Voi, tyly syksy voitti elkeillänsä,
jo kesäkulta vietti peijaitaan;
on ruuhi talaan luona kyljellänsä
ja kaisla kankeana rannallaan.
Jo keltasänki peitti kylän pellot,
ei rimpisuolta teirin lempi soi,
ei lepikössä kaiku karjan kellot
ja surun virttä hongat huminoi.
Tää kanervikko, jolla perhot keijui
ja lapset juoksi marjatuokkoineen,
nuo päivänrinteet, joilla auer leijui,
jo surkastuivat kevätvuokkoineen.
Ei keinut kiiku Kaajan kallioilla,
ei nuoret tanhuvilla ilakoi,
ei hulmu helkaliekit nurmikolla,
ei kansanlaulu sieltä lehtoon soi.
Ja lahti, jonne vaari verkot heitti
ja pyhä-aamuin souti joutessaan,
sen kattaa talven tiuha, jäinen seitti,
myös niemen lehto huokaa huolissaan:
kesä kuollut on!
* * *
Näin nukkuu luonto sairaan horrosunta,
mut perhoin lailla hiuteet karkeloi:
on taivahilta tullut lunta, lunta
ja raikkahasti tuulten urut soi.
Huu -- lumituiskut tanssii tuvan nurkkiin
ja aisan päissä tiuvut tinnittää,
jo rovastikin heittyy ketunturkkiin,
kun pappilastaan kirkkoon kiirehtää.
Jo lattioille havut, oljet tuodaan
ja päivät naapureissa kyläillään,
nyt "tuomaan olvet" osavasti juodaan
ja sakkanuutin juoksuun lennellään.
Nyt suven liitot, tehdyt metsäteillä,
taas häiden hälinässä uusitaan
ja kirkkain mielin, myrtin seppeleillä
nyt uusiin kohtaloihin astutaan.
Kun Kala-Aapo kulkee kirkkoon hiljaa,
on kasvoillansa rauha, huolettuus:
"on talven yli meillä kyllin viljaa
ja hangen alla uinuu oras uus!"
Kun aamun huurre kiiltää oksain alla
ja untelona katsoo vanha kuu,
soi kirkon kellot kilvan heilumalla
ja mieli sopujuhlaan tuudittuu:
joulu tullut on!