti.

Anni ja Antti seisoivat siinä vain, eivät tietäneet, mitä näkivät; he

eivät ymmärtäneet, mitä väkeä kääpiöt olivat.

"Laitappa, kuningatar, ruokaa", lausui kääpiö-kuningas, "vieraamme ovat

varmaankin nälissään, ja niin olen minäkin."

Ja mitäs muuta! Kuningatar meni kammioonsa takaisin, ei virkahtanut

mitään. Enkä tiedä mitä siellä lienee tapahtunut, mutta eipä aikaakaan

ennenkun kuningatar, koko joukko kääpiöitä seurassaan, taasen ilmestyi

saliin. Kääpiöt olivat muodoltaan samanlaisia kuin kuningas ja

kuningatarkin, ainoastaan vielä vähäsen lyhyempiä.

"Minun poikani, minun palvelijani", lausui kuningatar, "pöydät

laattialle, astiat pöydälle ja ruoka astioihin!"

Ja mitäs ollakkaan! vilahduksessa väistyivät kääpiöt joka haaralle,

katosivat kuni tuulen-puuskat; ja taas mitäs ollakkaan! olivat he

koossa, kantaen pitkää pöytää, jonka laskivat laattialle. Pöydällä oli

astioita aika paljon ja kaikenlaisia, kullalta kiiltäviä, hopealta

hohtavia. Kääpiöiden kuningatar lausui: "Arvokkaat vieraat, istukaat

syömään!"

Näin lausui kuningatar, mutta kun Anni ja Antti vähäsen ujostelivat,

otti hän heidät käsistä ja vei pöytään. Istuttiin nyt syömähän kaikin.

Annilla ja Antilla oli todellakin hyvin nälkä, hyvälle maistui ruoka.

Outoja olivat herkut, joita heille tarjottiin, outoja, niin ett'ei Anni

eikä Antti niiden nimejä tuntenut, enkä minäkään niitä tiedä. Kyllä

siinä ravituksi tultiin. Kun kaikki olivat syöneet, vietiin Anni ja

Antti pieneen kamariin, jossa heille oli leposijat valmiina.

"Menkäät levolle, vieraat!" käski kohteliaasti kuningatar, ja Anni,

Antti tekivätkin kuten käskettiin. Sinne nukkuvat nyt kääpiokodin

kamariin Anni ja Antti.

Kolmas luku.

Se oli kyllä kumma, että sisarukset niin levollisina voivat nukkua

tuiki tuntemattomassa paikassa. En suinkaan minä olisi tohtinut

ummistaa silmiäni, jos osakseni olisin saanut viettää yön kääpiöiden

kodissa; mutta Anni ja Antti olivatkin sankareita, satusankareita, ja

semmoisia ei kaikki olekkaan. Nukkuivat siellä vain rauhallisina Antti

ja Anni kumpikin sängyssään. Mutta noin keski-yön paikoilla heräsivät

he yht'äkkiä, heidän korviinsa kun tunkesi kova kolina. "Anni hoi!"

huudahti Antti, jonka silmät ensiksi aukenivat, "kuuletko mitään?"

"Äiti!" huusi puolestaan Anni, joka, unentöhryksissä kun oli, ei ensi

hädässä muistanutkaan koko eilistä seikkailusta.

"Ho hoi, Anni! Ei täällä nyt äitiä ole", sanoi Antti, joka oli vähäsen

vilkkaampi, "tiedäthän että me nukumme kääpiökuninkaan hovissa.

Mutta mitä tuo kolina tietää, joka kuuluu ulkohuoneesta? Mitähän

nyt tahdotaan?" Tuskin oli Antti saanut nämä sanat suustansa, kuu

ovi aukeni ja kuningatar, kääpiökuningatar, astui sisään, kynttilä

kummassakin kädessään. "Antakaa anteeksi, hyvät vieraat", sanoi

kuningatar, laskien kynttilät pöydälle ja istuen tuolille, "että

untanne häiritsen. Kuulkaa, hyvät vieraat! Kaikki tämän kääpiökodin

asukkaat, meidän alamaisemme, uhkasivat eilen illalla, sittenkun te

olitte menneet makaamaan, tehdä kapinan kuningasta vastaan, joll'ei

he teiltä saisi lupausta, ett'ette koskaan tahdo täältä kääpiökodista

pois. He ovat kokoontuneet tänne ulkosaliin kaikki ja uhkaavat ennen

aamua mennä matkoihinsa, jos ette te sitä lupausta anna."

"Pitääkö meidän nyt jäädä tänne?" lausui Antti, "mitäs isä ja äiti

silloin sanoisivat. Ei, hyvä rouva, ei se käy laatuun. Me emme voi

siihen suostua."

"Mitä hyvää siitä olisi kääpiöille, että me tänne jäisimme?" kysyi Anni.

Ulkoa kuului kolina yhä kovemmin. "Sitte me menemme tiehemme! Sitte me

menemme tiehemme!" huusivat kääpiöt täyttä kurkkua.

"Kuulkaa, hyvät vieraat", virkkoi kuningatar, "mitä uhkaavat."

"No, antakaa heidän mennä tipo tiehensä sitten!" uskalsi Antti lausua.

"Mutta silloin koko kääpiö-valta häviää", lausui kuningatar.

"Hävitköön vain!" sanoi Antti, joka piti kääpiöiden vaatimusta aivan

mahdottomana, "me emme sinä ilmoisna ikänä voi jäädä tänne."

"Hyvästi sitten, kuningatar!" kuului ulkoa kääpiöiden huuto, "nyt me

menemme." Kolinalla ja melskeellä kuuluivat kääpiöt lähtevän ulos

ulkosalista.

Kuningatar painoi surullisena kätensä kasvojaan vasten ja itki.

Neljäs luku.

Siinä istui nyt kääpiökuningatar itkusilmin.

"Mitä nyt niin itkette, rouva kuningatar?" lausui Antti, jonka jo

rupesi käymään kuningatarta sääli. "Mihinkä nuo nyt lähtevät sitten?"

"He ovat menneet nyt, niin ovat, meidän alamaisemme."

"No, miksikä he tahtovat meitä tänne jäämään?" kysäsi Antti.

"Mitä on tapahtunut?" kuului yht'äkkiä ulkosalista ääni. Se oli itse

kuninkaan ääni. Kuningas, joka oli maannut omassa huoneessaan vähäsen

erillään kääpiöiden makuuhuoneista, ei ollut tietänyt koko alamaistensa

kapina-tuumasta mitään. Kääpiöt olivat liiaksi viisaita ilmaisemaan

kuninkaalle aikomustansa.

Vasta kun he suurella kolinalla menivät ulos hovista, oli kuningas

herännyt, jonka perästä hän heti nousi ylös tiedustelemaan, mikä oli

tapahtumassa.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti hän ulkosalissa.

Kuningatar aukaisi Annin ja Antin kamarin-oven, katsoi surullisena

saliin, jossa hänen puolisonsa oli, ja lausui:

"Meidän alamaisemme ovat tehneet kapinan ja menneet pois koko

kääpiökodista."

"Mitä? mitä te sanotte, puolisoni?"

"Juuri kun te varmaankin makasitte sikeimmässä unessanne", vastasi

kuningatar, "tulivat he minun luokseni ja uhkasivat mennä pois, jos

eivät nämä vieraat ottaisi jäädäksensä tänne."

"Vai niin! jo ymmärrän, jo ymmärrän!" sanoi kuningas, näyttäen hyvin

mietiskelevältä.

"Mitenkä semmoinen hupsu tuuma voi nousta heidän päähänsä, herra

kuningas?" kysyi Antti.

"Se on semmoinen seikka", vastasi kuningas, "että minun alamaiseni

todellakin ovat vähäsen hupsuja. Kun he näkivät teidät täällä ja

tunsivat teitä ihmislapsiksi, pelkäsivät he, että te, kun lähdette

täältä pois ja tulette kotiinne, puhutte ihmisille siellä maanpäällä,

mitä täällä olette nähneet, jonka perästä, niin he pelkäävät, ihmiset

tulevat ja hävittävät koko kääpiökodin."

"Vai niin, vai niin", lausui kuningatar. "Jo nyt tajuan minäkin. Mikä

on tehtävä nyt?"

Anni ja Antti tuumasivat vain miten pääsisivät koko kääpiökodista pois.

"Kuulkaa, hyvät lapset!" lausui nyt kuningas, "minä olisin kovin

onneton, jos alamaiseni olisivat ijäksi päiväksi minusta eronneet.

Ettekö nyt tahdo auttaa minua, hyvät lapset? Tämmöinen on minun

tuumani. Me lähdemme nyt kohta alamaisiani hakemaan. Kyllä ne

luullakseni vihdoin tavataan, ja sitten, se nyt oikeastaan olisi

pyyntöni, vakuutatte te hyvät lapset, heille, ett'ette koskaan

tahdo kenellekkään maan-yläiselle ihmiselle puhua sanaakaan koko

kääpiökodista ja kääpiövallasta. Ettekö tahtoisi sitä luvata,

lapsukaiset?"

"No, jos niin on", vastasi Antti, "ett'ei kääpiöitä muuten saada

tottelemaan, niin täytyyhän meidän luvata, vaikka kyllä olisi hyvin

hupaista saada isälle ja äidille kertoa tästä kummasta kääpiökodista."

"Mutta lupaattehan?" kysyi kuningas.

"Lupaamme, koska te, hyvä kuningas, niin tahdotte", vastasivat lapset

yhdellä suulla.

"Mutta", lisäsi Anni, "ettekö te sitten tahtoisi sanoa meille, missä

kohdin aurinko näillä paikoin piileskelee?" Sitä Anni vielä tuumasi.

"Aurinko?" vastasi kuningas hymyillen, "no, saammehan nähdä; mutta

lähdetään nyt, lapset, matkaan, ennenkun kääpiöt kovin kauvas

kerkeävät."

Antti ja Anni nousivat nyt ylös seuraamaan kääpiökuningasta. Kuningatar

antoi heille, kun lähtöä tehtiin, kumpasellenkin pienen, kauniin

kiven, jota käski tarkasti tallentaa. Sanottiin nyt hellät jäähyväiset

suudeltiinkin vielä kaupan päälle, ja niin lähdetään kääpiöitä

hakemaan. Ulos luolasta mennään samaa tietä kuin on tultukin. Ja saatte

nyt, pienet lukijani, kuulla miten sitten kävi.

Viides luku.

Yö oli tosin käsillä, mutta pimeä ei se ollut, kesä kun niin-ikään oli

käsillä. Eikä liioin ollut kylmäkään, kuten arvata voitten.

"No, minnepäin nyt mennään?" kysyi Antti kääpiökuninkaalta.

"Käykää perästäni vain", vastasi kuningas, "ja kun väsymään rupeette,

niin sanokaa minulle." Näin puhuen rupesi kuningas käymään tallustamaan

edespäin, Antti ja Anni perässänsä. Ja siten kuljettiin nyt kaiken yötä.

"Eikö väsytä jo?" kysyi kuningas tuon tuostakin lapsukaisilta, ja kun

tämä kysymys noin aamupuoleen viimeisen kerran uudistettiin, sanoivat

Antti ja Anni totuuden ja valittivat väsymystä.

"Vieläkö on kivet tallella, jotka saitte kuningattarelta?" kysyi heiltä

silloin kääpiökuningas.

"On, kyllä on", vastasivat lapset yhdellä suulla ja antoivat

kumpanenkin kivensä kuninkaalle.

Ja nyt, lukijani, saatte kuulla jotain vähäsen kummaa.

Kuningas taputteli pari kertaa näitä kiviä yhteen, ja olisitteko

uskoneet? tuossa paikassa tuli kaksi hevosta, kaksi kaunista ja

mustankarvaista, pulskaa, uhkeata hevosta paikalle. Mistä ne tulivat,

sitä eivät Anni eikä Antti oikein voineet eroittaa; näkyi melkein

siltä, kuin olisivat tyhjästä tulleet, ihan tyhjästä syntyneet. Ja

niillä oli molemmilla satulat selässä.

Antti ja Anni seisoivat, katsoa kummastellen, siinä kuni puusta

pudonneet.

"Miten te nämä tänne saitte?" kysyi viimeinkin Antti kuninkaalta.

"Se on semmoinen seikka", vastasi kuningas, "että nämä ovat minun omia

hevosiani, ja ne ymmärtävät heti tulla saapuville sinne, missä vain

näitä molempia kiviä yhteen taputellaan."

"Vai niin! no, sepä nyt kummallista on", arveli Antti, "eivät suinkaan

ne ole mitään tavallisia hevosia, nuo?"

"Eivät olekkaan", vastasi kääpiökuningas, "mutta, lapsukaiseni, nyt,

koska olette väsyneet, saatte jatkaa matkaa ratsastaen."

"Minä en pysy hevosen selässä", virkkoi Anni ja pudisteli päätään.

"Kyllä pysyt", vakuutti kuningas, "satulat ovat semmoiset, että niistä

ei pääse putoamaan, vaikka nukkuisikin."

Ja niin nosti kääpiö, kun nostikin, ensiksi Annin ensimäisen ja sitten

Antin toisen hevosen selkään.

Kummastelette varmaankin sitä, miten tuo pieni kääpiö ulottui

nostamaan lapsia niin korkealle kuin hevosen selkään, mutta teidän on

muistaminen, että hänellä olikin pitkät kädet, pitkät kuni pisimmän

miehen.

Istuivat siinä nyt Antti ja Anni kumpanenkin hevosensa selässä.

"Aikooko herra kuningas itse käydä?" kysyi Antti.

Kuningas ei vastannut mitään, vaan hyppäsi hevosen selkään -- Annin

hevosen -- ja jäi istumaan sinne Annin seljän taakse.

"Pra, pra, pra!" manasi kuningas hevosia, ja nämä, kun manauksen

kuuluvat, lähtivät menemään semmoista vauhtia, että Annin ja Antin

täytyi ummistaa silmänsä, ilma kun kovin painoi vastaan. Kääpiökuningas

Annin kanssa ajoi edellä ja Antti tulla liiteli perästä. Hyvin pysyivät

satuloissa, en tiedä mikä heitä niin niihin lienee kiinnittänyt.

Niin ajettiin siis eteenpäin aika vauhtia, kunnes, vähän ajan mentyä,

tultiin korkean vuoren luo. Sen edustalle pysähytti kääpiökuningas

hevosta, astui alas selästä ja sanoi Annille ja Antille, jotka jäivät

paikoillensa istumaan:

"Odottakaa tässä, hyvät lapset, vähän aikaa, kunnes minä olen käynyt

katsomassa täällä vuoren sisällä, näkyisikö alamaisiani siellä."

Ja näin puhuen katosi kuningas pienestä vuorenhinkalosta maan-alaisiin

maihin.

Vähän ajan kuluttua tuli kuningas takaisin ja -- häntä seurasi nyt koko

karannut kääpiöjoukko.

Kuningas puhui:

"Niin oli kuin arvasinkin. Minun alamaiseni ovat peljänneet, että

te, hyvät lapset, kun tulette takaisin kotianne, juttelisitte

vanhemmillenne kääpiöistä ja kääpiöiden vallasta, jolloinka, heidän

luulonsa mukaan, maan yläiset ihmiset tulisivat ja hävittäisivät koko

kääpiövallan. Mutta nyt sanoin minä näille tuolla vuoren sisässä,

johonka he olivat paenneet, että te olette luvanneet olla mitäkään

puhumatta vanhemmillenne. Senhän lupaatte nytkin, lapset?"

"No, kyllähän luvataan", vastasi Antti.

Kääpiöt näkyivät, nämä sanat kuullessaan, hyvin iloisilta ja nostivat

kaikki lakkiansa Annille ja Antille.

Antti vastasi samalla kohteliaisuudella.

"Ja nyt, hyvät lapset", sanoi kuningas, "saatte lähteä kotiinne

takaisin. Kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että olette lupauksenne

tehneet, annan minä teille nuo hevoset, joidenka selissä istutte. Tässä

saatte nämä kuningattareni antamat kivet, joita kun taputatte yhteen,

pääsette mihinkä ikinä tahdotte. Ota ne haltuusi sinä!"

Näillä sanoilla antoi kuningas kivet Antille, ojensi hänelle kätensä ja

lausui jäähyväiset. Antoi sitten Annillekin kättä ja käski lapsukaisia

sen perästä ajamaan.

"Eikö lähdetä kotiapäin?" kysyi Anni veljeltään.

"Se on tietty", vastasi Antti sisarelleen, mutta kuninkaalle sanoi

hän: "Kiitoksia, kuningas kulta, lahjastanne. Nämä hevoset saattavat

isällemme ja äidillemme suurimman ilon, minkä he maailmassa ikinä ovat

nauttineet."

"Ei kestä kiittää!" lausui kuningas, "ja hyvästi nyt!"

Antti taputti, kuten oli neuvottu, kuningasparin antamia kiviä yhteen

ja sanoi hevosille:

"Kotiapäin!"

Ja -- äläppäs ollakkaan! -- nämä rupesivat menemään semmoista vauhtia,

että sisarukset eivät tietäneet koko matkasta juuri mitään, ennenkun

olivat vähäisen kotonsa pihalla.

Heidän vanhempansa, jotka, kuten voitte arvata, olivat olleet

kovimmassa tuskassa lasten katoamisesta, sattuivat seisomaan pihalla,

kun lapset tulivat.

"Missä, missä, rakkaat lapsemme, olette olleet, ja mistä nämä kauniit

hevoset olette saaneet?" lausuivat he.

"Sitä emme me saa sanoa, meiltä on sitä kielletty. Älkää, hyvä isä ja

äiti, sitä meiltä vaatiko! Mutta nämä hevoset ovat meille annetut, ja

ne ovat nyt teidän."

"Oletteko luvanneet, ett'ette kenellekkään puhu matkastanne?" kysyi isä.

"Olemme", vastasivat lapset.

"No, sitten ette te saakkaan siitä mitään puhua. Emmekä me vaadikkaan

mitään kertomusta."

Tämän sanottuansa auttoi isä lapsensa hevosenselästä, syleili

kadoksissa olleita silmäteriään ja kiitti Jumalaa sekä lastensa

kotiintulosta että siitä tavarasta, minkä lapset kotiansa olivat

tuoneet. Samoin kiitti äitikin kaikkien lahjojen antajaa.

Semmoiset tavarat, kaksi kaunista, uhkeata hevosta, toivat siis lapset

kotiinsa, mutta aurinkoa he eivät olleet saavuttaneet.

Ilman impi.

Ja kanervaisella kankahalla

On tammi tuuhea. Katsokaa!

Sen lehvälatva on taivaan alla

Ja kauvas maailmahan kangastaa!

Ja lehvälatvassa ilman impi

On saanut ainoisen asunnon.

Ja ilman impi on kaunihimpi,

Kuin kaikki maailman immet on.

Kas, punaruususet poskipäillä

Ja sinisilmät ja simasuu!

Kuin ilman impi on kaunis näillä!

Ja vielä sitten hän kaunistuu.

Kas tuota tähteä kiharoilla.

Min loisto loitolle leimahtaa,

Ja vaippaa valkoista hartioilla

Ja sauvaa soikeaa, valtikkaa!

Mutt' ilman impi hän hallitseepi

Kaikk' avaruudet ja ihmeet sen,

Ja lehtilinnastaan katseleepi

Hän telmeet, taistelot ihmisten.

Ja myöskin maailman kaikki kansa

On immen tammelle voimaton.

Hän lemmen voivalla vallallansa

Tuon tammen tuuhean turva on.

Kas, ihmislapset ne itsellensä

Kun puuta mielivät milloin vaan

Ja lisää tahtovat aarteillensa

Ja käyvät tammea kaatamaan;

Niin immen valvovi lempivalta,

Ja hakkuumiestä hän tarkastaa.

Hän alas astuvi taivaan alta --

Ja miesi lempeän nuhteen saa.

Aina kahta kummempaa!

Pikku Pekka oli isältänsä saanut kaaripyssyn ja koko joukon vasamoita,

joilla jokaisella oli pieni rautapiikki päässä. Päiväkaudet Pekka

nyt ampua pärskähytti mitä milloinkin sopi. Hiiriä, rottia, kärppiä

ja semmoisia ampui hän aamusta iltaan. Vaan se ei ollut mitään

kummallista. Mutta mikä kummallista oli, oli se, että Pekka eräänä

elokuun iltana, kuun juur kauniimpana kumoittaessa, oikaisi pyssynsä

ja tähtäsi sivulentävää sotka parkaa. Vaan eipä vasama ottanutkaan.

Naureskellen samosi sotka eteenpäin vain. Mutta tässä vasta kumma

tulee. Vasama ei palannutkaan takaisin, vaan viiletellä vinkui

korkeammalle yhä. Kummeksien katseli tuota Pekka, avosuin tirkisteli

vasamaa, joka kiidätteli juur kohti kuuta. Mutta kohtapa oli kumminkin

vasama näkymättömissä. Ja nyt vasta kumman kummia tulee. Tuo kamala

Kuun-ukko, jonka toimena on, kuten, lukijaseni, ehkä tiedättekin, kuuta

tervata, istui nytkin par'aikaa tervapönttönsä vieressä tehtäväänsä

tehden.

Juur häntä kohti kiiti Pekan vasama täyttä vauhtia. Ja nyt! Kavahda,

sinä kuun kamala Ukko! Pekan vasama tulla vinkuu, ja jopas jotakin!

rautapiikki tarttuu kiinni juur Ukko paran nenän-nippuun. "Noh mitä

sen siivottomuutta tämä on!" huutaa närkästyksissään Ukko. "Kuka

sinun on lähettänyt?" kysäsee hän kiukuissaan vasamalta, sitä samassa

irroittaen. Mutta mitäs se vasama olisi puhua osannut! Ukko ei saanut

mitään selkoa sen lähettäjästä. Suutuksissaan oli vain aika lailla.

Tuumasi jo hypätä alas tänne maan päälle kuulustelemaan, kuka vasaman

olisi lähettänyt, mutta hetken aikaa aprikoittuansa, pani kuitenkin

tämän tuuman mielestänsä. Ei tietänyt, näet, mitään neuvoa noustakseen

kuuhun taas, jos kerran olisi maahan joutunut. Mutta keksipä Ukko

uuden neuvon. Hänellä oli kaksi nahturia eli tervapensseliä, jotka

hän kyllä kaikella muotoa olisi tarvinnut molemmat, sillä hän tervasi

molemmin käsin, mutta nyt päätti hän paiskata toisen alas sillä

tarkoituksella, että nahturi sattuisi vasaman lähettäjään. "Kävi,

kenehen kävi, heitän mä sen, kun heitänkin." Ja niin paiskasi Ukko

tervanahturinsa menemään alas maata kohti. Ja nyt taas tapahtuu kumma.

Pekka, joka vielä seisoa sohuusteli entisessä asemassaan, tuijottaen

taivasta kohti, tunsi yht'äkkiä kaikki ympärillään hämertyvän ja ilkeän

kapineen kasvoihinsa kiintyvän. Kuun-ukon nahturi oli, näet, nuolen

nopeudella kiidähtänyt läpi ilman alas ja tarttunut, tervassa kun

oli, juur Pekka paran poskille, peijakas! Semmoista se on! Mitäs meni

Pekka sotkia metsästämään. Jos hän olisi antanut sotkan olla rauhassa,

ei suinkaan tämmöistä turmeloa olisi tullut. Kyllä nyt Pekka näytti

sekä naurettavalta että surkuteltavalta: kasvot tervassa kokonaan

ja tervanahturi poskipäissä. Täysi työ oli Pekan isällä puhdistaa

poikansa, mutta kyllä nyt sentään, tietääkseni, Pekka jo on tervasta

vapaana. Älkää kumminkaan, Pekat ja Paavot ja Kallet ja Kyöstit ja

muut kaaripyssymiehet kaikki, olko olevinanne semmoisia metsämiehiä

kuin tämä Pekkanen oli, sillä Kuun-ukolla on vielä toinen tervanahturi

tallella.

Kah, kun olin unhoittamaisillani kaikkein tärkeimmän seikan! Kuun-ukko,

kun tämän tapauksen kautta kadotti toisen nahturinsa, ei enää voi

ehtimiseen kuuta mustana pitää, (niinkuin hän ennen maailmassa on

tehnyt, ja josta ymmärretään tämän tapauksen tapahtuneen jo tuhansia

vuosia takaperin), vaan voipi sitä tervatussa tilassa säilyttää

ainoastaan toisen puolen kuukautta. Ja juur tästä Pekan pyssypäivästä

lähtien on siis meillä uuden- ja täyden-kuun vuoroileminen. Jos ukko

saapikin puoleksi kuukaudeksi kuun tervatuksi, niin toiseksi kerkeävät

sateet siitä tervan sulattaa.

Anni ja keltasirkku.

Pienellä Annilla oli keltasirkkunen häkissä. Koko talven sai sirkkunen

Annilta antimia. Vettä hän sai ja hampunsiemeniä haluksensa ja

murujakin mielin määrin. Ja palkaksi emännälleen laulaa loilotti

sirkkunen sydämensä pohjasta päiväkaudet. Iloisia, kauniita

kiitosvirsiä viserteli hän. Mutta kevät kun tuli ja viidakot

vihertyivät ja kedot, kunnahat kukastuivat, ikävystyi sirkkunen

istumiansa häkin vähäisillä vuolehilla. Ulos uutehen kevät-maailmaan

mieli hän muuttaa avaraan ahtahasta asunnostaan. Ja hyvänsuontoinen

oli Annin sydän. Anni aukaisi akkunan välehen, ja vapaana puikahti

sirkkunen pois ilman ihanuutta iloitsemaan ja sukulaistensa kanssa

seurustelua pitämään. Kymmenittäin kumppania hänellä olikin.

Kymmenittäin kilisi sirkkusia saloissa, kymmenittäin varpusia

viidakoissa, -- ja hauskaa oli nyt hyvin Annin sirkkusen varpusten,

sirkkusten seurassa vapauttansa viettää, -- ja hyvin hän viihtyi

peippostenkin, pulmostenkin parissa. Ja katsos! Kajahtivat nyt kankaat

ja kukkulat, lehdot ja laaksot lintusten lauluista. Kuin suloista oli

sentään Annin sirkkusen olla! Oksalta oksalle hyppeli hän kumppaniensa

keralla. Ja noin kisattiin nyt kaiken kesää. Mutta tulipa syksykin

kerran. Kellastumaan rupesivat kedot ja lintusten kisakentät kaikki.

Kellastuneina lentelivät puiden lehdet tuiman tuulen tuulemina. Silloin

lähtivät lintuset lentelemään loitolle pois pohjoisesta maasta. Kauas

muuttivat he kaikki eteläisiin maihin -- maihin semmoisiin, joissa

kesä kukoistaa kedoilla ja kunnahilla, kun pakkanen pohjassa pellot,

penkereet palelluttaa. Ja jo nyt siirtyi Annin sirkkunenkin pois

vieraasen maahan vapauttansa viettämään. Pian oli matkansa lintulauma

lennähtänytkin. -- Jo oltiin tuolla kaukaisen maan kankailla,

kunnahilla kukahtelemassa. Ja sielläpä nyt Annin sirkkunenkin laulella

loipotteli. Mutta mitä kaikkea hänen silmänsä siellä näkivät, sitä en

tismallehen tiedä.

Kaukaisessa maassa ei kuitenkaan kesä kaiken aikaa kestänyt. Kun

sinnekin vihdoin viimein tuli syksyinen sää, lähti lintulauma lentämään

liipoittelemaan takaisin pohjoseen päin. Ja perille pohjaan kun

päästiin, katsos kummaa: Kesä oli täällä taasen, kaunis ja kukoistava

kuin ennenkin. "Terve tulemaa!" nyykkäsivät lintulaumalle leppien,

koivujen ja kuusien oksat lauhkean länsituulen taivuttamina. Ja alkoi

nyt entinen elämä lintusillen taas. Ainapa pikku Annin sirkkunenkin

muiden muassa olla oleskeli. Kaiken kesää piti hän iloista elämää,

pilpotellen puiden oksilla. Mutta kun syys taaskin tukalineen

tuli, jopa juolahti silloin sirkkusen mieleen entinen emäntänsä

ja aterian-antajansa, pienoinen Anni. Ja päätti hän nyt piakkoon

Anniseltaan pyytää talven turvaa. Nokki siis nokallaan Annin akkunaan.

Eikä Annikaan kauvan aikaa arvellut. Akkunan avasi hän hetkessä heti

ja jopa istui iloitteli sirkkunen nyt ehtoisen emäntänsä kämmenellä.

Silloin sulki sirkkusensa häkkiin taas tuo ainoinen Anni. Ja tulipa

nyt talvi tuimineen tuulineen ja pyryineen, pakkasineen. Silloin

hypähteli hallinsa vuole-orsilla sirkkunen taas ja laulella laverteli

loilotuksiaan. Ja paljon oli nyt sirkkusella sanelemista. Olipa

hän matkustanut monet matkat viimeiksi emännästään erottuansa, ja

kaikellaisia kummia oli hän vieraassa maassa katsellut. Hauskaa oli

Annin pitkillä iltapuhteilla istua kuunnellen sirkkusensa sanelemia

kaukaisesta maasta. Ja kyllä sirkkunen tarinoita taisikin tavattoman

paljon. Mitä kaikkia kummia hän kertoeli, en ole tullut tietämään,

vaan Anni ne aivan tismallensa tietää kaikki. Niin palkitsi nyt

sirkkunen tuhansien mieltä kiinnittävien tarinain kertomisella Annin

hyväsydämisyyden ja viserteli kiitosvirsiä vapaudenantajalleen, Talven

pitkän pilpotteli hän puhelemiansa pienelle Annalleen. -- Ja kevät kun

tuli taas, antoi Anni vapauden valvatilleen. Kesän vietti sirkkunen

kotoseuduilla, vaan seuraavan talven taas vieraassa maassa. Tuleva kesä

näki hänet niin-ikään kotopaikoilla pilpottamassa. Mutta talven tullen

tallensi hänet häkkiin Anni taas ja pääsi kuuntelemaan keltasirkkunsa

kertoelmia kaukaisesta maasta. Ja paljon semmoisia saneli sirkku, ihan

uuden uutukaisia kaikki. Ja niin on nyt Annin keltasirkkunen jo monta

monituista vuotta vuorotellut, välistä vapaana talveansa viettäen

vieraassa maassa, välistä Annin valvattina häkin hirsillä hyppien ja

emännälleen tarinoita toitotellen -- loilotellen laulujansa.

Miten Vappu sai kymmenen kultakäkeä.

Viime Vapun päivänä muistui mieleeni satu, ja sadun sankarittaren nimi

on Vappu, ja eräänä Vapun päivänä koko kumma tapahtuukin.

Kuulkaa nyt vain, vaikka juttu on näin lyhyt ja yksinkertainen.

Oli siis Toukokuun ensimäinen päivä eli Vapun päivä. Lintuset laskivat

par'aikaa parahia leikkilaulujaan, ja pikku Vappukin veteli virsipätkiä

kävellessään pellon pyörtänöllä ja poimien kevään esikoisia kukkasia.

Näitä ei tosin vielä ollut monta, mutta aina sentään joitakin.

Poimiskeli heitä siinä pikku Vappu vähän aikaa ja istuutui sitten

kuloruoholle kukkasiansa seppeleiksi sitomaan, kun nyt, mikä kumma

lie tullutkaan! Nukku-matti yht'äkkiä rupesi painamaan Vappusen

silmäkansia, ja siihenpä Vappu nukkuikin.

Mutta mitäs ollukkaan! Vappu ei ollut viittä minuuttia nukkunut, kun

tulla töllisteli vanhammoinen äijä retukka keppi kädessä ja pussi

selässä. Mikä mies se äijä oli, sitä en ensinkään tiedä.

"Tuostapa saan tytön itselleni", jupisi äijä itsekseen. Niin jupisi hän

ja, kauvemmin tuumimatta, nosti Vapun hiljalleen pyörtänöltä ja pisti,

kun pistikin, tyttö rievun pussiinsa. Vappu oli varmaan vaipunut syvään

uneen, kosk'ei herännyt.

Lähti nyt äijä retukka tiehensä ja astui sisään ensimäiseen taloon.

Mutta se talo sattuikin olemaan Vapun koto.

"Hyvää päivää!" sanoi äijä.

"Jumal' antakoon!" vastasi Vapun isä.

Mutta nyt aukenivat Vapun silmät, joita hän heti rupesi hieromaan, kun

ei mitään nähnyt pimeässä pussissa.

"Missä mä olen?" huudahti hän.

"Mitä miehellä pussissa on?" kysyi kummeksuen Vapun isä.

"Oma tyttöni on!" vastasi äijä vain.

"Sen varsin valehteletkin!" puuttui nyt puheesen Vapun äiti, sillä hän

oli tuntenut tyttärensä äänen, "päästäppä tyttö pussistasi vain, taikka

kyllä ma sulle neuvot tiedän."

Äijä rupesi pelkäämään ja jo päästikin Vappusen pussistaan.

"Tiedätkö, minkä rankaistuksen saat", sanoi Vapun isä, "siitä että olet

tyttöni vienyt?"

Äijä jo pelkäsi vieläkin enemmän. Mutta Vapun kävi häntä sääli, eikä

Vapun isäkään uhkauksellaan mitään pahaa tarkoittanut.

"Hyvästi, äijä parka!" sanoi Vappu, "kiitoksia kantamastas!"

Tämä liikutti äijän sydäntä niin, että hän lahjoitti Vapulle pussinsa

ja pötki tiehensä. Ja se pussi oli oikea onnen pussi, sillä siitä löysi

Vappu -- kymmenen kultakäkeä, jotka heti rupesivat kukkumaan Vapun

päivän ja pelastuspäivänsä kunniaksi, sillä he olivat ikänsä ennen

äijän pussissa viettäneet. -- Ja niin kukkuvat he vieläkin ja ovat

Vapun ilona ja rikkautena.

Mansikka-aikana.

Nyt kesä kulta vallitsee

Ja nurmet vihannoivat.

Nyt linnut puissa laulelee

Ja paimen-pillit soivat.

Nyt tuoksuavat kukkaset

Jo kankahilla, soilla.

Ja posket onpi punaiset

Jo mäen mansikoilla.

Nyt kaikki uudet kasvot saa

Ja pienet lapsukaiset-

Kin ruusupäisnä ruskottaa

Kuin maalla mansikkaiset.

Kuin hauska silloin lapsien

On mansikassa olla!

Saa poimien ja maistellen

He käydä nurmikolla.

Lassin ja Mustin matkustus Amerikaan.

Ensimäinen luku.

Oli kerran pikku poika, jonka nimi oli Lassi. Hänen vanhempansa

olivat kuolleet, eikä ollut hänellä sisaruksiakaan eikä liioin yhtä

ainoatakaan sukulaista maailmassa. Aivan yksin oli Lassi parka. Mihin

siis olisi joutunut poika kovassa köyhyydessään, jos ei hänellä ainoana

perintönä vanhemmiltaan olisi ollut vanha uskollinen koira, Musti

nimeltä. Tästä koirasta Lassi kovasti piti, ja Musti hänestä. Kovin

oltiin köyhiä vain. No, mikä muu neuvona kuin keppi käteen ja mieron

tielle. Lähtivät siis Lassi ja Musti käymään tallustelemaan pitkin

maantietä. Hetken aikaa käveltyänsä tulivat pienelle joelle, jonka yli

ei sattunut viemään siltaa. Lieneekö tulva vienyt, vai kuinka, sitä en

tiedä. Miten päästä poikki? Lassi ei osannut uida, mutta Musti osasi.

Sen tiesi Lassi, ja sentähden istui hän Mustin selkään ja käski uida

toiselle puolen. Musti totteli ja hyppäsi veteen, Lassi selässä. Kastui

siinä Lassilta housut, mutta "kyllä kesä kuivaa", tuumasi hän. No

niin, mutta pari, kolme syltää uituansa seisahtui yht'äkkiä Musti kuni

naulattuna.

"No, mitä nyt?" huudahti Lassi.

Mutta Musti ei osannut puhua eikä siis vastannut mitään. Ravisteli

päätänsä kovasti vain eikä liikahtanut paikaltakaan. "No, mutta Musti

kulta, eihän meidän tähän sovi jäädä; -- koe parastasi."

Ei tuumaamistakaan. Siinä seisoi Musti. Viimein Lassi rupesi

pelkäämään, että pitikö heidän nyt ijäksi päiväksi jäädä tähän kiinni

keskelle jokea? Mutta ei toki vielä niin suurta hätää ollut. Oli, näet,

Mustin jalat tarttuneet kiinni joen pohjaan saveen, joka oli hyvin

kovaa, niin ett'ei siitä ollut helppo päästä. Joki olikin matala vain,

ja kun Lassi pisti kepillään veteen, tarttui sekin pohjaan.

"Hohoo! Vai niin! Eikö tämä syvempi ollutkaan?" tuumasi Lassi ja

naurahti itsekseen. Astui samassa koiran selästä ja mieli itse kahlata

poikki joen. Mutta nyt tarttuivat Lassinkin jalat mutaan, ja niin

kovasti, ett'ei jaksanut saada niitä irti.

Seisottiin siinä nyt töllisteltiin. Ja kukaties kuinka kauvan olisivat

saaneet noin seisoa, jos ei olisi sattunut seuraavasti:

Tuli, näet, pitkin jokea alaspäin lautta uiden, jommoisestikin suuri

lautta, johon Lassi päätti iskeä kiinni.

Kun se nyt tuli ihan Lassin ja Mustin viereen, tarttuikin Lassi siihen

molemmin käsin ja Musti hampahin. Virta veti lauttaa hyvällä tasaisella

voimalla, ja jopa rupesivat, kun rupesivatkin, matkustajaimme jalat

irtautumaan. Mutta ei se helposti käynyt, ja melkein olivat Lassin ja

Mustin jänteret katketa. Niin veti kovasti.

"Pidä kiinni, Musti!" kehoitti Lassi.

Ja miten olikin, jo pääsivät heidän jalkansa pohjasta pois. Helpompi

oli heidän sitten kömpiä ylös lautalle. No niin, oltiin siinä nyt, ja

se kannatti hyvin ja olisi ehkä vielä kannattanut noin puoli tusinaa

Lasseja ja Musteja.

Hirveästi olivat heidän jalkansa savessa, varpaanvälit ihan täynnä.

(Kenkiä, näet, Lassi poloisella ei ollutkaan, vielä vähemmän tietysti

Mustilla). Märät olivat muutenkin, mutta siitä ei piitattu.

"Ho ho, ja jaa, Musti kulta, kaikissa näiss' ollaan", huoahti Lassi,

maata leväten lautalla. "Mihinkähän tässä nyt tullaan?"

Lassilla oli tapana yhä vain puhutella Mustia, vaikk'ei koskaan saanut

vastausta.

"No, meni nyt mihin meni", arveli Lassi, "meillä ei ole kiirettä, eikä

kukaan meitä kaipaa, vaikka matkustaisimme aina Amerikkaan asti." Oli,

näet, Lassikin kuullut puhuttavan Amerikasta.

Levättiin siinä nyt lautalla päivän paisteessa, Lassi pitäen uskollista

mustiaan kaulasta. Ja niin nukkuivat siihen viimein molemmat. Mutta

lauttaa veti hiljainen virta jokea alaspäin.

Toinen luku.

En tiedä kuinka kauvan lienevät siinä nukkuneet matkustajamme. Mutta

kun viimein heräsivät, oli lautta jo joutunut aavalle merelle, johon

laski tuo joki, jota alas olivat nukkuessaan tulleet. Ei näkynyt

enää muuta kuin vettä, ja taivasta. -- Mutta Lassi, joka oli hyvin

levollinen luonnoltaan eikä koskaan hätäytynyt, tuumasi vain: "Saas

nähdä, mihin tässä viimein tullaan!"

Ilma oli melkein ihan tyyni, ja pianpa oli vedenpinta täytenä peilinä

vain. Ja jo nyt seisahtui lautta, kun, näet, ei sitä mikään edespäin

kuljettanut. Mutta aurinko paisti kauniisti, eikä siis mitään hätää

olisi ollut, jos ei olisi matkustajille tullut nälkä.

"Voi, voi, Musti parka, mistä saisimme vähän ruokaa? Rupee hiukkaamaan."

Musti katseli Lassia suruisin silmin, mutta ei virkkanut mitään.

"Olis' ollut mulla onki, hätäkös silloin", mietiskeli Lassi. Mutta

ei ollut saatavissa onkea, ei mitään. Kovasti rupesi jo vatsaa

vinguttamaan.

Mutta kun hätä suurimmillaan, on Jumala lähinnä, sanoo sananlasku.

Istuttiin siinä lautalla nyt joteskin epätoivossa. Silloin tulla

tempaisee yht'äkkiä tuolta taivaan ranteelta päin suuri laiva, ja

sivumennen sanottu, olipa se höyrylaivakin vielä. Lassi ei ollut

koskaan niin suurta vedenpäällistä rakennusta nähnyt, saatikka sitten

höyrylaivaa. Jommoisen suuriksi menivät hänen silmänsä tuota kummitusta

katsoessaan, mutta, niinkuin sanottu, Lassi oli hyvin levollinen

luonnoltaan eikä siis ensinkään pelännyt, vaikka olisi koko kaupunki

tullut häntä vastaan vyöryen.

Höyrylaiva lähestyi lähestymistään Lassin lauttaa.

"Vau, vau, vau!" sanoi Musti, ainoat sanat, mitkä hän tässä maailmassa

oli oppinut.

"Älä hauku, Musti", "luultavasti tulee tässä kirkko vastaan", arveli

Lassi.

Mutta laiva se olikin vain. Ja kannella oli väkeä aika lailla, ja

korkeimmalla kohdalla seisoi katteini, jakellen kovalla äänellä

komentosanojaan merimiehille.

"Kirkko, näen mä, onkin, ja pappi näkyy paraikaa pitävän saarnaa. Vai

mitä sinä luulet, Musti?"

"Vau, vau, vau", vastasi Musti.

"Hiljaa, hiljaa, Mustiseni, ei sovi häiritä saarnaa", varoitti Lassi.

Nyt oli laiva ihan Lassin lautan vieressä. Ja pianpa astui sen kannelta

tikapuita alas mies ja hyppäsi lautalle. Mies puhua sokerti jotakin,

mutta Lassi ei siitä ymmärtänyt mitään.

"Do you do well, boy?" mies sanoi ja nosti hyvin hellästi Lassia

kainaloista. Lassi katseli häntä vain suurin silmin. Mutta mies uudisti

vielä: "How do you do, boy? how --?"

"Vau, vau, vau", sanoi Musti.

"Ymmärrätkö sinä mitä hän sanoo, Musti? Hän puhuu melkein niinkuin

sinä."

Lassin näin virkattua, mies ei enää puhunut hänelle mitään, sillä

huomasi kyllä, ett'ei Lassi ymmärtänyt hänen kieltään, eikä hänkään

ymmärtänyt Lassin kieltä. Mutta nosti nyt mies Lassin hellästi syliinsä

ja rupesi kapuamaan tikapuita ylös laivalle.

"Tule pois, Musti, se, se, se!" kutsui Lassi uskollista toveriansa ja

ojensi käsiään Mustia kohti.

Mutta Mustin oli vaikea päästä ylös. Pani kyllä käpälänsä tikapuille,

mutta samassa irtautui lautta kokonaan laivasta, ja kun mies ja Lassi

jo olivat yläällä kannella, rupesi Lassi kovasti Mustiansa itkemään.

Ja Musti puolestaan kiljui hirveästi. Kun laivanväki tämän huomasi,

komensi katteini miehen menemään Mustiakin noutamaan; ja pian oli

taas laiva lautan ääressä. Musti nostettiin sitten samalla tapaa

kuin Lassikin laivalle, mutta lautta jäi mereen. Ja tuli nyt sitten

katteinikin Lassia tervehtimään, jonka perästä toimitettiin hänelle

ruokaa, oikein hyvää ruokaa, ja sai Mustikin aika aterian.

Sitten vietiin Lassi pieneen kamariin nukkumaan. Mutta Musti pani maata

laivan kannelle.

"Hyvin hyviä ihmisiä tässä kirkossa, ja niin siivo pappi", tuumasi

Lassi ja nukkui taas kelvollisesti pienille kämmenilleen.

Mutta laiva lähti kulkuun kaukaisuuteen.

Kolmas luku.

Tarpeeksi levättyänsä heräsi viimein Lassi ja rupesi hieromaan

silmiänsä. Muisti viimein missä oli, kirkossa nimittäin, niinkuin

luuli. Vähän aikaa venyi Lassi siinä vuoteellaan, kummastellen

itseksensä moista kirkkoa, joka veden päällä kulki. Hänen siinä

maatessaan, tuli Musti sisään kamariin; ovi oli sattunut jäämään

raolle. Musti pani käpälänsä Lassin rinnalle ja katseli häntä hyvin

iloisesti. Sattui Lassi silmäilemään näitä käpälöitä. -- Ja arvaappas,

mitä Mustin varpaan-välissä oli!

Muistathan vielä, että kun matkustajamme tulivat lautalle, oli heidän

jalkansa kovasti savessa. Osan tästä oli kyllä jo vesi, jota aina

hiukka lautalle tuli, huuhtonut pois; mutta varpaan-välit jäivät savea

täynnä -- eikä ollut matkustajilta vielä tullut ne pestyiksi. Mutta

arvaappas nyt, mitä savea se oikeastaan olikin! Se oli kuivaessaan

muuttunut hyvin hienoiksi helmiksi -- ja nämäkös nyt kiilsivät Lassin

silmiin.

"Mitä, mitä tuo on?" kyseli Lassi Mustilta ja rupesi pienellä tikulla

kynsimään helmiä pois. "Voi, voi, kuinka ne kiiltävät!" Kaiveli Lassi

sitten kaikki Mustin varpaan-välit ja sai hyvin paljon noita ihania

kiiltäviä helmiä.

"Oikein salamoitsee silmissä, kun niitä katsoo, Mustiseni."

Rupesi Lassi sitten tarkastelemaan omiakin varpaan-väliään, ja

katsoppas vain! niistäkin sai hän koko joukon tuota kummallista savea,

joka kaikki mureni heloittaviin helmiin.

"Kukatiesi mitä kallista kultaa tämä on?" tuumasi Lassi; "paras on

panna tallelle."

Oli Lassilla sentään, vaikka köyhäkin oli, yksi eheä lakkari, ja sinne

pani hän kaikki helmet. Sitoi vielä lakkarin suun nauhalla kiltisti

kiinni ja päätti sitten käydä kamaristaan ulos, Musti perässään.

Miehet laivan kannella puuhasivat yhtä ja toista. Katteini seisoi taas

komentolavallaan ja jakeli käskysanojaan ylt'ympäri. Oli noussut ankara

tuuli, ja kovasti keikkui laiva. Lassi istuutui kannelle katselemaan,

ja miten lienee siinä istunutkin, jo rupesi vähitellen tuumailemaan,

että tokkohan olleekaan tämä kirkko, tämä tämmöinen veden-päällinen

rakennus.

"Mitä sinä luulet, Musti?" -- sanoi toverilleen.

Musti oli ääneti.

"Olisikohan tämä laiva? Mutta kauhean suurihan se on. Ja nyt käy

myrsky. Muistan vielä kun kerta olin muassa minäkin meidän kylän

kirkko-veneessä kauheassa myrskyssä. Mutta se keikkui vielä enämmän."

Vähän ajan perästä tuli yksi merimiehistä käyden sille puolelle laivan

kantta, jossa Lassi istui. Hänellä näkyi olevan hyvin kiire, ja mennen

Lassin ohitse potkaisi hän häntä -- ikääskuin pois tieltä. Tästä

suuttui Musti, suuttui silmittömäksi ja puri, kun purikin, miestä

jalkaan.

"Ai, ai, ai", oiotti merimies.

"Vau, vau, vau", sanoi Musti vain.

Tarttui mies sitten Lassia käsivarteen ja puristi häntä hirveästi,

niinkuin se olisi ollut Lassin syy, että Musti miestä puri.

"Älkää Herran tähden puristako niin, minä annan teille helmiä", sanoi

Lassi tuskissaan. Mutta kun mies ei mitään ymmärtänyt, rupesi Lassi

näyttämään pullistumaa taskuansa. Aukaisi sen sitten ja pisti miehen

käteen muutamia helmiä. Näitä katsoessaan kirkastuivat miehen silmät ja

menivät samalla hyvin suuriksi. Hän varmaan ymmärsi Lassin helmiä hyvin

kalliiksi ja ojensipa nyt kätensä siepatakseen itselleen koko Lassin

lakkarin. Mutta samassa kävi taas Musti hänen kimppuunsa ja puri miestä

uudestaan jalkaan.

"Ai, ai, ai", sanoi mies.

"Vau, vau, vau", sanoi Musti.

Koetti mies sitten vieläkin kerta anastaa itselleen Lassin lakkaria,

mutta taaskin Musti puri häntä jalkaan. "Ai, ai, ai!" -- "Vau, vau,

vau!"

Miehen näin uiottaessa ja Mustin haukkuessa oli myrsky käynyt julman

kolkoksi. Pilviin saakka nousivat aallot. Ne keikuttivat laivaa niin,

että Lassi, Musti ja tuo merimies myös rupesivat vyörymään toiselta

laivan-kannen sivulta toiselle. Ja jo tuli nyt oikein summattoman

väkevä vihuri, joka kerrassaankin viskasi Lassin, Mustin ja miehen

mereen. Mies parka, joka oli kokenut anastaa Lassin helmilakkaria,

katosi, kun katosikin, syvyyteen. Mutta Lassi tarttui Mustia kaulaan

ja pääsi uskollisen toverinsa selkään. Katsottiin tätä kyllä laivan

kannelta, mutta ei ollut enää auttamisen aikaa. Laiva meni kauheaa

kyytiä edespäin jättäen Lassi paran toverinensa aaltojen valtaan. Ja

oli nyt ruvennut ukkonenkin käymään. Julmasti jyrisi ilma ja leimuna

loistelit taivaan tulet.

Mutta Musti uida uplotti vain aaltojen selällä, Lassi omassa selässään.

"Huh! huh! kuinka tämä menee!" sanoi Lassi, kun aallot heitä oikein

ajelivat; "saas nähdä emmekö viimein todellakin joudu Amerikkaan?"

Ja uskokaa pois! Niin totta maar' kävikin. Lassin ja Mustin yläpuolelta

vyöryi kauhean musta ja paksu pilvi, jota ainoastaan salamat

valaisivat. Nousi nyt sitäkin korkeammalle aivan ajattelemattoman suuri

aalto, ja sen harjalle syöksyi Musti kuormineen. Ja samassa viskasi

hirveä vihuri heidät tuon tuikean tulipilven päälle.

Hiu! kuinka se kiiti vihurin viemänä eespäin; ja tultiin nyt, kun

tultiinkin, ukkosen jyrinällä ja salamojen iskiessä Amerikan rantaan.

Neljäs luku.

Sinne putosi pilvi.

"Se vasta oli kyytiä, se", lausui Lassi, päästyänsä taas kuivalle

maalle. "Mutta missä nyt oikeastaan ollaan? Olemme kulkeneet niin

pitkiä matkoja, että luulenpa maar' nlevammekin Amerikassa."

Ja Lassi oli oikeassa, niinkuin tiedämme. Seisoi hän nyt siinä, Musti

vieressään, Amerikan mannermaalla. Mutta ei tiennyt mitä tehdä, mihin

lähteä. Metsä synkeä oli hänen edessään, ja takanaan pauhasi valtameren

vaahtoavat aallot. Ukonilma toki oli joteskin asettunut, ja pilvi,

jonka päällä oli tullut, haihtui vähitellen ilmaan.

Vähän aikaa aprikoittuaan arveli kuitenkin Lassi:

"No, Musti, mikäs muu neuvona nyt kuin keppi käteen taas ja jalat

liikkeelle."

No niin. Lähdettiin siis aivan arviolta eespäin kulkemaan halki muhkean

metsän. Mutta pian tuli matkamiehille taas nälkä, Lassi katseli

ympärilleen, eikö näkyisi puiden lävitse edes jotain naurismaata, ja

Musti juoksenteli pensaissa nuuskien jäkäliä. Mutta mitäs ollakkaan!

Yht'äkkiä aukeni metsä, ja matkustajain silmiä kohtasi etäältä aavan

tasangon toiselta puolen mahdottoman suuri kaupunki. Lassi ei sitä

tosin kohta kaupungiksi tietänyt, sillä hän ei koskaan ollut mitään

kaupunkia nähnyt. Hän arveli sitä suureksi kyläksi.

"Tuonnepäin, Musti, mennään, tuoli' on kylä."

Ruvettiin siis astumaan aavan tasangon poikki -- ja eteni matka

vähitellen. Mutta nälkä näännytti vatsaa kovin, ja rupesi jo väsymyskin

vaivaamaan.

"Kuules, Musti, etköhän sinä jaksaisi vähän matkaa kuljettaa minua

selässäsi?" Mustikin kyllä oli väsynyt, mutta antoi hän sentään Lassin

istua selkäänsä. Lassi silitteli toveriaan, ja iloisena rupesi Musti

tallustamaan eteenpäin. Eikä tuo kaupunki toki kovin kaukana ollut.

Tunnin aikaa juostuansa, oli jo Musti ihan kaupungin portilla --

Amerikan pääkaupungin portilla. Niin tosiaan. Ja mikä kihisevä elämä

siinä oli! Väki vilisi kuin muuraispesä. Aivan hämillään tästä ei

muistanut Lassi astua alas Mustin selästäkään, vaan rupesi hiljoilleen

ajamaan portista sisään. Mutta tässä tarttui häntä käsivarteen eräs

mies ja puheli taas jotakin, jota Lassi ei ymmärtänyt.

"Ymmärrätkö, Musti, mitä hän sanoo?" kysyi Lassi koiraltaan.

Musti ei ymmärtänyt, mutta sattuipa niin onnellisesti, että

väkijoukosta tuli eräs merimies, joka ymmärsi Lassinkin kieltä, ja hän

selitti, että Lassin tuli maksaa tullirahaa. Muuten muka ei päässyt

sisään kaupunkiin.

"Vai rahaa? Sitä ei mulla ole eikä koskaan ole ollut enämman kuin

viisikolmatta penniä. Mutta älkääppäs hätäilkö!" Muisti Lassi nyt

helmitaskunsa. Se oli säilynyt -- kummallista kyllä -- ihan eheänä

kaikkein vaarojen läpi, kiinni sitomattakin, ties miten lienee

takertunut kiinni. Antoi Lassi nyt muutamia helmiä tuolle miehelle,

sanoen:

"Kelpaako tämä?"

Mies nyykäytti hyvin iloisena päätään, laski Lassin ajamaan portista

sisään; ja niin tulikin Lassi, istuen Mustin selässä, ajaa lötköttäen

Amerikan pääkaupunkiin.

Täälläkös vasta ihmisiä kihisi! Mutta levollinen Lassi ei ollut

millänsäkään. Katseli vain ihmisjoukkoa ja suuria rakennuksia molemmin

puolin katuja. Ja kyllä siellä olikin katsomista, -- sen arvaat.

Lassi oli melkein unohtanut nälkänsä, mutta kun näki pakarikyltin,

johon suuri rinkilä oli maalattu, tunsi nälkää taas -- ja meni sisään

puotiin. Aukaisi helmitaskunsa siinä sitten, pani pari helmeä tiskille

ja sai, kun saikin, kaksi oikein suurta rinkilää. Toisen pani kahtia,

syödäkseen itse siitä toisen puolen ja antaakseen toisen Mustille.

Syötiin siinä vatsan täydeltä sitten. Toisen rinkilän Lassi ripusti

Mustin kaulaan, -- ja niin lähdettiin kävelemään kaupungin katuja.

"Nuo helmet ovat oivallista rahaa", tuumasi Lassi ja oikeassa olikin.

Viides luku.

Rupesi, näet, elelemään Lassi nyt tässä Amerikan pääkaupungissa,

ja hätäkös oli elää, kun rahoja oli yltäkyllin. Yhden helmen antoi

Lassi vain, yhden pienen pikkaraisen helmen, kun mieli jotakin teki.

Semmoista rahaa ei löytynyt koko maailmassa. Se oli kaikkein kalliinta

kivi-ainesta, mitä vielä koskaan on olemassa ollut. Ja Lassin taskussa

oli helmiä vielä sadottain, tuhansittain. Ne olivat, näet, hyvin

pieniä, niin pieniä, että niitä tuskin yksitellen näki.

No, oleskeli nyt Lassi vain aikojansa, eläen helmillänsä ja katsellen

Amerikan elämää. Eli, eli siellä monta vuotta, kunnes oli jo melkein

täys-ikäinen. Oppi vähitellen puhumaan Amerikan kieltäkin, että toimeen

tuli. Huvituksenaan käytti hän tavallisesti onkimista, ja melkein aina

nähtiin hän kävelevän onki olalla. Musti käydä tallusteli tavallisesti

perästä.

Sattui siellä sitten kerran, että keisari kuoli, ja uusi piti saataman.

Eräässä hirveän suuressa salissa keisarin-vaalia pidettiin. Kaksi

herraa keskenänsä riitelivät, kumpiko piti hallitsijaksi päästä. He

olivat hyvin rikkaita ja jakelivat ympärilleen rahaa, jotta väkijoukko

jommankumman heistä valitsisi. Mutta tora yltyi vain yhä, toinen huusi

yhtä, toinen toista. Molemmat herrat seisoivat yksi kumpaisellakin

pöydällä ja ottivat väestöltä vastaan lippuja, joihin heidän nimensä

olivat kirjoitetut. Se, ken enämmän lippuja saisi, se pääsisi

keisariksi. Ja siinä väkitungossa oli niitä vaikea joka haaralta

perille saada. Huudettiin, huudettiin vain, että seinät tärisivät.

Sattui nyt Lassikin tulemaan sinne. Astui sisään onki olalla ja katseli

tuota melua hetken aikaa. Juolahti sitten siinä Lassin päähän, että

sopisi hänenkin muka kokea pyrkiä keisariksi.

Nousi siis Lassikin puolestansa eräälle pöydälle ja piti seuraavan

puheen:

"Kuulkaa, hyvät ihmiset, koska nuo herrat eivät sovi keisarin-virasta,

niin parasta, annatte sen minulle."

Asetti sitten kalliita helmiään onkeensa ja rupesi onkimaan

vaalilippuja. Ja äläppäs ollakkaan! Ihmiset ottivat oikein kilvalta

onkeen, ja Lassi nakkeli lippuja pöydälleen tuhansittain. Näissä löytyi

tietysti Lassin nimi.

Ja sillä tapaa pääsi Lassi Amerikan keisariksi. Toiset herrat saivat

pitkän nokan.

Tarjottiin sittemmin Lassille vielä jos jonkinlaista apua valtakunnan

hallitsemista varten, ja kovasti huudettiin, että hänellä ainakin piti

oleman yksi auttaja, jota pääministeriksi sanotaan. Toinen toisensa

perästä kiusasi Lassia kerjäämällä tuota virkaa, ja jo siitä viimein

syntyi tappelukin. Mutta lopulta Lassi suuttui ja sanoi:

"Koska se, joka toimen saisi, varmaan tulisi saamaan kovin paljon

kadehtijoita ja vihamiehiä, niin otan minä siihen virkaan uskollisen

Mustini."

Niin tekikin Lassi, ja joka ei sitä usko käyköön Amerikaan katsomaan.

Kolme syyskuun iltaa.

Eikö syyskuu ole kaunis?

Olipa tämän vuodenajan alku. Oli syyskuun ilta. Kesän helteinen ilma

ja valoisat yöt olivat jo tosin olleet ja menneet, mutta vielä tuoksui

kukkasia kedoilla ja kunnahilla, vielä viheriöivät puiden lehdet,

jos kohta kellastuneitakin paikka paikoin pisti esiin. Hedelmäpuut,

joidenka kukat kesän aikana kaikkein silmiä olivat ihastuttaneet,

kantoivat nyt kauniita hedelmiä, ja nämä olivat ihmiselle vielä

ilostuttavammat.

Niin. Oli syyskuun ilta.

Täynnä oivia hedelmiä seisoi omenapuu mökkimme edustalla. Meillä

lapsilla oli kova halu päästä omenien omistajiksi, mutta ei yhdessäkään

ollut miestä kiipeemään tuohon korkeaan puuhun, sillä sen tyvipuoli

oli ihan oksaton. Mietiskeltiin usein päivät pitkin neuvoa jos jotakin

puuhun päästä, mutta pääsemättömiin siinä yhä jäätiin.

Ainoastaan pikku Siinalla oli omat tuumansa. Tuona iltana, josta puhun,

rupesi vanha ystävämme kuu pilkoittamaan ulos pilvistä, Siina riensi

yksin ja omissa mietteissään ulos puun alle.

Hän oli saduista saanut tietää, että kuun ukko oli varsin hyvä ja

ystävällinen vanha mies.

Puun oksien alta tähyellä tirkisteli Siina ukkoa. Ja ukon toinen silmä

-- toista ei vielä ollut näkyvissä -- tähtäsi takaisin Siinaa.

"Kuuleppas, ukko", puhui Siina, "puhallappa hieman puun oksiin, jotta

pari omenaa lähtisi irti."

Tuon kuulimme me toiset lapset akkunasta ja purskahdimme kaikki pitkään

nauruun. Ja pahan pilkan sai Siina paran tuumat kärsiä. Harakkakin,

joka istui omenapuun oksalla, nauroi minkä jaksoi.

Vähän noloisena tuli Siina sisään.

"Voi, Siina parka!" sanoimme me toiset, jotka olimme olevinamme

viisaammat, "kylläpä sinä olet lapsellinen." Siina ei virkannut mitään,

vaan meni levolle. Ja niin me toisetkin teimme.

Mutta yöllä näki Siina unta. Hän oli olevinaan omenapuun alla, hän

oli kuun ukkoa rukoilevinaan. Ja mitäs ollakkaan! Kuun ukko pullisti

poskensa ja puhalsi, puhalsi voimiensa takaa omenapuuhun, puhalsi niin

että suuri kaunis, kypsynyt omena lensi alas.

Semmoista unta Siina näki.

Ja seuraavana päivänä paistoi taas illalla kuu. Me olimme milt'ei

pitkin päivää tehneet rohkeita yrityksiä päästäksemme omenapuuhun.

Mutta turhaan. Ainoastaan Siina ei kokenutkaan. Hän nauroi nyt

vuorostansa meidän turhia yrityksiämme.

Hänellä oli niin-ikään omat tuumansa vielä. Myöskin muisti hän untansa.

Sentähden hiipi hän nytkin, kuun kauniisti loistaessa, illalla ulos ja

juoksi omenapuun alle. Ja hän rukoili taaskin kuun ukkoa. Me toiset

seisoimme akkunassa ja katsoimme Siinaa. Mutta emme enää nauraneet.

Kuun ukon lempeät kasvot olivat nyt täyteen näkyvissä. Ja totta tosiaan

näyttikin siltä kuin olisi hän puuhun puhaltanut. Siina hymyili ja oli

iloissaan. Mutta omenaa ei lähtenyt irti. Pitkän hetken seisoi Siina

tuossa, mutta kun ei mitään puusta pudonnut, tuli hän viimein sisään,

ajatellen kuitenkin itsekseen: "Ahkera se voiton saa."

Me emme enää juuri nauraneet Siinan tuumia, mutta kovasti tietysti

epäiltiin toteutuisivatko hänen toiveensa.

Olipa taaskin kulunut yö ja päivä. Kolmas ilta oli käsillä. Kuu paistoi

nyt mitä selkeimmin ja kauniimmin. Ja kuutamo kiilsi omenapuun oksien

läpi.

Taaskin olimme me pitkin päivää yrittäneet päästä omenapuuhun, sillä

yhä kypsemmiksi olivat omenat käyneet, yhä viehättävämmiltä ne

näyttivät. Mutta kuten ennenkin olivat yrityksemme olleet turhat,

ja jo pelättiin, että nuo kauniit hedelmät jäisivät puuhun talveksi

mätänemään.

Ainoastaan pikku Siinaa ei epätoivo saavuttanut. Hän oli tänäkin yönä

nähnyt samaa unta kuin menneenä.

Illan tullen näemme me hänen taaskin omenapuun alla. Ja samat nöyrät

sanat käyvät nytkin hänen huuliltansa. "Hyvä kuun ukko! Puhallappas

hieman tuohon kauniisen omenaan, joka riippuu tuossa puun oksalla." Ja

kuultu oli Siinan anomus! Kuun ukko pullisti poskensa oikein paisumille

ja puhalsi voimiensa takaa omenaan, johon Siina oli osoittanut. Ja

mitäs ollakkaan! Omena lähti oksasta irti ja lennähti alas. Ja Siina

piti vyöliinaansa alla. Kuinka iloinen hän oli! Uni oli kännyt toteen

ja tarkoitus oli voitettu. Me toiset ihmettelimme Siinan viisautta;

ja oli meillä tästä tapauksesta se opetus, että ihminen usein voittaa

enämmän hyvillä sanoilla kuin ruumiillisella voimallansa. Siinan nöyrät

anomukset olivat auttaneet; meidän toisten yritykset olivat mitättömiin

menneet.

Pikku-Matin marjamatka.

Kolmevuotiaana Pikkn-Matti

Tuumasi jo kerran marjahan.

Pilvi pimeä ja kolkko katti

Pojan yllä koko taivahan.

Toimekasna Matti matkallensa

Lähti vain jo, koppa kädessään.

Marjoja hän sanoi saadaksensa

Yltä kyllin ylpeydessään.

Vaan jo pilvi puhkesi ja kaati

Rakehia Matin koppahan,

Matin, itsen aivan märäks' laati.

Marjahankos moisen nallikan!

Itkein, kirkuen jo kotiansa

Matti juoksi varsin joutusaan.

Siskot kaikki hänen kopastansa

Pilapäällä marjat poimimaan!

Jopa muutamia poimivitten

Rakehia tarttui kämmösiin. --

Ha! Ha! Ha! Ja vielä kauvan sitten

Matin marjasia naurettiin.

Jukka ja kukka.

Kasvoi kerran pienessä puutarhassa ihmeen kaunis kukka. Et ole koskaan

semmoista nähnyt. Vahva oli sen varsi ja summattoman suuri sen kruunu.

Kullankeltaiset olivat kruunun-lehdet ja hopealta hohtivat heteet.

Mutta korkealla keikkui kukka tuon vahvan varren päässä. Jukka,

puutarhurin pienoinen poika, oli kauvan sitä katsellut eikä koskaan

päässyt sitä sisältä silmäilemään.

Kerran kuitenkin päätti hän kiivetä ylös sinne, ja oli hän sitä

tehdäkseen kauvan opetellut silpomaan. Kun siis eräänä iltana aurinko

oli mailleen mennä, kasteli Jukka kätensä ja rupesi kiipeemään kukan

kruunulle. Kovasti kysyttiin hänen voimiansa, mutta voitti hän viimein.

Ja katsos vain! Tuolla riippuu jo Jukka kukkakruunun alla, pitäen sen

lehdistä kiinni. Ja ihmeen kummaa! Sieltä ojennetaan Jukalle pienet

kätöset, jotka auttavat hänet ylös.

Oli viimein Jukka perille päässyt. Ja voi Herranen aika, kuinka

kaunista siellä oli!

Oletko koskaan katsellut kukkaa oikein tarkoin sisältä? Silloin olet

nähnyt mitkä merkilliset jäsenet sillä on, -- nuo kaikki, joiden

eri nimejä et tunnekkaan. Taiteellisesti järjestettyinä seisoivat

kukassa nyt nuo hopean heloittavat hetehet mehuavana metsänä, pulskana

puistona. Siellä oli soma olla, ja tilaakin oli tarpeheksi; --

pienoinen yrttitarha oli se pienelle lapselle.

Mutta kenen olivat nuo hienot kätöset, jotka olivat auttaneet Jukkaa?

Ne olivat kukan kaunihin kuningattaren, joka täällä sen kruunussa

asuntoaan piti. Niin ihanaa impeä et tosiaan ole koskaan nähnyt. Kullan

kellalta välkkyivät hänen hiuksensa ja ruusun purppuralta punoittivat

poskensa.

"Ken olet sinä, pienoinen poika?" hän kysyi Jukalta.

"Puutarhurin poika. Ken olet sinä?"

"Kukan kuningatar."

Ja sanoi nyt Jukalle tervetuliaiset kukan kaunoinen kuningatar. Kertoi

sitten, että mesi ja hunaja hänen ravintonsa olivat ja mehiläiset ynnä

pienten perhosten kanssa hänen alamaisensa. Näytti nyt Jukalle myöskin

pienen valtakuntansa ihmeteltävän ihanuuden. Suloista oli siellä olla.

Keskellä kultaa kohosi pyöreä punavärinen kunnas, ja sen rintehillä

ylemmät ylpeät hopeaheteet mehuisena metsänä. Siinä sadottain somia

perhosia pyöriskeli, ja lempeämieliset mehiläiset levittivät suloista

suhinaa. Kunnahan kukkulalla kasvoi viheriä viiri. Pieni kirjava kiuru

lauloi sen latvassa. Mutta juurelta kuului mesilähteen lirinä. Sinne

kukan kuningattarelle mehiläiset kokosivat mettä.

Ja tämän lähtehen liepeelle vei nyt kuningatar vieraansa. Korealla

lehtikauhalla tarjosi hän siitä pojalle mettä. Ja Jukka joi. Makealta

maistui mesi. Ei koskaan ollut Jukka moista juonut.

Istuissaan siinä lähteen liepehellä kuningatar kysyi:

"Tahdotko kukan kuninkaaksi ruveta?"

"Kotona odottaa isä ja äiti", Jukka epäsi.

"Täällä saat ijäti mettä juoda; tänne jää."

"Hetkeksi tahdon jäädä."

"Kuninkaakseni?"

"Kuninkaaksesi."

Samassa tulla hiiviskeli hiljainen tuuli, iltatuulen viimeinen

viima. Kukka keikkui hiljaa. Sen kruunun-lehdet rupesivat vähitellen

sulkeumaan. Olethan nähnyt kukkasia, jotka yöksi kruununsa sulkevat?

Pian pimeni tämän tähden pienoisten asunto. Kuin kätkyttä tuuditteli

kukkaa tuuli, ja kotvasen kuluttua kävivätkin kuningasparin silmäkannet

kiinni. Umpeen oli koko kukan kruunukin mennyt. Pilkkoisen pimeä oli

sisässä siellä.

Mutta auringon noustessa aukeni taas vähitellen kukka. Viirin latvasta

lauloi ensin kiurunen herttaisen laulun. Sitten heräsivät mehiläiset ja

alkoivat suloista suhinaan. Ja jo lähtivät perhosetkin liikkeelle.

Ihana oli aamu kukan kruunussa.

Heräsi nyt kuningatarkin, heräsi hänen kuninkaansa, Jukka.

"Jäätkö tänne ainiaaksi?" kysyi kuningatar.

"Kotona kaipaa isä ja äiti", Jukka epäsi, "täytyy heiltä lupa kysyä."

"Niin tee ja tule sitten tänne."

Otti nyt lehtikauhallaan taasen kuningatar lähteestä mettä ja tarjosi

kuninkaallensa. Ja Jukka joi.

"Hyvästi, hyvä kuningattareni!" sanoi hän sitten ja ojensi kättä.

"Hyvästi, kallis kuninkaani!" lausui kuningatar ja painoi suloisen

suudelman hänen huulillensa.

Auttoi sitten armias kuningatar pojan yli kukan kruunun laidan. Ja

Jukka kiipesi alas sen vartta, niinkuin oli noussutkin.

Kovasti oli häntä kaivattu kotona. Vaikeroinneet olivat isä ja äiti.

Ei ollut heidän silmiänsä uni ummistanut. Mutta anteeksi annettiin

pienelle lemmikille. Kertoi Jukka kukan kruunusta ja kuningattaresta.

Ja hartaasti kuultelivat vanhemmatkin kertomusta. Mutta lopulta pyysi

Jukka luvan saada ruveta kukan kuninkaaksi.

"Kun suureksi tulet", vastasivat vanhemmat.

Ja vielä odottaa kuningatar vierastansa, odottaa kuningastaan. Siihen

loppuukin satuni. Yhden yön oli Jukka kuninkaana ollut.

Tähti opastaa pikku poikaa kotiin.

Loisti tähti taivahalla,

Tähti tuikkivainen.

Kulki poika kankahalla,

Poika pikkarainen.

Eipä tietä tietänynnä

Poika pikkarainen.

Yksin oli poika, ynnä

Tähti tuikkivainen.

-- Tule tänne -- tähti virkki,

Tähti tuikkivainen.

Poika kulki, tähteen tirkki,

Poika pikkarainen.

Kulki, saapui kotiansa

Poika pikkarainen.

Kiitti tähti taivoansa,

Tähti tuikkivainen.

Miten kerjäläistyttö tuli kaukaiseen kaupunkiin.

Helteisesti paistoi kesäkuun päivä. Pieni kerjäläistyttö raukka käveli

maantietä kaupunkiin ja oli väsyksissään ylen. Eikä tuntenut hän matkan

pituutta. Tavattoman pitkä taival!

Nälkä lähestyi tyttöä, köyhien kovasydäminen vieras. Monta kertaa oli

se häntä ennenkin katsomassa käynyt, mutta ei koskaan niin tuimana kuin

tänään. Viimein vaipui tyttö tien viereen, viheriään ruohostoon. -- Oi,

hyvä Jumala taivaassa, lähetä Uni minua auttamaan, -- tyttö rukoili, --

lähetä Uni silmäni ummistamaan, niin ei näännytä minua Nälkä.

Lähestyi vähitellen Uni. Ja Uni on Nälän vihollinen. Taistelivat nyt

Nälkä ja Uni tytöstä ja kova oli heidän kamppailunsa.

Mutta tytön ympärillä lentivät leikitellen pienoiset perhoset,

tuoksuivat kauniit kukat ja lauloivat lintuset. Nämä auttoivat Unta

taistelussa. Jo nukkui tyttö. Ei hän tuntenut enää Nälän nuivuutta.

Hänen siinä suloisesti nukkuessaan, lähestyi ihmeen ihana siipinen

impi, istuen päällä purppuraisen pilven.

-- Ken olet sinä? -- kysyi kerjäläistyttö.

-- Minut on lähettänyt kaupungin hallitsija sinua noutamaan. Tahdotko

tulla?

-- Tahdon, tahdon!

Autti nyt ihanainen impi kerjäläistytön pilven päälle ja lensi hänen

kanssansa pois, pois tuonne kaukaiseen kaupunkiin. Immen siiven alla

lepäsi tyttönen suloisemmasti kuin maantien vieressä.