KOTIHENGETTÄRIÄ
Kirj.
Eva Hirn
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.
SISÄLLYS:
I. Lotta.
II. Josefiina.
III. Olga.
IV. Rouvien kahvikutsut.
V. Anu.
I.
LOTTA.
Onnellinen on se nuori emäntä, joka saa myötäjäisiksi vanhan kokeneen
palvelijan.
Kun lehtori Sevinen meni naimisiin, niin hänen äitinsä luovutti perheen
aarteen, Lotan, hänelle.
Nimestä kuulee, että Lotta oli vanhanaikainen, reilu ihminen. Hattua
hän ei sietänyt sileille, jakaukselle kammatuille hiuksilleen. Muut
pukimet sopivat yksinkertaiseen tyyliin. Kankaat olivat kotoisin
kotipitäjästä, itse hän ne neuloi käsin. Hän kutoi sukkiinsa
mustat, punajuovaiset varret ja harmaat terät. Nämä vaatteet olivat
riippumattomia muodin vaihteluista ja melkeinpä ajanhampaastakin. Iso
kirstu oli jo niin hyvin varustettu, että Lotta ei vähintäkään kärsinyt
kalliinajan hinnoista, etenkin kun joululahjat täydensivät mitä
mahdollisesti puuttui. Hänellä oli aina puhtaat ja eheät alusvaatteet,
ja hauskat kuopiolaiset esiliinat loivat koko olennolle kodikkaan
leiman. Silmälasit tekivät hänet enemmän isoäidin kuin palvelijan
tapaiseksi.
Pankissa hänellä oli rahaa enemmän kuin kukaan aavisti, ja kuitenkin
oli palkka aina ollut pienempi kuin toisilla.
Lotta alkoi uransa paimentyttönä lehtorin isän luona. Tämä oli
ruununvoutina maalla ja perhe oli iso. Sittemmin Lotta kohosi
lapsenhoitajaksi ja lopulta keittäjäksi. Ruununvoudin perhe oli
hänenkin ainoa perheensä.
Työpäivä oli 14-16-tuntinen. Kaikki huolet painoivat Lotan harteita ja
ilot heijastuivat hänen olennossaan. Kun tyttäret rakastuivat, rakastui
Lottakin heidän sulhasiinsa. Hän suri heidän surunsa. Poikien ehdot
tärvelivät hänen kesänsä ja ero syksyllä oli vaikein Lotalle.
Vähitellen hän sai uskotun perhepalvelijan oikeudet, määräili
ja järjesti talossa kuin omassaan, sillä Sofia rouva oli
epäkäytännöllinen, eikä välittänyt taloudesta. Lotta tiesi missä
tavarat olivat, määräsi, mikä lehmä oli teurastettava, milloin lapset
pitäisi rokottaa ja poikien hiukset leikata. Toisia palvelijoita hän
piti tarkasti silmällä. Hän huomasi heti, kun joku oli vilpillinen ja
laiska tai häijy eläimille.
Kun ruunuvouti kuoli ja Sofia rouva muutti naimattomien lastensa,
Amalian ja Ension, kanssa kaupunkiin, sai lehtori Lotan uuteen
kotiinsa. Hän olikin aina ollut Lotan lempipoika, jonka nuori rouva,
Tekla, oli kokematon, kiltti emäntä.
Kaupungin taloudessa oli Lotalla aluksi paljon vaikeuksia. Hän kokosi
suuria varastoja, niinkuin maalla tehdään. Hän osti lihaa elukoittain,
suolasi ja savusti. Leipiä leivottiin kuukausien varalta, keitettiin
mämmiä ja pantiin kotiolutta. Tuli keittiössä paloi koko päivän ja
yöllä hän poltti yölamppua varkaitten varalta, sillä he olivat hänen
ainaisena pelkonaan.
Vähitellen hän mukautui kaupungin oloihin, säilyttäen kumminkin oman
persoonansa entisellään.
Vaikein aika oli lasten ollessa pieniä, sillä silloin
pidettiin lastenhoitajaa. Lotta ei oppinut koskaan sietämään
kaupunkipalvelijoita, eivätkä nämä häntä. Oli alituisia selkkauksia ja
ikävyyksiä. Teklan täytyi vähäväliä vaihtaa lapsentyttöjä tai koettaa
rauhoittaa mieliä milloin milläkin. Mutta kun Eljas oli kaksivuotias,
pyysi Lotta, että oltaisiin ilman toista "piikaa", niinkuin hän vanhaan
tapaan sanoi.
Siitä asti oli rauha perheessä, niin kauan kuin Lotta oli talossa.
Hän hoiti taloutta ja lapsia. Lauloi pojille, Maurille ja Eljakselle,
illalla Sionin virsiä ja huolehti heidän terveydestään. Kesillä
huvilassa hän valmisti yrteistä voiteita, otti käenkukunta-aikana
lähteistä vettä, jota hän säilytti syyskuuhun pullossa
muurahaispesässä. Sillä haudottiin silmiä ja korvia, näön ja
kuulon parantamiseksi. Poikien naarmut hän paransi haavanlehdillä,
kaalinlehdiltä koottu kastevesi oli hyvää hermoille ja kolotusta
jaloissa lievensi koivunlehdistä ja pihkasta keitetty lääke.
Kerran kun vanhin tytär Ilma, jolla oli virka, valitti että
pankkitileissä oli vika, jota ei löytynyt, pani Lotta hänen tyynynsä
alle elokuunkuutamolla koottuja aivonselvitysheiniä. Pojatkin pyysivät
näitä, milloin oli vaikeat kokeet koulussa.
Koko perhe uskoi Lottaan kuin lääkäriin. Lehtori kehoitti häntä tosin
rajoittamaan toimintansa kalan ja lihan valmistamiseen keittiössä ja
kutsui häntä keskiaikaiseksi noita-akaksi, joka olisi poltettava. Siitä
huolimatta kuuli Tekla hänen lupaavan Napoleonin kuvan Lotalle, jos
tämä parantaisi hänen hiuskasvunsa.
Suurimmat laakerinsa niitti Lotta hammaslääkärinä. Ei millään
kansanluokalla ole niin huonot hampaat kuin kaupunkilaispalvelijoilla.
Ne, jotka hoitavat itseään paremmin, hankkivat tekohampaat, mutta hyvin
harva paikkauttaa niitä ajoissa. Maalta tullut tyttö, joka on tottunut
kovaan leipään eikä ole syönyt makeisia, ja jonka hampaat siksi ovat
eheät, tärvelee ne pian kaupungissa pehmeällä leivällä, sokerin
pureksimisella ja muulla imelällä sekä vahvasti maustetulla ruoalla.
Mutta vaikka hän olisi kuinka turhamainen tahansa, niin hampaansa hän
antaa ränsistyä rauhassa.
Lottakaan ei kehoittanut paikkauttamaan hampaita. Hän sai vain
pakotuksen asettumaan tai turvonneen posken laskeutumaan. Hän antoi
suussa pidettäviä vihreitä lehtimällejä tai sitoi hampaan ympärille
harmaan villalangan, joka oli kastettu katkeraan nesteeseen. Kolot
hän tukki lampaanvilloilla, jotka nekin oli kastettu lääkkeeseen
ja päällimäiseksi hän pani jotain laastia, joka kovettui ja kesti
viikkojakin. Lääkkeen valmistuksessa olivat piippuöljy, turkinpapu ja
poltetut karvat pääaineina.
Koko naapuristo, tutut ja tuntemattomat palvelijat ja näitten ystävät,
käyttivät Lottaa hammaslääkärinä. Kerran poikien ollessa valmistavassa
koulussa oli opettajalla hammastauti. Väliajan jälkeen vei Eljas
hänelle Lotan lääkettä, sillä seurauksella, että opettaja jätti
hampaansa paikkaamatta, kunnes se oli piloilla.
Muutenkin Lotta järjesti asioita oikealle tolalle. Hän selvitti poikien
riitoja, korjaili heidän tuottamiaan vahinkoja ja puhui Ilman puolesta,
kun tämä tahtoi matkustaa tai halusi jotain muuta. Hajamielistä
lehtoria hän muistutti virkatehtävistä ja hieroi Teklan väsyneitä
jalkoja iltasilla.
Kerran, Lotan ja poikien ollessa yksin kotona, tuli lehtorin nuorin
veli Ensio käymään. Hän meni keittiöön ja sanoi:
-- Päivää, Lotta, saanko istua tässä puulaatikolla ja puhella. Tuntuu
aivan kuin olisin vanhassa kodissa maalla.
-- Minustakin tuntuu aivan samanlaiselta, kuin silloin kun Ensio-herra
kertoi hävittäneensä kellonsa ja pyysi minua kertomaan siitä
ruununvoudille, vastasi Lotta pannen kahvipannun kaasulle.
-- Hauskaa, että tulit, Ensio-eno, meillä olikin tavattoman kuivaa
kotona, sanoi Eljas.
-- Menkää siis kastelemaan kaulaa. Tässä saatte 5 markkaa, menkää
asemalle juomaan limonaatia, sanoi Ensio.
-- Kiitos paljon, mutta emmekö me voi juoda Erottajan kopissa, se on
lähempänä?
-- Menkää asemalle ja istukaa niin, että näette uuden asemataulun ja
voitte sitä ihailla, silloin ette ajattele yksinomaan ruumiillista
nautintoa, vaan kehitätte kauneuden aistianne, määräsi Ensio, jolla oli
asiaa Lotalle.
Poikien lähdettyä kysyi tämä:
-- Mitä harmia nuorella herralla nyt taas on?
-- Enhän minä harmeista ole puhunut, mutta eihän niitä puutu.
-- Sanovat että Ensio-herra jahtaa sitä Sulinin leskeä, iski Lotta.
-- En minä ketään jahtaa. Lotta käyttää sopimattomia sanoja.
Seurustelen vain. Elsi Sulin on hieno ja sukkela nainen.
-- Kyllä minä hänet tiedän. Karoliina palveli sen veljen luona ja
sillä on etuhampaat irtonaiset jok'ikiset. Ne häilyvät kuin ruistähkät
tuulessa, eikä siinä auta siankärsäruoho eikä Mikonpäivänpalsami.
-- Kenen hampaat heiluvat, Elsin, veljenkö vai Karoliinan?
-- Karoliinan tietysti. Se Sulinin leski ei kuulu olevan leski
ensinkään, vaan erotettu rouva ja poika on sen isällä. Naapurit olivat
kuulleet miten siellä elettiin.
-- Hänen miehensä oli kova ja häijy -- -- --.
-- Niinkuin se olisi syy eroon. Ei hän ota Ensio-herraa, rikasta se
tahtoo.
-- Jätetään nyt Elsi-rouva rauhaan. Minulla on taas niin paljon huolia,
että täytyi tulla Lotan kanssa puhumaan.
-- Onhan nuorella herralla äiti ja sisar, sanoi Lotta viattoman
näköisenä, vaikka hän tiesi hyvin ettei Ensio ensi hädässä uskonut
näille rahahuoliaan, joita hänen huolensa enimmäkseen olivat.
-- Äiti luulee, että minulla on kuninkaallinen palkka alempana
pankkivirkamiehenä. Hän kehoittaa minua sijoittamaan säästöni
kivitaloon tai matkustamaan Norjaan. Amalia taas on laho kuin vanha
kanto, jolla ei ole tunteita eikä pyyteitä.
-- Amalia-neitikö? huudahti Lotta harmistuneena. Eikö Ensio-herra
muista, että apteekkari Juulmanni kosi häntä, mutta sai rukkaset sen
mustan lääkärin tähden, joka lauloi illat pitkään ruununvoudin salissa.
Amalia-neiti kukoisti kuin keisarinruunukukka, ja tunteita oli niin
paljon -- niin paljon.
-- No miksei hän ottanut sitä laulavaa lääkäriä, koska tahtoa ei
puuttunut?
-- Amalia-neidin täytyi matkustaa hammaslääkäriin kaupunkiin. Kun hän
palasi, niin se musta lauloi jo Koivikon lesken tyttärelle, jolla taisi
olla rahaa vahvasti.
-- Onnellinen se lesken tytär.
-- Ensio-herra kertoo nyt asian selvällä suomenkielellä. Mihinkä niitä
rahoja taas tarvitaan?
-- Räätälille, rikkaalle räätälille.
-- Ei minua narrata. Sellainen on vaan sananparsi, kun on tuhlattu
rahaa turhuuksiin. Mitenkäs ne räätälit rikastuisivat, jos juuri heidän
laskunsa aina jätettäisiin maksamatta. Viinikainenkin, joka oli isän
serkun kanssa naimisissa, osti soittokoneen tytöilleen.
-- Pianonko?
-- Ei kun oikeen soittoramovoonin. Niin että kyllä ne ovat perineet
laskunsa jokaiselta.
-- Räätälille minä sittenkin olen velkaa. Sepä siinä on, että hän perii
ne minulta sitkeästi kuin synti. Puku ja päällystakki on maksamatta.
Minä luulin, että säästäisin rahat niihin vähitellen, mutta elämä
nielee kaikki tulot.
-- Se Sulinin erotettu leski kuuluu köyhdyttäneen entisenkin miehensä.
-- Lotta on hermostuttava, kun sekoittaa asioita, jotka eivät kuulu
yhteen.
-- Ilma-neidillä on oikeen hyvä tuttava se Maini Korén ja korea hän
onkin että riittää.
-- Saattaa olla. Mutta Lotan kanssa puhuessa ei voi pysyä asiassa.
Minulla on sellainen luonto, etten saa pyydetyksi lainaa vierailta
ihmisiltä, ja sukulaiset ovat kaikki varattomia.
-- Se Maini-neiti on niin iloinen ja ystävällinen ja silmät mustat,
niin herrasväenkaunis ainakin.
-- Ensi kuun palkasta täytyy maksaa verot, eikä se siihen riitäkään.
Mitä minä nyt teen? Räätälit ovat hyvin epähienoa väkeä.
-- Äiti taisi olla maalainen, mutta isä oli herra, kävi käräjiä ja
poltti mahottomia sikaareja.
-- Mitä Lotta puhuu? Räätäli Sjögreninkö isä?
-- Siitä Korénistahan minä puhun, sen Maini-neidin isästä. Rikkaana
hän kuoli ja kultaperäkellot haudattiin mukana. Palvelijat sanovat
nähneensä sen kellon hänen veljellänsä perästäpäin, mutta minä en usko,
että herrasväet ilkeevät pettää kuollutta paljailla perillä.
Ensio nosti kädet ohimoillensa.
-- Lotta ajattelisi nyt minua eikä edesmenneitä käräjien kävijöitä.
Mistä minä saan 2,000 markkaa neljässä päivässä?
-- Rahat minä hommaan jo huomiseksi. Niitten takaisin maksamistahan
minä tässä koko ajan suunnittelen.
-- Lotta on kunnon ihminen, vaikka sekava puheissaan. Minä olen
kiitollisempi kuin sanoa voin, sanoi Ensio ihastuneena.
-- Huomenna kello 6 saatte rahat, tulkaa tänne ottamaan.
-- Ennen kesää maksan ne jälleen, varmasti maksan. Eihän Lotta vaan
meinaa lainata niitä Maini-neidiltä? kysyi Ensio äkkiä epäilevästi.
-- Enhän minä niin hullu ole, silloinhan kaikki olisi hukassa.
-- Mikä olisi hukassa?
-- En minä nyt ehdi puhella turhia. Tässä on kahvia, keittiön pöydällä,
niinkuin ennen Ensio-herran poikana ollessa.
-- Nyt me ollaan juotu limonaatia eri paljon, kuului Eljaksen ääni
eteisestä.
-- Ruokosten poikien eno on niin saita, ettei hän anna penniäkään
niille. On kivaa, kun meillä on niin rikas eno, lisäsi Mauri.
-- Mitä piditte aseman taulusta? kysyi Ensio.
-- Sano sinä Eljas, sanoi Mauri, joka ei ollut vilkaissutkaan tauluun.
-- Minä en muista enää, enkä minä sitä nähnytkään, se oli varmaan
niin pieni ettei sitä näkynyt ja myyjät olivat edessä ja se oli niin
syrjäisellä paikalla, sopersi Eljas.
-- Vai ei näkynyt? Sehän peittää koko takaseinän. Hyvästi nyt, pojat,
näettekö minua, vai olenko liian pieni tai syrjäisellä paikalla? sanoi
Ensio puristaen Lotan kättä lämpimästi. -- Tulen huomenna uudestaan.
-- Kiittäkää nyt, pojat, rikasta enoanne ja menkää pesemään kätenne,
niinkuin isä tahtoo, sanoi Lotta.
Seuraavana päivänä järjesteli Ilma kahvipöytää Lotan auttaessa.
-- Mitä varten Lotta kattaa kolmelle hengelle, vaikka kotiväki on
poissa ja Maini on ainoa vieras, joka tulee? kysyi Ilma.
-- Voihan joku muukin tulla sattumalta. Eihän vähä lisää haittaa, sanoi
Lotta viattoman näköisenä.
-- Minä tahdon mieluummin olla kahden kesken Mainin kanssa, älköön vaan
kukaan tulko tänne. Meillä on niin paljon puhumista.
-- Ilma-neiti saa nyt olla välikappaleena, mumisi Lotta itsekseen.
Hänellä ei ollut aivan puhdas omatunto, mutta tarkoitus oli hyvä.
-- Onko tämä Maini-neiti ainoa lapsi? kysyi hän.
-- Ainoa on. Lotta keittää nyt selvää kahvia ilman lisäkettä.
-- Taitaa olla äveriäs?
-- Kyllä hän on hyvin rikas. Onko kermaa kotona?
-- Riittää varmasti. Sukulaisia taitaa olla kosolta? Liekö nuo
hyvämaineisia? Joiko sen isä?
-- Lotta on kiltti ja pyyhkii tomun tältä kirjahyllyltä, pyysi Ilma,
jota kysymykset alkoivat väsyttää.
Maini saapuikin samassa ja tytöt istuutuivat puhelemaan.
Kello kuusi soi eteisen kello. Lotta meni avaamaan.
-- Nyt minä tulin. Toivon että Lotta pitää sanansa, sanoi Ensio sisään
astuessaan.
-- Rahat voin antaa vasta seitsemältä, sanoi Lotta.
-- Silloin minä tulen uudestaan.
-- Ei, ei. Ilma-neidillä on kahvia huoneessaan. Täytyy juoda edes yksi
kupillinen, ja Lotta aukaisi oven niin, että Ension oli mahdotonta
vetäytyä pois.
Ilma esitteli enonsa ja ystävänsä toisilleen ja pyysi kahvipöytään,
jonne Lotta kantoi kahvipannun.
Maini oli puhelias ja hauska tyttö, niin että keskustelu sujui
vilkkaasti. Ensio unohti huolensa, laski leikkiä ja joi kolme kuppia
kahvia.
Kun Lotta tuli noutamaan kahvipannua, vilkutti hän silmää Ilmalle, joka
seurasi häntä keittiöön.
-- Mitä Lotta tahtoo?
-- Ilma-neiti on hyvä ja kirjoittaa minulle kirjeen kotipuoleen, lasit
ovat rikki ja näkö hämärä.
-- Mielelläni kirjoitan sitten illalla, mutta eihän nyt sovi olla
täällä, kun minulla on vieraita.
-- Antaa niitten olla kahden kesken, ei siitä muuten tule mitään.
-- Mitä Lotta nyt höpisee?
-- Ihmisen täytyy ajatella muitakin kuin vain itseään. Onko neidistä se
Sulinin leski parempi? Eikä ne velat sillä tavalla tule maksetuiksi.
-- Ahaa, Lotta esiintyy kaitselmuksena Ensiolle. Ei toinen sellaisia
asioita voi järjestää, nauroi Ilma.
-- Ensio-herralla on huonot raha-asiat.
-- Hän ei ikinä myö itseään rahasta.
-- Ei saa kertoa, että Maini-neiti on rikas. -- Kuulkaapas tuota
naurua. Niin lehtorin Elna-siskokin nauroi tuomarin kanssa, ja
onnellinen avioliitto siitä tuli ja kahdeksan lasta.
-- Se on liikaa. -- Sitäpaitsi Maini tuli tänne minun tähteni.
-- Mutta naurussa on toinen sointu kuin äsken kahden ollessa.
-- Roskaa!
-- Se Sulinin leski jahtaa Ensio-herraa.
-- Ei Ensio niin hullu ole, että antaa sellaisen sokaista itseään.
-- Viisaammankin hän on sokaissut. Ei kukaan ole niin ovela kuin
eronsaanut nainen, sellaista vastaan ei seiso ikä eikä oppi, ei järki,
ei omatunto.
-- Moni raukka on aivan syytön eroon. Mies on voinut hylätä.
-- Ei pidä Ilma-neidin puolustaa syntiä. Menkää vain sisään ja auttakaa
Sulinin leskeä.
Ilma vaikeni ja etsi kirjoitusneuvot. Puoli tuntia hän kirjoitti
keittiön pöydällä Lotan sanelun mukaan.
Kun hän palasi vieraittensa luo, eivät nämä olleet huomanneet hänen
pitkää poissaoloaan. Ension silmät loistivat tavallista kirkkaammin
ja Maini nauroi ja puheli vallattomasti. Vasta myöhään he nousivat
hyvästelläkseen. Ilma oli nukahtamaisillaan sohvan nurkkaan.
Ensio unohti Lotan ja rahat mennessään saattamaan Mainia kotiin.
Kotiin tullessaan hän näki pöydällään räätälin kuitatun laskun. Lotta
oli käynyt maksamassa sen omilla rahoillaan.
-- Lotta on paras maailmassa. Mutta tiesiköhän hän Mainin tulosta
tänäpäivänä Sevisille? mietti Ensio.
Kun Mainin ja Ension kihlaus julaistiin, oli velka maksettu ja Lotalla
uusi silkkinen pääliina.
Sukulaiset ihmettelivät Ension hyvää onnea, mutta Lotta hymähteli
itsekseen. Hän oli aavistanut lopputuloksen alusta asti, sillä hän
oli luottanut yrtteihin, joita hän oli sekoittanut kahviin tuona
ensimäisenä iltana.
Kerran Lotta kuuli nyyhkytyksiä poikien huoneesta. Sinne tultuaan hän
näki Eljaksen itkevän pää käsien nojassa.
-- Mikä tuota siunattua poikaa vaivaa? kysyi hän.
-- Saksankokeet menivät pöhnästi, edelliset olivat huonot ja nyt minä
saan ehdot kesäksi, sanoi Eljas koettaen salata kyyneleitään.
-- Silloin sinulle tapahtuu suuri vääryys. Minä voin todistaa, että
olet lukenut tarpeeksi asti.
-- Mitä sille mahtaa. Kirjoitukset ovat kamalan vaikeita ja opettajat
huomaavat pienimmänkin vian. Isä lupasi salonkikiväärin, jos pärjäisin
ilman ehtoja ja nyt saan odottaa ties miten kauan. Äiti puhuu sitten
koko kesän sivistyskielten merkityksestä ja Mauri on vapaa ja
onnellinen. Ilma ei saanut koskaan ehtoja ja sitä syötetään meille aina.
-- Etkö voisi rukoilla armoa opettajalta?
-- Armoa! Heille maksetaan palkkaa juuri sitävarten, etteivät he
antaisi armoa koulupojille.
-- Mikä tämän opettajan nimi on?
-- Vihtori Pelkonen se on ja pelkoa se herättää.
-- Mikähän sen osoite on?
-- Vaasanpankin talossa hän asuu, minä kävin siellä vihkoja viemässä.
Mutta mitä Lotta sitä utelee?
-- Muuten vain, että tietäisin välttää koko tienoota.
-- Eihän Lotta sekaannu tähän asiaan? kysyi Eljas levottomana, sillä
hän tunsi Lotan.
-- On minulla muutakin tekemistä, rauhoitti Lotta mennessään keittiöön.
-- Silloin tärveltyisi koko koulunkäynti, huusi Eljas uhkaavalla
äänellä hänen jälkeensä.
Mutta Lotta pohti kuulemaansa. Hän oli tottunut käymään käsiksi joka
asiaan, joka häiritsi kodin onnea ja josta hän sai tiedon. Nyt hän oli
kahden vaiheella, kunnes hän sattui kuulemaan Teklan sanat miehelleen:
-- Nyt saamme rauhallisen ja hyvän kesän. Ilma saa pitkän loman, kaikki
ovat terveitä ja pojat eivät luultavasti saa ehtoja.
Johon lehtori vastasi:
-- Jos Eljas saa ehdot saksassa, täytyy minun itseni lukea ne, ei ole
varaa kustantaa vierasta opettajaa. Se tärvelee tosin lomani, mutta
toivokaamme, että hän saa edes viitosen.
Tämä keskustelu vaikutti ratkaisevasti Lottaan. Seuraavana vapaailtana
hän pukeutui mustaan pukuunsa ja lähti lehtori Pelkosen luo.
Lehtori oli kotona ja Lotta sai astua hänen huoneeseensa, joka tapahtui
hitain askelin, sillä Lotankin urhea mieli alkoi lannistua.
-- Mitä olisi asiaa? kysyi pitkä laiha lehtori karskisti.
-- Lehtori on taitanut olla kauankin virassaan, alkoi Lotta
varovaisesti.
-- 30 vuotta. Mitä emäntä tahtoo?
-- En minä ole emäntä. Olenhan vaan kysymässä sen pojan asioista. Kun
se saksankieli on niin vaikeaa.
-- Kyllä sitä oppii lukemalla. Laiskat eivät saa suomenkieltäkään
päähänsä.
-- Sen toki oppii tuhmakin talonpoika. Siihen ei tarvita koulua.
-- Kenestä pojasta on puhe?
-- Siitä Sevisen Eljaksesta. Antaako lehtori sille ehdot saksassa?
-- Annan niinkin ja hyvin hän ne ansaitseekin. Onko hän lähettänyt
hoitajansa rukoilemaan puolestaan?
-- Ei ole, suuttuisi silmittömästi, jos saisi tietää. Älkää vain
kielikö hänelle, hyvä lehtori, pyysi Lotta.
-- Pyynnöt eivät auta tässä mitään. Sen, joka aina sekoittaa suvut ja
käyttää artikkeleita päinvastoin kuin pitäisi, ei tarvitse laiskotella
koko kesää.
-- Mitäs niin pieni poika tietää sukuasioista. Ehtiihän ne oppia
myöhemminkin.
-- Ne on opittava heti. Mitä sanotte siitä, kun preesens ja imperfekti
menevät häneltä aivan sekaisin?
-- Ne eivät ole monelle muullekaan selviä, sanoi Lotta omasta
kokemuksestaan.
-- Ja vihot ovat virheitä täynnä.
-- Eikö lehtori itse koskaan hairahdu? Ei pitäisi niin tuomita toisia.
Jokaisella on omat vikansa ja heikkoutensa.
-- No, saa sitä kuulla jos jotakin. Luuletteko, että minä kirjoittaisin
saksalaisia substantiiveja pienellä kirjaimella taikka sekoittaisin
datiivin ja genetivin? Uskallatteko omantuntonne edessä väittää sitä?
lehtori oli julmistunut.
-- Enhän minä sitä mene vannomaan. Kysynhän vain, että eikö säälitä
Eljaksen isää? Onhan lehtorillakin isän tunteita, sanoi Lotta nöyrästi.
-- Ei ole, ei rahtuakaan. Minä olen poikamies ja semmoisena pysyn
elämäni loppuun asti.
-- Voihan siltä ymmärtää toisen isän tunteita.
-- Kenelle minä silloin voisin antaa ehtoja, useimmilla pojilla on isä
ja leskien pojille niitä kaikkein vähimmin voisi antaa, jos kerran
antaa tunteille valtaa.
-- Jonsonin Armas on iso riski poika ja hänen isänsä on rikas. Hän
voi kustantaa pojalleen opettajia koko kesäksi. Hänelle voisi hyvällä
omallatunnolla antaa ehdot.
-- Armas Jonson on parhaita oppilaitani, hän ei saa kiitettävää alempaa
arvosanaa, vielä sitten ehtoja. Eljas Sevinen ei ole arvollinen
päästämään hänen kengänrihmojaankaan. Teillä ei ole arvostelukykyä,
mikä onkin tavallinen ilmiö naissuvussa.
Lottaa alkoi suututtaa, mutta hän hillitsi itsensä Eljaksen tähden.
-- Ottas kai se Maurikin vähän huonomman numeron. Voisihan hän tasata
veljensä kanssa. -- No ei sitten, ei, ei, vakuutti Lotta nähdessään
lehtorin uhkaavan katseen. -- Mutta mitä sitä saksaa niinpaljon
tarvitaan? Meillä asui kesällä saksalaisia herroja, kun itse oltiin
maalla, ja arvaatteko minkälaisia he olivat?
-- Olkoot minun puolestani minkälaisia tahansa.
-- Eivät maksaneet mitään kaasusta ja sähköstä, kylpivät vähäväliä ja
tinkivät vuokraa. Toinen piti nahkanäytteitä sohvilla ja pöydillä ja
toinen soitti ramovoonin neulat loppuun. Niillä oli suvut selvillä,
mutta mitä he muuten olivat?
-- Mitä tämä minua liikuttaa?
-- Sitä vain, että lehtori jättäisi sen saksankielen rennaamisen
vähemmälle.
-- Nyt en ehdi puhua päivänselvästä asiasta. Hyvästi.
-- Sen minä vain sanon, että minulla ei olisi omaatuntoa saattaa harmia
rehelliselle perheelle. Mutta ihmiset ovat niin erilaisia, semminkin
lehtorit, ja Lotta purjehti pää pystyssä pois.
Lienevätkö auttaneet Lotan puheet vaiko Eljaksen viimeisten päivien
ahkeruus -- ehtoja hän ei saksassa saanut. Mutta kehoitukset hän sai ja
opettajan lujan vaatimuksen, että kesällä oli luettava vahvasti.
Kun Lotta oli ollut Sevisillä 20 vuotta, pidettiin hänelle pienet
juhlallisuudet. Hän sai kultakellon ja muita lahjoja ja lehtori puhui
vieraitten läsnäollessa lämpimiä sanoja uskolliselle perheen ystävälle.
Tämän jälkeen alkoi Lotta väsyä töissään. Hän ei ollut nuori, kun hän
tuli perheeseen, nyt hän oli verrattain vanha.
Ahkera ja kunnon palvelija, joka ei säästä itseään, kuluu nopeasti.
Jalkoja pakotti ja työ kävi hitaasti.
Lotan täytyi jättää toimensa. Hän muutti asumaan Sevisten huvilalle
pieneen rakennukseen. Vieressä asui renki perheineen, niin ettei hän
ollut aivan turvaton. Siellä hänen vanhuutensa kului rauhallisesti.
Kesillä hän tapasi lehtorin väen, joka aina kaikin tavoin huolehti
hänestä.
Lotta oli luonut suhteen isäntäväen ja palvelijan välille. Kun Tekla
nyt alkoi uuden elämän, uusien kotiapulaisten ilmestyessä taloon, oli
hän aivan avuton. Entiset menettelytavat eivät kelvanneet. Toiset
olivat nyt tavat, toinen oli katsantokanta. Ne olivat uusiintuneet
Sevisten sitä huomaamatta. Heidän oma kotielämänsä ja suhteensa
palvelijaan oli ollut sama kuin ruunuvoudin aikana. Nyt alkoi
epätasainen kamppailu uuden ajan kanssa.
Seviset olivat hyväntahtoisia ja oikeudenmukaisia ihmisiä, mutta
he olivat eläneet silmät ummessa tällä alalla. Sentähden heidän
pettymyksensä oli suurempi kuin muitten.
Lotta oli ollut hyvä hengetär kodissa, joka nyt sai toisen leiman
uusista hengettäristä. Näitä ei enää kutsuttu piioiksi, tuskin
palvelijoiksi, vaan kotiapulaisiksi ja neideiksi.
II.
JOSEFIINA.
Sevisillä oli ollut kaksi palvelijaa perätysten, kumpainenkin vain
lyhyen ajan. Ennen joulua tuli Liina, ja oli nyt ollut talossa muutamia
kuukausia.
Tekla oli kokemattomuudessaan luottanut todistuksiin, jotka ovat
maailman petollisimpia asiapapereja. Liinan suhteen hän oli
varovaisempi ja kuulusteli entiseltä emännältä. Tämä suositteli häntä
niin lämpimästi, että Tekla oli vakuutettu saaneensa todellisen aarteen.
Kolmen kuukauden rauhallisen elämän jälkeen meni Tekla keittiöön ja
sanoi:
-- Tässä on Liinalle viime kuukauden palkka.
-- Puuttuu vielä 25 markkaa, joka on se rosentti, sanoi Liina
laskiessaan setelejä.
-- Siinä on täsmälleen yhtäpaljon kuin viime kuussa. Mitä prosenttia
Liina tarkoittaa?
-- Kun minä otin tämän paikan, niin rouva lupasi lisätä palkkaa 25
markalla, jos rouva on tyytyväinen minuun.
-- Senhän teinkin viime kuussa.
-- Onko rouva nyt tyytymätön?
-- En mitenkään, mutta -- -- --.
-- Silloin minä vaadin sen rosentin.
-- Tarkoittaako Liina, että minun on joka kuukausi lisättävä palkkaa
niinkauan kuin olen tyytyväinen?
-- Niin juuri minä käsitin asian.
-- Mutta sehän on mahdotonta. Joka vuoden lopussa olisi Liinalla sillä
tavalla palkkaa 400 markkaa enemmän kuussa, kuin vuoden alussa.
-- En minä sitä ole niin tarkkaan laskenut, enkä meinaa olla täällä
niin kauan, että se nousee mahottomiin. Mutta sopimus kuin sopimus.
-- Minä tarkoitin tietysti ensimäistä kuukautta. Tämän korkeampaa
palkkaa ei meillä ole varaa maksaa.
-- Mutta pojille on varaa antaa kalliita soittotunteja? Sellaista se on.
-- En voi keskustella Liinan kanssa siitä, millä tavalla järjestämme
taloutemme. Liinallahan on hyvä palkka meillä.
-- Koska minä en saa korkeampaa palkkaa, niin minä puhun suuni
puhtaaksi. Pesupöydässä on halkeama, niin että köyhä ihminen repii
esiliinansa, ovesta vetää ja lattiaräsyt ovat kelvottomia. Ei kukaan
syö kerta viikossa kaalikääröjä, niinkuin täällä ja lapset ovat
huonosti kasvatettuja, tulevat keittiöön, kun minulla on vapaailta ja
herra ei tule kotiin, kun ruoka on lämmintä, ja nauroi, kun sattui
nokea kasvoihin.
-- Nuohan ovat pikkuseikkoja, joita voi korjata. Minä luulin että Liina
oli tyytyväinen meillä.
-- Niin kaikki rouvat luulevat, sillä niin kauan kuin minä en ole
sanonut itseäni irti, niin minä pidän suuni kiinni. Mutta kun minä
lähden talosta, niin silloin minä puhun suuni puhtaaksi.
-- Aikooko Liina nyt muuttaa turhan tähden?
-- Sen rosentin tähden minä muutan, ja kuparia on liian paljon
kuurattavana ja pojat ottivat kellonpuntin, kun minä käväsin puodissa,
josta sain vain puoli saippuatankoa, kun rouva antoi liian vähän rahaa,
ja lentakin loppui -- -- --.
-- Liina ei nyt sekoita kaikkia asioita yhteen.
-- Kerran minä teen selvän joka talossa, ja nyt on tämän talon vuoro.
Rouvakin on saita, rahoja pannaan moneen hulluun paikkaan, mutta pata
on pieni kuin sylkyastia.
-- Nyt minä en tahdo kuulla enempää. Liina saa muuttaa.
-- En minä lähde, ennenkuin olen siivonnut jälkeeni, ettei tänne
jää samanlainen törkypesä kuin minkälaiseksi se edellinen jätti
ruokakaapinkin. Siellä oli jätteitä ja räsyjä kuin syytinkiäijän
sängynpäässä. Sitten minä käyn saunassa ja puhun suuni puhtaaksi.
-- Tuollaisesta ei suu puhdistu, sanoi Tekla paeten sisään.
Liina riensi yläkerran Tiltan luo, jonne vastapään Hilma myöskin tuli.
Siellä jatkui suun puhdistamista herrasväen kustannuksella.
Tekla istui neulomakoneen ääreen. Hän alkoi polkea tätä vimmatusti,
samalla kuin hän puhui puoliääneen itsekseen.
Vanha kulunut kone oli aina yhtämieltä emäntänsä kanssa. Kun tämä
oli väsynyt, surisi kone unisesti ja hitaasti. Toisinaan se katkoi
lankaa tai sotki ompeleen aivan kuin levoton elämäkin Teklan elämän
suhteen menetteli. Välistä se oli hyvin voideltu ja työ sujui iloisesti
eteenpäin. Ompelija ja kone olivat hyvässä vireessä. Toisinaan olivat
molemmat kuin ruostuneet saranat, jotka häiritsivät kodin rauhaa. Nyt
he olivat hermostuneita. Ommel kierteli kuin käärme valkaisemattoman
kankaan reunaa ja lanka loppui 5 senttiä ennen päätepistettä.
Kun Tekla sai uuden langan sukkulaan, alkoi kone hakata samaa paikkaa,
kunnes syntyi iso lankasykermä neulan alle, ja sitten tämä katkesi.
Silloin Tekla kuuli miehensä askeleet eteisessä. Hän heitti pois työnsä
ja meni häntä vastaan sanoen jo etäältä:
-- Kohtalo on taas kääntynyt minua kuristamaan. Kuulepas nyt, mitä on
tapahtunut.
-- Päivää, Tekla. Olen väsynyt ja nälkäinen, toivon, että muistat
sopimuksemme?
-- En minä nyt muista muuta kuin että Liina on käyttäytynyt
sopimattomasti...
-- Silloin minun on pakko tehdä kirjallinen sopimus kanssasi. Kun mies
tulee kotiin työstään, niin hän ei voi sulattaa kotiharmia, ennenkuin
hän on syönyt jotakin. Paistin jälkeen voit kertoa, että puut loppuvat
ja puuron syötyä on sopiva aika esittää poikien kotimuistutukset
tai että olet katkaissut sateenvarjoni vetäessäsi esiin patjoja
yläkomerosta. Ainoastaan hyvän jälkiruoan jälkeen kestän Liinan
käyttäytymisen monimutkaisuudet. Mutta kahvin jälkeen saat kertoa mitä
tahansa.
-- Mutta Liina ei valitse koskaan aikaa, jolloin minä parhaiten
kestäisin hänen hyökkäyksensä.
-- Laadi sinä teidän kesken samanlainen sopimus. Onko ruoka nyt
valmista?
Tekla haki Liinan keittiön portaista, jossa tämä oli selittämässä
talonmiehen vaimolle, että "sellaisten ei pitäisi kutsua itseään
herrasväeksi, jotka eivät hanki uutta halsteria, vaikka entinen ei
kelpaa romukauppaankaan".
Ateria oli vilkas niinkuin ainakin lehtori Sevisen perheessä.
-- Syövätkö kaikki pankkitytöt noin kauhean paljon kurkkuja? kysyi
Mauri ottaen vadin Ilmalta.
-- Sinä et ole juuri hienotunteinen. Saathan sinäkin kurkkua. Meidän
pojat ovat tavattoman itsekkäitä, sanoi Ilma.
-- Mitä varten täytyy olla vain pankkineitejä ja aikaihmisiä kohtaan
hienotunteinen? Minä olen myöskin erikoisen tunteellinen. Kun sinä
lähetät meidät pois, silloin kun sinulla on vieraita ja tarjotaan
omenia, niin minä kärsin -- kärsin tavattomasti, auttoi Eljas veljeään.
-- Te ette osaa käyttäytyä minun vieraitteni seurassa, häpeän aina, kun
annan teidän jäädä muitten pariin.
-- Voi, kunpa joku kosisi sinua! On kai niitä sellaisiakin, jotka eivät
ole niin tarkkoja?
-- Mitä sinä tarkoitat, Eljas? Ilman posket alkoivat punoittaa.
-- Lakatkaa nyt kinastelemasta. Ilma on liian nuori naimisiin, sanoi
lehtori.
-- Elli Grön on minua nuorempi ja hänellä on häät ensi kuussa. Hän on
taivaallisen onnellinen, sanoi Ilma.
-- Minä onnittelen hänen veljiään, lausui Eljas puoliääneen.
-- Elli ei tiedä, mikä häntä uhkaa. Nuorille tytöille kerrotaan
avioliiton vaikeuksista, emännän tehtävistä, lastenkasvatuksesta,
rakkauden säilyttämisestä y.m., mutta vaikein salakari jätetään
koskettelematta. Mikä sinun mielestäsi on vaikeinta avioliitossa,
Konrad? kysyi Tekla.
-- Joutua samalla kertaa kun on yhteinen meno jonnekin, tai selviytyä
verojen maksusta.
-- Eiköhän ole vaikeinta säilyttää rakkautta henkevänä, ylevänä
tunteena, päästämättä sitä vaipumaan arkitavalliseksi, sanoi Ilma
haaveellisesti.
-- Ruokosten poikien isä, se itse Ruokonen, sanoi kerran, ettei hän
olisi nainut Ruokosten poikien äitiä, sitä rouva Ruokosta, jos hän
olisi tietänyt, että Ruokosten poikien äiti aina päästäisi kaalin hajun
Ruokosten sisälle, sanoi Mauri.
-- Ruokosten huoneitten sisälle, selvensi Eljas.
-- Olette kaikki väärässä. Suurin vaikeus naineella naisella on
palvelusväki. Heistä riippuu onni ja onnettomuus, menestys ja
perikato. He tärvelevät ihanteellisimmankin kodin tai tekevät elämän
sietämättömäksi. Tämäkin Liina -- -- --
-- Top, pysähdy jo Tekla, olemme vasta sopassa, varoitti lehtori.
-- Ja pikkupadoilla on myöskin korvat, viisasteli Mauri.
Aterian loputtua seurasi Tekla miestään tämän huoneeseen.
-- Vanhan uskollisen Lotan lähdettyä ei meillä ole ollut kunnollista
palvelijaa. Minä harrastan muuten edistystä, vaan en palvelijoitten
suhteen. Minun kodissani oli piikoja ja he olivat erinomaisia ihmisiä,
ahkeria, vaatimattomia ja nöyriä. Asuivat keittiössä, vaikka heitä
oli kolme kappaletta ja söivät eri ruokaa kuin herrasväki. He olivat
rasvanahkakenkäisiä, liinapäisiä, harmaasukkaisia, herttaisia olentoja.
-- Ja tekivät työtä niin että kuolivat nuorina. Oletko huomannut, että
palvelijat ovat jo 35-vuotiaina vanhoja ja kutistuneita?
-- Oletko sinä huomannut, mitenkä minä nujerrun ja kutistun heidän
kourissaan?
-- Minusta 80 kiloa riittää -- -- --
-- Tarkoitan, että henkeni kutistuu. Sinä otat kaikki liian
kirjaimellisesti. Mutta minä aioin sanoa, että sittenkuin piioista
tuli kotiapulaisia ja neitejä, niin he pilaantuivat kokonaan. Nyt
heillä on hienommat jalkineet ja hameet kuin minulla ja tästä syystä he
halveksivat minua. Minä tahtoisin taas piian enkä käherrettyä vaaleaan
verkatakkiin puettua neitiä, joka vetää epäluotettavia todistuksia
epäilyttävällä tavalla hankitusta käsilaukusta.
-- Minkätähden emännät kirjoittavat epäluotettavia todistuksia? Teetkö
sinäkin niin?
-- Tietysti panen niihin ainoastaan palvelijoitten ansiot. Jokaisessa
ihmisessä on joku hyvä puoli. Olenko minä se, jonka tulisi uudistaa
vanhoja tapoja? Jos emäntä kirjoittaa todistukseen epäedullisia
asioita, ei tällä paperilla ole mitään käytännöllistä merkitystä,
sitä ei näytetä koskaan. Mutta asia on vielä kertomatta. -- Liina
muuttaa ensi kuussa, hän vaatii palkankorotusta joka kuukausi ja näkyy
halveksivan meitä perinpohjin.
-- Etköhän erehdy? Liinahan on ollut kiltti ja ystävällinen koko ajan.
-- Kehitys ei käy tässä maailmassa aina tasaisesti. Kun koulupoika saa
ylioppilaslakkinsa, muuttuu hän muutamassa hetkessä mieheksi, nainen
tulee äidilliseksi heti lapsen synnyttyä ja siivo, nöyrä kotiapulainen
muuttuu suunsapuhtaaksipuhuvaksi, epäluotettavaksi viholliseksi heti
irtisanomisen jälkeen.
-- Eivätkö he pelkää huonoa todistusta?
-- Sitä heidän ei tarvitse tehdä. Todistukset eivät merkitse mitään.
Luotettavimmat tiedot saa emäntä puhelimitse edellisestä paikasta.
Silloinkin on oltava varovainen, sillä entinen emäntä on tavallisesti
harmissaan palvelijalle, joko irtisanomisen tähden tai jostakin muusta
syystä.
-- Kun valitset kotiapulaisesi, panet liian paljon arvoa todistuksiin,
terveyteen, ikään y.m. ulkonaisiin seikkoihin, sen sijaan, että iskisit
ytimeen.
-- Mutta mikä on palvelijan ydin?
-- Heidän sielunelämänsä, henkinen kehityksensä, järjen laatu ja nopea
tajunta. Ruumiinpainosta on otettava selko. Hänen tulee painaa 50 ja 80
kilon välillä. Muuten aine ei ole tasapainossa normaalin hengen kanssa.
-- Rakas Konrad, etkö hankkisi minulle noin 65 kiloa kotiapulaista?
-- Jos voin auttaa sinua niin vähällä, teen sen mielelläni.
-- Etkö löytäisi piikaa, oikeata piikaa?
-- En luule, että niitä enää on. Mutta kiltin maalaistytön hankin.
Liina keitti niin hyvää artisokkakeittoa. Etkö voisi sopia hänen
kanssaan?
-- Hän ei hyväksy meitä eikä katso meitä suopein silmin. Sinä et
kuullut, mitä hän sanoi. Pesupöydän huono asukin on minun syyni,
vaikka sen korjaaminen kuuluu talon isännälle, ja sinäkin myöhästyt
aterioilta -- -- --.
-- No, uskonhan minä. Ole hiukan kärsivällinen, niin selvitän asian.
Miehet punnitsevat asioita monipuolisemmin ja tekevät perusteellisempaa
työtä, siksipä tulos onkin parempi. Hankin sinulle aarteen, jommoisesta
et ole uneksinutkaan.
-- Olen sanomattoman kiitollinen, jos pidät sanasi. Minä en luota enää
itseeni, enkä todistuksiin ja suositteluihin. Ehkäpä sinä onnistut
paremmin.
Parin viikon perästä kutsui lehtori Teklan huoneeseensa.
-- Nyt saat nähdä, mihin järjestelmällinen työ on johtanut. Tiedäthän,
että Pohjanmaalla on Suomen vakavin ja kunnollisin väestö. Luontokin
karaisee siellä, pitkät talvet synnyttävät sitkeän ja kestävän luonteen
ja revontulet ja kesäöitten kirkkaus selvittävät aivot. Kaupunkeihin ja
tehdaspaikkoihin kokoontuu aina turmelusta. Sentähden päätin hankkia
palvelijan maaseudulta, hiljaisilta lakeuksilta, joissa tasaiset
joet virtaavat merta kohti. Mietin ensin härmäläisiä, he olivat
tosisankareita vapaussodassa.
-- Puukkojunkkarittaria! Kuinka sellainen sopisi keittäjättäreksi,
jonka aina täytyy käsitellä veitsiä ja lihakirvestä?
-- Senpätähden he juuri osaisivat käyttää veistä. Mutta Härmä on liian
lähellä rautatietä. Sitten muistin, että minulla on tuttu nimismies
Vetelissä. Kirjoitin hänelle tarkalleen vaatimukseni ja hän vastasi
löytäneensä neljä tyttöä, joista jokainen täytti ehdot. Sähköitin että
lähettäköön sen, jolla on nopein tajuntakyky. Joka nyt tuleekin.
-- Mitenkä hän sen sai selville?
-- Hän asetti pöydälle parikymmentä erilaista esinettä ja antoi
tyttöjen vuoroon katsella niitä kolme sekuntia. Sillä, joka tämän
jälkeen muisti luetella enin niistä, oli tietysti paras tajuntakyky. Ja
se oli Josefiina Alapirtti, Ylä-Vetelistä.
-- Minusta olisi tärkeämpää, että hän osaisi valmistaa kelvollisia
kastikkeita.
-- Hän tajuaa opetuksesi nopeasti ja varmasti. Kuule nyt, minkälainen
hän on. Nimikin on tosireilu. Josefiina Alapirtti! Jos olisin
pankkimies, antaisin varmasti luottoa sellaiselle nimelle. Sitäpaitsi
hän on rehellinen, ahkera ja terve tyttö.
-- Mitenkä sen tiedät?
-- Pyysin nimismiestä hankkimaan sellaisen. Hän on suuri ihmistuntija
ja pahantekijöiden vangitsija. Hän tuntee ihmiset vainullaan.
Tämä Josefiina on hiomaton timantti. Hän ei ole oppinut, mutta ei
myöskään tärveltynyt. Jylhä pohjolan luonto on hänen kasvattajansa
ja hedelmälliset vainiot ovat tuudittaneet hänet viattomuuden uneen.
Kymmenenvirranmaa on opettanut hänelle elämän taidon.
-- Kunhan se olisi opettanut hänet leipomaan mureita korppuja!
-- Kaupunkien lika ei ole tahrannut hänen puhdasta mieltään.
-- Ehkä hän pitää keittiön puhtaana. Liina ei koskaan pyyhi laseja
kirkkaiksi. Entä palkka? Oletko sopinut siitä?
-- Tässä näet hänen vaatimuksensa, sanoi lehtori ojentaen nimismiehen
kirjeen Teklalle, joka luki:
"Vuosipalkka: 1,000 markkaa rahapalkkaa, kahdet kengät, kilo
lampaanvilloja, kaksi kokonaista paitaa ja kaksi joissa on
rohtiminen alapuoli, musta kirkkohame, kotikudottu pumpulihame,
2 pääliinaa, toinen ostoliina ja toinen kotikutoinen, sarkaa 3
metriä ja vapaa viikko marraskuussa."
Tekla purskahti itkuun ja nyyhkytti:
-- Oletko todella suostunut tähän? Mistä minä saan rohtimisen alapuolen
ja lampaanvilloja? Hänellähän on hirveät vaatimukset. Ihme ettei hän
vaatinut kotona valettuja talikynttilöitä tai karvalankaraanua.
-- Rauhoitu, Teklaseni, tietysti hän tyytyy kun saa saman rahapalkan
kuin kaupungin tytöt. Hän on nyt tottunut maalaisten tapoihin, mutta
kyllä hän pian kotiutuu meidän oloihin.
-- Kuinkahan hän osaa matkustaa yksin?
-- Pohjalaiset ovat tottuneet matkustelemaan. He pistäytyvät
Ameriikassa yhtä helposti kuin me Oulunkylässä. Huomenna hän on täällä.
-- Kiitos sitten, rakas Konrad, vaivoistasi. Kaikkihan näyttää hyvin
lupaavalta.
-- Ole aivan huoleti. Nyt ovat palvelijahuolesi lopussa.
-- Ehkäpä meidänkin taloomme tulee rauha, sanoi Tekla mennessään
keittiöön.
Täällä Liina odotti lähtövalmiina, sillä Tekla oli järjestänyt niin,
etteivät entinen ja uusi palvelija tapaisi toisiaan. Varovainen emäntä
ei jätä koskaan eroavalle palvelijalle tilaisuutta puhua suutaan
puhtaaksi uudelle tulokkaalle. Yläkerran Tilta ja vastapään Hilma
kertovat tosin aikaa myöten perheen salaisimmat asiat, mutta näin
voitetaan joka tapauksessa aikaa.
Liina, joka oli ollut kamala ja saboteeraava irtisanomisesta asti, oli
nyt hyvin tunteellinen. Hän pyysi poikien valokuvia ja lupasi tulla
tervehtimään.
-- Rouva on hyvä ja antaa anteeksi, mitä minä olen rikkonut herrasväkeä
vastaan, pyysi hän liikutetulla äänellä.
-- Minä toivon, että Liina nyt saa paremman paikan, sanoi Tekla.
-- Näin hyvää herraa minä en saa milloinkaan, mutta rottinki on kurja.
Minä olen sitä kärsinyt tämän ajan, piiskatkoon uusi palvelija nyt
sillä peitteitä, jos haluaa. Ja torikassi on turhanpäiväinen. Terveisiä
Ilma-neidille. Tässä on kirja, jonka hän lainasi. Minä tulen ensi
pyhänä sanomaan hyvästit hänelle. Kiitoksia kaikesta -- markariinista
ja muusta. Uudessa paikassa eivät kuulu olevan saitoja.
Liina oli puhunut jäähyväissanansa ja lähti, erinomainen todistus
laukussaan.
Teklalla oli koko iltapäivä aikaa järjestellä keittiössä, merkitä
vahingot ja koettaa parantaa epäkohtia. Hän huokasi huolissaan
huomatessaan, että täytyi ostaa koko joukko tarvekaluja. Lotta oli
huolehtinut että vähitellen hankittiin, mitä puuttui. Nyt jätti
jokainen poistuva palvelija talon rappiotilaan.
Sitten hänen katseensa kirkastui. Nythän läheni poikki Suomen uusi
kunnollinen palvelija. Tämä ajatus antoi hänelle uutta tarmoa ja toivoa.
Seuraavana päivänä saapui Josefiina Alapirtti. Hän oli hauskan
näköinen, verevä tyttö, maalaisessa asussa.
Koko ensimäinen päivä kului neuvomiseen ja kotiutumiseen. Tekla oli
ihastunut, sillä Josefiinalla oli todellakin nopea tajuntakyky,
sitäpaitsi hän oli siisti ja perinpohjainen töissään. Kaasukeittiön
käyttö epäröitti häntä aluksi.
-- Kuka olisi uskonut, että tyhjää voi polttaa! Hanasta tunkee hajua
ja sitä poltetaan. Palaahan lantakin, mutta luonto panee vastaan, kun
pitää keittää ruokaa pelkällä hajulla.
Pöydän kattaminen oli monimutkainen tehtävä. Josefiina ei ymmärtänyt
veitsenalustojen käyttöä, vaan asetti veitset ja haarukat lautasia
vastaan. Hän levitti lautasliinat tuoleille päälleistuttaviksi
ja puurovatiin hän asetti kupillisen sulatettua voita ja lusikat
säteittäin ympärille. Leipäviipaleet olivat niin paksuja, että koko
leivästä tuli ainoastaan kuusi viipaletta.
Ensimäisenä aamuna hän seisoi jo kuudelta lehtorin sängyn vieressä
tarjotin käsissä ja niiasi niin että kahvi läikkyi vadeille.
-- Voi, Josefiina, tämä on ainoa päivä, jolloin lehtori saa nukkua
aamulla, nuhteli Tekla. -- Muutenkin täällä herätään vasta seitsemältä
ja kahvi on katettava ruokapöydälle.
Josefiina oli niin onnettoman näköinen, että lehtoria säälitti. Hän
kiiruhti keksimään lohdutuksen ja sanoi:
-- No, ei mitään. Pian Josefiina tottuu talon tapoihin. Josefiinalla on
keisarillinen nimi, se on sama kuin Napoleon I:n puolison.
-- Meillä on keisarinna palveluksessa, sepä komeaa! huusi Mauri
viereisestä huoneesta.
-- Ehkä keisarinna tuo meillekin kahvia, koska hän on suvainnut
herättää koko hovin? lisäsi Eljas unisena.
Josefiina oli ollut juhlallisen totinen tulostaan asti, mutta nyt hän
laski tarjottimen pesupöydälle, istuutui tuolille Teklan kureliivin
päälle ja kajahutti raikuvan naurun.
Lehtori kuiskasi Teklalle:
-- Kyllä tästä vielä tulee hyvä. Timantti on varovasti hiottava.
Minusta hänen naurussaan kaikuu koskiemme jyrinä.
Josefiina tai Keisarinna, joksi pojat häntä kutsuivat, kotiutui pian
taloon ja kaupunkilaisten tapoihin. Hänellä oli taipumusta ruoan
laittoon ja muukin työ sujui reippaasti.
Jonkun päivän kuluttua hän ryntäsi Teklan luo puhuen hätäisesti:
-- Keittiössä on ylhäinen sotaherra. Hän tahtoo kellarin avainta.
-- Mitä ihmettä hän meidän kellarissamme tekee? kysyi Tekla ihmeissään.
-- Hän sanoo olevansa puumies. Mitä se semmoinen on?
-- Ahaa, nyt käsitän. Hän on palokuntalainen, joka kantaa halot
kellarista keittiöön. Josefiina antaa hänelle puukellarin avaimen.
-- Ei ikinä sitä herraa voi panna sellaiseen työhön. Hän on komea kuin
entinen Vaasan kuvernööri, iso muhkea mies. Saappaat kiiltävät ja
hiukset ovat kauniilla jakauksella ja leveä sillä on nahkavyö, jossa on
solki. Käskenkö minä sisään?
Teklan täytyi mennä keittiöön selvittämään asiaa.
Mies oli Pärkreeni, palokuntalainen, joka iltasilla kantoi Sevisten
puita keittiöön. Hän oli iloinen, puhelias mies ja lumosi Josefiinan
täydelleen. Hän lupasi näyttää tälle palotornin ja kuvasi,
viidennen kahvikupin ääressä, vaarallisia tulipaloja, sankarillisia
hengenpelastuksia ja elämää paloasemalla.
Josefiinan elämä sai uuden sisällön. Hän vietti vapaahetkensä
katsomassa palokunnan harjoituksia, sillä Seviset asuivat lähellä
palotornia. Hänestä nämä komeat, reippaat ja notkeat miehet olivat
toista jalompaa rotua kuin muut. Puku ja hengenvaarallinen toimi
antoivat lisää loistoa näille hurmaaville sankareille.
Jollain merkillisellä tavalla, joka on palvelijoitten salaisuus,
hän tutustui moneen palokuntalaiseen. Ensimäinen seuraus oli
puvun vähittäinen muuttuminen. Ilman hattua oli mahdoton esiintyä
niin hienossa seurassa. Joskin hän yhä enemmän alkoi muuttua
helsinkiläiseksi, niin toistaiseksi hän oli sekava välimuoto. Hame
leikattiin lyhyeksi, vaikka kuosi muuten oli maalainen, sukat olivat
läpikuultavat, mutta kengät olivat entiset veteliläiset rasvanahkaiset.
Ruohonvihreä hattu oli takaraivolla, Josefiina kun ei keksinyt vetää
sitä silmille, ja isoja käsiä peitti puolivalkoiset käsineet.
Vietettiin lehtori Sevisen syntymäpäiviä. Juhlallinen kahvipöytä oli
katettu valmiiksi ja sali oli täynnä sukulaisia ja työtovereja. Tekla
puheli rauhallisena rehtorin rouvan kanssa, nyt ei enää voinut sattua
harmia kahvitarjoilun suhteen.
Pojat olivat huoneessaan, kun Josefiina ryntäsi sisään puhuen
kiihdyksissään:
-- Kuuletteko, pojat? Koko palokunta on hälyytetty. Vastapään Hilma
sanoi, että iso kivimuuri palaa Ratakadun päässä.
-- Hei, mennään katsomaan, Mauri, tule mukaan, Keisarinna! huudahti
Eljas.
-- Kuka täältä pääsee, kun talo on kukkurallaan vieraita. Ettekö te
veisi kahvia pöydälle, se on jo valmiiksi keitettyä. Kun se on selvää,
niin kaatakaa tuohon kiiltävään pannuun. Minä laitan teille huomenna
niin hyviä pannukakkuja että ne sulavat suussa, mairitteli Josefiina.
-- Silloin me jäädään tulipalosta osattomiksi, sanoi Mauri.
-- Tehän olette ikänne nähneet tulipaloja. Minä olen nähnyt vain kaksi
latoa ja pienen torpan palavan maalla, eikä siellä ollut sellaista
tiaatteria kuin täällä. Kun on ruiskut ja tikapuut ja palokunta.
-- Keisarinna parka, minä autan sinua ja Mauri myöskin, sanoi Eljas
myötätuntoisena.
-- Rouva käski ostaa palasokeria ja se unohtui, kun tuo Pärkreeni juuri
tuli puita tuomaan. Pankaa, hyvät pojat, jauhosokeria, kyllä se kelpaa,
sitä on keittiön nurkkakaapissa. Nyt minä lähden ja kiitoksia paljon
avustanne, ja Josefiina kiisi portaita alas niin, että vihreä hattu
heilahti toiselle korvalle.
Pojat veivät kahvipannun pöytään ja täyttivät sokeriastiat pussista,
jonka heti löysivät. Kupit he järjestivät niin, että ne muodostivat
isän nimen alkukirjaimet. Sitten Mauri ilmoitti äidille, että kahvi oli
pöydässä.
Vieraat istuutuivat ison pöydän ääreen, äiti täytti 18 paria kuppeja ja
lähetti sokerin ja kerman kiertämään.
-- Anteeksi, Tekla, kuului rehtorin rouvan terävä ääni -- kahvi maistuu
hiukan omituiselta.
-- Minun kahvini on myrkytetty, kirkaisi laulunopettaja.
-- Tekla on niin henkevä, että nämä aineelliset asiat jäävät häneltä
huomaamatta, pisteli anoppi.
-- Suola on tosin halvempaa, mutta minä juon ennemmin kahvini
pelkän kerman kanssa kuin ison suola-annoksen sulostuttamana, sanoi
Amalia-täti työntäen kuppinsa kauas luotaan.
Tekla maistoi kauhuissaan "sokeria" ja alkoi pyytää anteeksi, sillä
pojat olivat tuoneet erehdyksessä suolaa pöytään. Hän ryntäsi keittiöön
huutaen Josefiinaa.
-- Josefiinalla oli asiaa ulos, hän ei ole kotona, sanoi Eljas.