Ne pojan riijut ne keksii elkeen,
taas maidon kiulusta tyhjiin joivat
ja pukin parrasta luttiin toivat;
ne veivät röijyni punaisen
ja uuden liinani raitaisen,
no, toiste luttini telkeen!
Ne puki eukoksi pihakannon,
ne lauloi piirissä hupsun hullut:
"kas, Maija häihinsä on jo tullut!"
Mut vuota, Ansuni, iltaan vaan,
en luttiin luokseni huolikkaan,
sen kiulun ääressä vannon!
No, kyllä pyydät ja mangut illoin,
mut enpä huoli, vaikk' kuinka hellit
ja lupaat silkit ja karamellit;
ja mittumaarina, tiedä se.
vie kihlas kiltisti pukille
Ja hypi hyrränä silloin!
"MAALIMAN-MIKKO."
Kasvoi siellä kotinurmikolla
lumilatva tuomi, nuori,
siitä Matti veisti matkasauvan,
maalimojen kulkuteille suori.
Kulki niinkuin kulkee mieron miesi,
jolta viljan riisti halla,
ryöstön tautta talo vierahilla,
äiti, isä kirkkonurmen alla.
Maalima se tallas alleen miehen,
selkä köyryyn painui hältä,
rinnan riehut kaiken tuoksun riisti
raukan mierolaisen elämältä.
Kaupungeissa häntä herjaeltiin,
koirat kärkkyi kintereillä,
repaleinen kurjuus hälle nauroi,
kun hän koikkui kerjuun valtateillä.
"On se tuska sentään raskas kantaa,
raskas kun sen yksin sulkee
rintaan runneltuun; ma tuhon tunnen,
askel synnin mailla harhaa kulkee.
Muru onnea jos mulle suotais,
laulais kodin lintu pieni
taakalleni vaivan vaimennusta,
valkeneisi tumma tuskan tieni!
Pois taas kuljen kotikunnahilta,
tätä kutsuin kerran onnen maaksi,
nyt en itke, katson mieron rantaa,
johon särkyy tämä hylkyhaaksi."
-- Noin hän miettii yksin kankahilla,
sauvaan tarttuu huokaellen,
raskahasti astuu vastamaata
kauvas maalimahan hoippuellen.