-- Tehän olette kovassa työssä, ihmisparat, sanoi hän hilliten itseään.

-- Tahdoimme auttaa sinua, rakkaani. Minusta on väärin ettei

miesväki ota osaa kotitoimiin. Olen sydämestäni kiitollinen sinulle

uhrautuvaisuutesi takia äitiäni kohtaan. Uhraan minäkin sentähden

mielelläni vapaan aikani sinulle, sanoi lehtori hymyillen herttaisesti.

-- Tästä lähin ei äidin tarvitse koskaan sullotella, lupasi Eljas.

Tähän yhtyi Maurikin sanoen: -- Äiti saa nytkin mennä vaikka

sirkukseen, kyllä me tullaan toimeen täällä isän kanssa.

-- Kiitoksia nyt vain avustanne, kyllä minä lopetan tämän työn. Näen,

että olette helliä ja hyväätarkoittavia, sanoi Tekla epävarmasti.

-- Kaikki, mitä teen puolestasi, on helppoa ja hauskaa, sanoi lehtori

saaden suutelon palkakseen.

Kun Tekla vihdoin jäi yksin, purkautuivat kauan patoutuneet kyyneleet

esiin. Eikä hän tullut iloisemmaksi kuullessaan keittiön oven kautta

Anun sanovan apulaiselle:

-- Miun sissuin ei ois kärsint tuollaist myllertämist. Ol siin sirkust

tarpeeks ast ko lehtor polk lautaa justii ko hevone tynnöril. Rouvas ei

oo puhtii viije penni iest, nykyisekää raha arvo mukkaa.

Kesänalku oli kylmä ja tuulinen ja sateinen, niinkuin normaali kesäkuu

aina onkin Suomessa. Lehtori rouvineen matkusti puolivälissä kuuta

entiseen lapsuuden kotiinsa, joka oli ollut suvun hallussa tähän

asti. Mutta nyt siitä tarjottiin hyvä hinta, niin että se päätettiin

myydä. Lehtorilaiset palasivat kotiin kaupan päätyttyä, kaipuu

mielessä, ja pankkikirja lehtorin povitaskussa. Ensimäisen kerran

viisikymmenvuotisen elämän jälkeen omisti lehtori vaatimattoman summan

Smkaa.

Saavuttuaan pienellä laivalla huvilan rantaan he näkivät poikien ja

Anun seisovan laivasillalla. Pojat huiskuttivat lakeillansa ja huusivat

tervetuloa, mutta Anu, harsokankaasta neulottu hollantilainen päähine

keltaisilla hiuksilla, nojasi kaidetta vastaan ja piti kahden sormen

välissä pitsistä nenäliinaa, jonka hän antoi sirosti liehua tuulessa.

-- Katso äiti tuota isoa laivamiestä Sjögreniä, kuiskasi Mauri ensi

tervehdysten jälkeen. -- Se on Anun sulhanen.

-- Mennään nyt kotiin. Älkää puhuko turhia.

Kotimatkalla kertoivat pojat, että Anu oli rannassa joka kerta,

kun laiva saapui, ja sunnuntaisin hän matkusti sillä edestakaisin

pääteasemalle.

Pian Tekla huomasi itsekin ettei Anu ollut ennallaan. Kesä oli nyt

kuumimmillaan ja kova kuivuus vaivasi.

Kun Tekla kerran puhui Anulle päivällisestä, heidän seistessään

aurinkoisella kartanolla, sanoi tämä:

-- Mienen muista mittää ko rouva haastaa näi aurinkonpaistees. Jos on

tähellist asjaa, ni sanokaa varjos, sillo mie ymmärrän.

-- Eikö Anu ole terve?

-- En mie oo millokaa oikee potent, mut pääs humisoo ja kuuluu äänii.

-- Anu menee nyt uimaan, kehoitti Tekla, joka muisti rehtorin rouvan

neuvon.

-- En mie ennää ui. Mie häpiän.

-- Ei kukaan ole nyt rannassa ja onhan siellä uimahuone.

-- Siel on sellaisii oljamii joist ei monikaa tiijä. En mie ilkijä,

sanoi Anu hymyillen salaperäisesti.

Teklasta alkoi tuntua kaamealta. Mutta nähtyään, että Anu teki työnsä

niinkuin ennenkin, niin hän rauhoittui.

Kuta kuumempi tuli, sitä omituisemmaksi kävi Anu. Hän varoitti poikia

menemästä saunaan, sillä siellä oli vihollisia. Kerran hän kirjoitti

Ilmalle, jota odotettiin kotiin lomalle ja pyysi tätä ostamaan hänelle

uimapuvun. Asia ratkaistiin niin, että Tekla lahjoitti Anulle Ilman

entisen puvun, jolla hän nyt ui lopun kesää. Pää selvisikin joka kerta

huomattavasti.

Toiselta puolen tuli Anu yhä haaveellisemmaksi. Iltaisilla kaikui laulu

rantakallioilta, kun laivansavu katosi sisäjärven saarien taakse.

"Vie tuulonen viesti mun armaalien

taa sinimerten vieraille maille

ja kuiskaa hiljaa hänen sytämellen:

olen ijäti lempesi orja!"

Sivistysriennot eivät myöskään unohtuneet, sillä keittiöstä kuului

puuropadan sorinan säestäessä:

-- Jaak aakar ten uulyytika kossen, tuu aakar ten uulyytika kossen...

Eräänä kauniina elokuun päivänä, kun lehtori selvitteli pikääsiimaa

kaivon läheisyydessä, kulki Anu ohi, kantaen kahta vesiämpäriä.

Lehtori, joka aina oli avulias, milloin hän hajamielisyydestään

huolimatta, keksi jonkun tarvitsevan apua, tarjoutui auttamaan jyrkässä

mäessä.

Anu asetti ämpärit maahan, puisti päätään ja sanoi:

-- Minnuu ei tarvisse herrat auttaa, kyl mie senverra kavahan. Enkä mie

tiijä, mitä kalloi siin vees liikkuu, mis lehtor uip. Mitä lehtor miun

ämpärlöitäin raahaa?

-- Minä olisin vain auttanut, kun mäki on niin jyrkkä, sanoi lehtori

säyseästi.

-- Auttaa vaa ommaa rouvaasa. Mie tiijän herroi metkut ja iesottamiset.

Kososel ei ykskää tyttö kestänt entisellää, jos ei issiää varont, kons

vaa isseksee ol. Miul on se paper talles ja kavahtakkaa jot' en mie

vällee näytä rouval.

-- Ei minulla ole metkuja, eikä ole koskaan ollutkaan, kaikista

vähimimin palvelijoitten kanssa. Mistä paperista Anu puhuu?

-- Tään mie sain postis, sillo ko herrasväk ol reissus. Kyl mie nään

kirutuksest ja meiningist kene se on tekemä.

Anu kaivoi taskustaan huonolla käsialalla kirjoitetun kirjeen ja antoi

sen lehtorille, joka luki:

Muistoksi.

Ei kuihtu ne jotka sinusta jäi

nin selvä on Kuvasi sytämessäin

Ei kuihtu ei kuole

Ne kukivat van

minä jän sua kaihoden muisdeleman.

Kun elosi sule hymyää

ja kohdalo Rusuja kanta

nin muisdele joskus

minua joka kuljen

mailman Ranta.

Se Joka sinua ihaile amusta iltan asti.

-- Yks minnuu vaa näkköö aamust iltaa ast. Mienen räknää naisii ja noit

poikii. Täst näkköö, jot se on sivistynnee herrasmiehe kiruttama.

-- Mikä tässä oikeastaan todistaa sivistystä? kysyi lehtori

aavistamatta mihin Anu tähtäsi.

-- Ko hää haastaa noi eskuvvii ja vertauksii kaut ja kohtalost ja

maalima rannast. Syvänt liikuttas, joset tietäs mite suur pahennus siin

pohjal piilöö ja miessuvun tärvellys.

-- Käsiala on pahennus jokaisen silmissä ja oikeenkirjoitus on

tärvelyksen huippu, sanoi lehtori, istuutuen hyväntahtoisen näköisenä

sotkuisen siimansa ääreen.

-- Kyl häne on pitänt lukkee monjait vuosii enneko ossaa näi kirjakielt

kiruttaa. Mut sen mie terota näi mei kesen, jot lehtoril on etullist

et laittaa vällee syvämmees sen kuvan, ko sin laillisest ja esvalla

käskyst kuuluu, painakoo se sit vaik toist sattaa killoo.

-- Mitä? Syyttääkö Anu minua nimettömän, virheitä vilisevän -- -- --?

-- Mie haastan vaa mitä merkit osottaat, sanoi Anu työntäen

kansallisen, lakastuneen lehden värisen, kostean kiharan korvan taakse.

Lehtori jätti pitkäsiimansa nurmelle ja meni, nopeammin kuin

historianlehtorin arvo oikein sallisi, huoneeseensa, jonka oven hän

lukitsi.

Sillä välin oli Tekla mennyt laivarantaan postia hakemaan.

Kun laiva lähti, jäikin pitkä laivamies, Sjögren, sillalle. Hän

puhutteli Teklaa, joka tunsi hänet monista matkoista.

-- Minulla on asiaa rouvalle. Saiskohan seurata mukana huvilalle?

-- Olkaa hyvä vain. Mistä olisi kysymys? kysyi Tekla.

-- Eihän rouva tykkää pahaa?

-- Enhän minä tiedä, mistä on puhekaan. Sanokaa vaan.

-- Milloinkahan Anu Jukonen voisi päästä palveluksestaan?

-- Mitä nyt? En minä ole aikonutkaan vaihtaa palvelijaa.

-- Mutta Anu on aikonut mennä naimisiin.

-- Sjögren laskee leikkiä?

-- Totta se on. Minä meinaan naida hänet ennen kesän loppua.

-- Olenhan minä huomannut, että te seurustelette, mutta toivoin ettei

siitä tulisi mitään. Eiköhän olisi parasta jättää naiminen sikseen?

-- Naiminen on sentään kaikista rehellisintä seurustelua. En minä ole

sellainen, että minä riiailisin muulla tavalla kuin tosi mielessä.

-- Tarkoitin vain, että Anu ei minusta sovi aviovaimoksi.

-- No miksikä niin? Poltttaako se puurot pohjaan tai särkee astioita?

-- Ajatelkaa nyt hänen henkisiä ominaisuuksiaan.

-- Taitaa olla äkkivihainen tai tuhlaavainen? Sjögren oli levottoman

näköinen.

-- Eikö Sjögren ole huomannut, että hän on hiukan omituinen?

-- Tietenkin. Hän puhuu henkisistä riennoista ja sivistyksen

vaatimuksista. Sellaisiksi ne käyvät aina herrasväen palveluksessa.

Mutta se ei haittaa minua ensinkään.

-- Anulla on outoja mielikuvituksia, selitti Tekla varovaisesti.

-- Ei sellaiset ole vaarallisia. Minä olen tuntenut rouvan, joka manasi

henkiä ja tanssitti pöytiä. Mainio emäntä se oli. Lapset olivat hyvin

hoidetut, koti siisti ja ruoka hyvää. Eikö hänessä ole muuta vikaa?

-- Ei, mutta jos järki on vähän sekaisin -- -- --

-- Kyllä sitä on tarpeeksi tähän tarkoitukseen, sanoi Sjögren, joka

tunsi helpotusta. Hän oli luullut pahempaa.

-- Minä tahdoin vain varoittaa. Täytyy ajatella perinnöllisyyttä.

-- Kyllä minun lapseni tulevat hyvärotuisiksi, hymyili Sjögren leveästi.

-- Onhan Anu muuten kiltti tyttö.

-- Ja kaunis, lisäsi Sjögren hartaasti.

Anu tuli nyt ämpäreineen rannasta.

-- Minä olen kertonut meidän kaupoistamme rouvalle, sanoi Sjögren

tervehdittyään.

-- Onnea sitten vain. Anu saa kunnollisen miehen. Se on sentään suurin

onni tässä elämässä, sanoi Tekla.

-- Mitähä lehtor täst sannoo, taitaa panna pahaksee, tuumi Anu.

-- Mitä hän siihen sanoisi? kysyi Tekla.

-- Se koira älähtää, joho kalikka kalahtaa, ja Anu myhähti

merkitsevästi.

-- Mitä sinulla on lehtorin kanssa tekemistä? Oletko sinä se kalikka,

joka saa hänet älähtämään? kysyi Sjögren terävästi.

-- Mie oon viaton, enkä mie valita kohteluu. Mut mitä lehtoris kyttöö,

sen saa rouva selvittää, sanoi Anu.

-- Anun puheet ovat taas sekavia. Sjögren menee nyt keittiöön, niin Anu

antaa kahvia, sanoi Tekla, joka alkoi hermostua.

Anu ja Sjögren ottivat kumpikin ämpärinsä ja menivät läiskyttäen

leikillä vettä toistensa päälle.

Teklan saapuessa huvilaan näki hän miehensä huiskuttavan hänelle

ikkunasta ja huutavan:

-- Tulehan Tekla huoneeseeni, niin saamme puhella.

Tekla joudutti askeleitaan ja kiirehti miehensä luo.

-- Minä en kokoa voimia enkä voi pitää henkeäni tasapainossa, ellei

koti ole rauhan tyyssija, sanoi lehtori.

-- Mehän olemme onnellinen, tyytyväinen perhe, rauhoitti Tekla.

-- Täällä on rauhan häiritsijä, epäluuloinen ja epähieno olento.

-- Sopusointuista palvelijaa on mahdotonta saada.

-- Mutta hän voi olla nolla.

-- Minusta meillä on ollut nollia tarpeeksi, jos tarkoitat henkistä

kehitystä.

-- Tarkoitan heidän lukumääräänsä.

-- Emmehän voi, rakas Konrad, olla ihan ilman kotiapulaista.

-- Voimme kyllä. Äidillä ja Amalialla ei ole hyräilevää, eroottista,

puolihassua kotihäiritsijää.

-- Heillä on keskuskeittiö ja niin paljon mukavuuksia, että heille se

käy laatuun.

-- Sitäpä minäkin olen miettinyt tämän kiusallisen puolentunnin aikana.

-- Mikä puolitunti se on?

-- Siitä asti kuin jätin pitkänsiimani nurmelle kaivon luo ja tulin

tänne huoneeseeni, pakottaen aivoni työskentelemään ankarasti,

huolimatta siitä että lämpömittari näyttää 25° varjossa. Vai oliko

se 25 1/2°? Nyt näyttääkin tulevan kaunis kuutamo. Pitäisi mennä

kravustamaan.

-- Kerrohan nyt ensin, mitä aivosi saivat aikaan, ohjasi Tekla lehtorin

entiseen ajatuskulkuun.

-- Palvelijoilla on hyviä ja huonoja ominaisuuksia, aloitti lehtori.

-- Niinkuin meilläkin, keskeytti Tekla.

-- Aivan oikein. Ainakin minulla ja lapsilla. Olemattomilla

palvelijoilla ei ole yhtään huonoa ominaisuutta.

-- Mutta hyviä ominaisuuksia sitä enemmän. Minä olen ollut ilman

palvelijaa kesällä. Ensimmäisinä päivinä nautin tavattomasti,

mutta kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi kasvoi kaipuuni

kotiapulaista muistellessa. Hän häämöitti mielessäni kaiken avun

tuojana, epäitsekkäänä uhrautuvana kotihengettärenä. Silloin huomasin,

mitä hän merkitsi koko perheelle, lapsille ja etenkin minulle. Kun

minun itseni täytyi olla ensimäinen aamulla ja viimeinen illalla, niin

silmäni aukenivat. Ja minkälaisia toimia sain tehdä!

-- Olen keksinyt keinon, mitenkä nuo toimet jäävät kokonaan pois. Me

ostamme osakkeet Töölössä, samanlaisessa talossa kuin se, jossa äitikin

asuu. Nythän meillä on melkein riittävä summa.

-- Etteikö meillä olisi taloutta ensinkään?

-- Saamme ruokamme yhteisestä keskuskeittiöstä ja säästämme palvelijan

elatuksen ja palkan.

-- Sehän olisi ihanaa. Niissähän on pieni keittokomero, niin että

saamme aamukahvimme ja vieraillemme mitä tahdomme. Joku siivooja saa

käydä siistimässä ja silloin me olemme onnellinen suljettu perhepiiri,

johonka vieras aines ei tuo levottomuuden aihetta.

-- Eikä kukaan väitä, että historianlehtori alentuisi kirjoittamaan

rakkausrunoja. Anun päivät ovat luetut tässä talossa.

-- Anu menee naimisiin Sjögrenin kanssa.

-- Sjögren parka! Mutta minä varoitan häntä. En voi nähdä ihmisen

suinpäin syöksyvän perikatoon.

-- Silloin tekisit turhaa työtä. Lähemmin ajatellessani luulen,

että Anusta tulee erinomainen vaimo. Hän osaa hoitaa taloutta ja

luonteeltaan hän on kiltti ja taipuvainen. Sinä tuomitset häntä

luokkarajan toiselta puolelta.

-- Olet oikeassa, niinkuin aina, Teklaseni. Luultavasti Josefiinat,

Olgat, Hildat ja Iidat ovat kaikki erinomaisia, katsottuina oikeassa

perspektiivissä.

-- Tosiaankin. Kun nyt ajattelen tulevaisuutta ilman heitä, näen kaikki

toisessa valossa. Työnantajien ja työntekijöiden välinen hankaus

ja etenkin jokapäiväinen elämä vierasten ihmisten kanssa vaikuttaa

epäedullisesti arvosteluun.

-- Mekin, jotka rakkaus liitti yhteen, saimme kestää monta vaikeutta,

ennenkuin arkielämä alkoi sujua tasaisesti. Mutta nyt, kun meidän

ei ole pakko vetää arkaan kotielämäämme vieraita, toisessa

maaperässä kasvaneita ihmisiä, niin järjestäkäämme elämämme heistä

riippumattomaksi.

-- Mutta mitä ne perheet tekevät, joilla on pieniä lapsia tai jotka

eivät voi ostaa osakehuoneustoa?

-- En minä kykene pohtimaan yhteiskunnallisia ongelmia keskellä

kesähellettä. Nyt lähden uimaan, ja heti kun tulee viileämmät ilmat,

lähdemme Helsinkiin ostamaan kotia itsellemme. Sillävälin luemme

ilmoituksia ja valmistelemme asiaa kirjeenvaihdon kautta.

Kahvihetki humalamajassa oli täynnä juhlatunnelmaa.

Lehtori selitti pojille nyt alkavaa uutta elämää ja nämä kuuntelivat

hartaina. Silmät loistivat monipuolisesta nautinnosta. Suloinen kahvi,

vastaleivottu leipä, ruumis viileänä uimisen jälkeen, ympärillä

vihannoiva luonto ja tuolla kimalteleva järvi! Sitten vielä mullistavia

suunnitelmia perhe-elämässä -- nautinto oli täydellinen.

Tekla katseli perhettään ja iloitsi. Kun Ilmakin huomenna yhtyisi

täyttämään paikkansa, niin olipa kuin taas elettäisi niitä harvoja

aikoja, jolloin elämä sujui onnellisena ja toivorikkaana.

Hän hymyili kuullessaan keittiön puolelta Anun Sjögrenin seuran

vilkastuttaman iloisen naurun ja pienet kirkaisut.

Emännän ja kotiapulaisen välit olivat tasapainossa. Heille häämöitti

luonnollinen ero täydessä ystävyydessä ja rauhassa. He näkivät

toisissaan ihmisen ja tunsivat pitävänsä toisistaan. Sillä vapaus

koittaisi molemmille.

Kotihengettäriä · 第 6 / 6 段