"Tukkipoika se lautallansa
on kuin iso herra!"
Kas, junneja uitossa lautallaan,
kuin sotkana ponttukin soutaa
ja hirreltä hirrelle heilahtain
ne hyllyen hyppivät puomiltaan
ja yhtehen tukkia noutaa.
Ja ruuna se köydessä lönkyttää,
kuin sill' ois liiaksi aikaa,
se niittujen tuoksuja muistaa kai,
mut pojat ne lauluja lennättää
ja loilotus rannoille raikaa.
Sen tyttöset kuulivat pellolleen,
ne varkahin pensaista kurkkaa,
mut Liisa se kulkevi lyhteen taa
ja pyyhkivi poskilta kyynelveen
ja siirtävi huivinsa nurkkaa. --
"Kas, tännehän lautta jo soljahtaa,
se siellä on Maijankin kulta,
voi, Henna, sun kahvisi kuohuu jo,
nyt lautalta sulhoja oottaa saa,
älä pensaihin päästä tulta!"
Ne niemelle nousi jo venhoistaan,
ne huutaa ja lehdossa nauraa,
ne kääntyvät pellolle, kättä ne lyö,
ja keksit ne sirppihin vaihdetaan
ja veikaten kaadetaan kauraa.
Sai vauhtia työ, sepä juttua toi,
pojat tyttöjen lettiä nyppii,
ne hullusti huitoo ja naurattaa
ja sirpit välkkyy ja korret soi,
tytöt torjuen syrjään hyppii.
Ne paistaakin marjoina varressaan,
on katse niin raitis ja arka,
ja kesäistä naurua huulilla on
ja ennenkun siinä sen huomaakaan,
jo päähän on päästynä sarka.
Mut Liisa se luhtiinsa karkasi pois
ja sirppinsä heitti hän laihoon,
sillä junnien joukossa petturi on,
sen silmiin ei enään hän katsoa vois,
hän mennyttä onnea kaihoo.
Käsihanuria Ansu jo nytkyttää,
ken ehti, se nappasi hellun
ja junnit jo tahdissa tempoilee
ja rengit ne piikoja hytkyttää,
suta, reijuti, riijuti, rellun!
Mut haassa on ruuna kuin ihmeissään,
kai hanuri sillekin soittaa,
kuin ennen se nuorena piehtaroi,
se hirnuu ja huiskivi hännällään
ja parhaita hyppyjä koittaa!