Taas kokkokin ilmoille hulmahtaa,
suvijuhlaksi tuoksuvi ilma ja maa,
nyt riemu riehkuu Kaajan kalliolla,
noin hoikat sirkat hyppii vainiolla,
näin vuoroin hauki polskii kaislistossa,
myös poikaparvi pelmuu ruohikossa
hepankekkaa leikkien,
leikin lomaan luikaten.
Käki kaukana huilunsa sointuja lyö,
on armas ja lenseä suvinen yö,
ja kataja niin hauskasti räiskää.
Ja keinukin vauhtihin soljahtuu
ja liekkihin lentävi pensas ja puu,
ja rantalehdon lymypensaikossa
taas kilvan juostaan lemmen sokkoloissa,
sielt' ollaan hajajoukoin, ollaan kahden
ja yli kirkon maitotyynen lahden
naurun helke ailakoi,
ilkkuu sekä piehtaroi.
Talon vaarit ne menneitä tuumaelee,
taas eukkoset liittoja sommittelee,
mut nuoret ne piirissä teiskaa.
Taas Puuskakin koivuisen viulunsa toi,
hän jouhta jo vääntää, ja kieli se soi,
jo neitoliuta sulkee viuluniekan,
ja kaarestaen yli rannan hiekan
käy nuoret paritusten ilakoiden
ja viulu leuvan alla heiluu soiden,
kylän kansa temmeltää
niinkuin tuima tuulispää,
ja Puuska se polkevi kalliohon,
ihan uusi nuttu nyt yllänsä on
ja lakissa on kurjenkello.
-- Pois nuorimmat tyttöset hiipivät kai,
näät mielensä kukkien ryöstöhön sai,
ja kukkarinnoin, metsän seppelöillä,
suoruusut, liekot, kielot vyötäröillä
jo rientää Henna, kylän sorjin tytti,
sen selvä katse kaikkiin leimun sytti,
polvet notkuu, liikahtaa,
poskipäät ne punottaa,
kivet kiljuvat, sammal kiemuroi,
ja Puuska se kiskoo, minkä se voi,
tulen ääressä juhannuspolskaa.
Ruot-Leena se sauvaansa nojaantuu,
surukatseensa leikkihin tuijottuu,
hän kaukaa seuraa nuorten kisatyötä
ja katsoo metsiin pois ja valko-yötä,
voi, muistoon hiipii hälle tyttöhetket,
ja monen mittumaarin salaretket,
siks kyynel vierii poskellaan
taas töllin suojaan hoippuissaan,
sinä yönä ei silmihin unta hän saa,
hän vuoteelta nousee ja katsahtaa
miten harjulla valkeat leiskaa.