Tuli tuttu kevätkulta,
lumen alta pistää multa,
puro pulppuen rinteitä rientää saa,
kevätriemua julistaa ilma ja maa,
jo ääretön taivaskin seestyy
ja lämpimän aika se eestyy
ja tuulikin tuoksuja tuo.
Taasen soivat vaskikellot,
vihreinä on oraspellot,
sirot kukkaset nostavat pienosen pään,
sinisirkkuset soittavat niemissään
ja nurkkihin lehväisen orren
vie peipponen mättäältä korren
ja mökkinsä pystyttää.
Nyt on soilla, mailla juhlaa,
päivä säteitänsä tuhlaa,
ukon varsi se nuortuu kuin harmaja puu,
pojan posket ne kauniiksi ruskettuu,
soi loilotus, luikku jo raikuu
ja kunnaat ne kummasta kaikuu,
kun käki taas kummulla soi.
Aidan luona kiiltää kuokat,
karhit, kanget, hevosluokat,
jyvän toivoen heittävi multaan mies:
"sadon runsahan pellosta saan, kukaties,
ken toivoo, se auraansa tarttuu
ja toivosta voimia karttuu,
ja niinhän sen taivaskin suo!"
"Tuli tuttu, vanha tuttu,
yllä uusi nurmen nuttu!"
taas paimenkin laulavi innoissaan
talon karjoja aamulla kaitessaan,
taas leppätorvea koittaa
ja metsälle mieliksi soittaa
kuin talvea ollut ei ois!