Päivä paistaa yli vanhan tapulin,
sielukellot kaikuu kauvas saloihin,
joka metsätöihin sanaa kantain.
Kirkkoveneet selvää selkää viiltää,
punahuivit, valkopaidat kiiltää
ohi saarien ja rantain.
Silkkirihmoin kaisla välkkyy kahisten,
sinne Aapo soutaa ruuhtaan meloten
tuumimahan omaa elämäänsä,
katsoo pilviä ja päivän maita,
tahtoo yksin viettää sunnuntaita,
paljastavi harmaan päänsä.
Ukko kokee, imee visapiippuaan,
ääneen siinä tuumii mitä tuumiikaan:
taas ne kirkkomultaan jonkun soittaa,
ken se vuorostaan nyt muuttoon pääsi,
käskyn täytti, jonka Herra sääsi,
kun se aika kerran koittaa?
Tässä soudan niinkuin sousin eilenkin,
eikä vanha ruuhi kolku karihin,
laskee hiljallensa vanhaa juopaa,
ilta kirkas on ja järvi tyyni,
jos ma sumuun eksyn, oma syyni,
ihminen se soutaa, huopaa.
Iloisinkin laine jäätyy rientäissään,
sydän jäätyy ennenkuin sen tietääkään
ehkä laskiessa kotirantaan,
tai kun pimeässä haen juomaa;
tulettoman kiukaan kai ne huomaa,
kuusikojuun vainaan kantaa.
-- Vanha kaappikello kukkuu hiljalleen,
ikkunalla minttu kuihtuu itsekseen,
sirkat sirkuttavat muurin päältä,
verkon käpy käissä nukahdellen,
viisareita viikon tuijotellen,
niinkö lähden kerran täältä?
Kuinka kauvan tässä huopailen,
tutkin nuoruuttain ja yksin kaipailen
niinkuin vanha lokki karillansa?
Mökin vaihdan kerran neljään lautaan,
kolme kourallista multaa hautaan,
kuka itkis muistaissansa?