Oon köyhä mökinpoika vaan
ja pengon, raadan vieraan maita,
on hallan karsas katse,
mi käskee tylyyn kuokkaan,
ja haltija on saita,
kuin hullu, hurja muokkaan,
mut mieli on hilpeä sittenkin vaan,
kai aurani kurjelta laulella saan
ja kiurut ne mullekin soittaa.
Sit' ilon aikaa vuottaa saan,
kun saloon nousee oma hirsi;
kun työ on nälänpitkä
ja raskas niinkuin rauta,
soi aina sama virsi:
"käy työhön, mies, ei auta!"
Mut tuuminpa silloinkin: pellolle siis
ja itkusta, huolista, niistä ma viis,
taas kaskelle kantojen painiin!
Ei maaten herkut suuhun lennä,
myös suru näyttää hampaitansa,
mut sittenkin ma laulan,
kun puhdetöistä joudan
ja nukkuu kylän kansa,
luo hilsuiseni soudan,
se kaikista kaunein ja veikehin on,
vien kerran sen surusta soittelohon --,
noo Laukkini, vakoa kulje!