Parturimestari Frits Istrael Kiesewetter oli kuollut. Kukapa ei olisi
tuntenut hänen pientä parturitupaansa torinlaidassa vanhanaikaisessa
taitekattoisessa rakennuksessa, joka oli kuin iso ruumiskirstu. Kukapa
ei olisi nähnyt hänen puoti-ovensa yläpuolella kimmeltävää messinkistä
saippuamaljaa ja moniruutuista akkunaa kummallisine, nauravine
naamioineen, irtopartoineen ja posliinisine isoine neekeripoikineen,
joka kantoi päänsä päällä maljakossa ihmeellisiä pikku-esineitä. Ja
kukapa ei olisi tuntenut itse ukko Fritsiä, jokainen sekä parrallinen
että parraton kaupunkilainen tunsi hänen pallean ruumiinsa, hänen
pulleat, ruskeat, ystävälliset silmänsä ja hänen paksut sormensa,
jotka käyttelivät yhtä näppärästi partaveistä ja saksia, kun hän
ystävällisesti nojasi paksun vatsansa kylkeäsi vastaan. Ja hänen
olallansa istui usein Dora, punasilmäinen, vihreä papukaija, joka
saksanvoittoisella murteella kirkui: aber vascha guud... putzen,
polieren... kära Fiia... vackra Dora... paha pappi, paha pappi,
juu, juu! Ja kun papukaija kävi liian rivoksi ja puri korvalehteen,
myhäili pappa Frits kuvastimesta vieraalle ikäänkuin anteeksi pyytäen:
"Vagabund, nicht pappa beissen!"
Niin, kukapa ei häntä muistaisi! Monelle nuorelle ylioppilaalle oli hän
mennyt lainantakuuseen, moni köyhä näyttelijä sai häneltä taskurahoja
ja monen matkasällin auttoi hän taas matkalle eikä kerjäläinen koskaan
turhaan poikennut kyökin puolelle, missä hänen vaimonsa Fiia keitti
parranajovettä ja pyyhkieli saippuakuppeja. Ukko oli sovussa koko
maailman kanssa, ja Fiian ja hänen suhteensa oli vielä vanhetessakin
niin herttaisen hyvä, että he taputtivat toisiansa ja moiskauttivat
suuta aivan vieraiden nähden vaikka he toisinaan riitelivätkin.
Säkenöivät sanat, ilve sukkeluus ja laulu viihtyivät mielivieraina
parturimestari Fritsin matalassa parturituvassa.
Mutta pappia hän ei voinut sietää. Eräänä lauvantaina ei pastori
löytänyt partaveistänsä, ja kun hän tuli ukko Fritsin parturitupaan,
puristi ukko hänet vatsallaan parranajotuoliin, ahdisteli häntä
sekavilla kysymyksillä kirkosta, rahatoimikamarista, pastorin
tuloista y.m. Pastorin kasvot punoittivat ikäänkuin hän olisi ollut
tentissä, hän pelkäsi partaveistä, jota ukko heilutteli innoissaan
ilmassa. Lopuksi huusi Dora: paha pappi, paha pappi! Silloin pastori
kiukkuisena alkoi lukea ukon syntikirjaa, mainitsipa erään ukon
yöllisen seikkailun, jolloin hänen toverinsa, hotelli Viktorian
"pyöreän pöydän ritarit" olivat laskeneet hänet ämpärissä alas
kaupungin vedettömään kaivoon, kuinka hän kerran tähtikirkkaana yönä,
oli nukahtanut kirkonportaille, josta palovartijat olivat taluttaneet
hänet kotiin. Mutta ukko ei ollut millänsäkään, myhäili ja puhui:
"aber, herr pastor, se olla ensimmene ja viimene kerta kun mine
pastorin kirkkiportti kolkutta!" Ja ukko kiskoi palttoota pastorin ylle
ja veti takinkauluksesta niin voimakkaasti, että pastorin ruumis venyi
keppisuoraksi, sitte aukasi ukko oven, kumarsi ja sanoi: aber vascha
guud!
Seuraavana sunnuntaina puhui pastori saarnatuolista ja kaikki
ymmärsivät, että hänen salaviittauksensa tarkottivat parturimestari
Fritsiä. Mutta ukko meni sinä iltana kuten tavallista yli kadun
Viktoriaan, istui pyöreän puhvettipöydän ääreen, missä jo muu pyöreän
pöydän ritarikunta, tarinoiva totikomppania oli koossa. Ja ukko laski
sukkeluuksiaan kuten ennenkin, teki naamaeleitään, kävi kyökissä
ja tuli sieltä eri pukimissa puhvettiin, teki "ukkojaan", kujeili
vatsapuheillaan, matki kuivaa pastoria kuin vanha tottunut koomikko
ja lauloi kauniilla tenori-äänellään niin kauniisti, että kaikki
ravintolan vieraat lyöttäytyivät pyöreän pöydän seuraan. Lopulta hän
nukahti tuolilleen. Yöllä kadun yli luoviessaan hän jo mutisi: "tyst
Fiia, tyst Fiia" ja jatkoi sitä samaa lausetta makuuhuoneeseen saakka.
Mutta hänen Fiiansa kuoli. Kaikki Fiian kapineet yöpöydällä saivat
olla samassa järjestyksessä kuin ne Fiia oli jättänyt. Fiian vuode oli
hienosti kohennettu, naulassa riippui Fiian yöröijy ja tohvelit olivat
sängyn alla, mitään ei saanut muuttaa. Mutta yksin ollen alkoi ukko
surussaan pistäytyä arkenakin Viktoriaan ja sieltä palattua yöllä oli
hän jähmettyä kauhusta, kun Dora Fiian ääntä matkien puhui pimeästä:
"kara Frits, prata, prata, kaffe, kaffe... auta, auta, minä kuolen!"
Silloin ravisti hän epätoivoissaan papukaijan häkkiä. Seuraavana
päivänä istui papukaija alakuloisena häkissään ja alakuloinen
oli isäntäkin. Ukko Frits silitti sitä, lohdutti ja puheli sille
vaimovainajastaan.
Yhä hiljaisemmaksi kävi hän, eivätkä pyöreän pöydän ritarit enään
saaneet häntä iloisiin ilveilyihin. "Aber, mine olla rukoillu",
vakuutti hän salaa oopperalaulajalle, "aber, putzen, polieren, kunna
ikke vissen, jos jumala minu jummarra, kun ei mine ossa oikke mitä
keeli!"
Ja eräänä Fiian nimipäivänä oli ukko Viktoriassa juonut yksin
pullollisen samppanjaa. Yöllä hän kuukertui hankeen talonsa pihalle,
nukahti kuin lapsi eikä herännyt koskaan. Joka talossa puhuttiin: "ukko
Frits kuollut!" Eikä kukaan puhunut hänestä pahaa sanaa. Mutta pastori
oli kuunnellut juoru-akkojen puheita eikä tahtonut myöntää hänelle
kunniallista kuolinkellojen soittoa, ukko oli muka tarkoituksella
itse nukahtanut ijäiseen uneen. — Miten nyt olikaan, toinen pappi
oli ehkä sairastunut, sentähden oli pastori viimeisessä kiireessä
kutsuttu siunaamaan ruumista. Tuikeana ja itsetietoisena kuiva hymy
huulilla istui pastori issikan reessä parturipuodin edessä ja odotti.
Kadulla istui pitkä jono kaupunkilaisia ajurinreissä. Kadunkulmissa
seisoi kansaa. Kaikki odottivat, kummallinen jännitys näkyi kaikkien
kasvoilla, he katselivat ylös kirkontapulia kohden. Antaisiko kukaan
merkkiä kellonsoittajalle vai eikö kelloja ollenkaan soitettaisikaan!
Oliko kukaan ollut eilen raastuvassa? Oliko saatu soittamislupa? Oliko
parturimestari Frits Israel puhunut kuolemastaan, oliko hän aikonut
yöllä vaimonsa haudalle! Oliko hän sanonut, ettei hän enään jaksaisi
jatkaa tätä pilapeliä, kuka ajaisi hänen partansa hänen kuoltuansa,
sillä hän tahtoi maata puhtaana ja ajeltuna ruumiskirstussaan kuten
toimellisen ja taitavan parturimestarin arvolle sopii, niin, ja ehkä
isä jumala sentään ymmärtäisi hänenkin puhettansa vaikkei hän pastorin
mielestä ehkä taivaaseen pääsisikään.
Niin todella, saisiko hän kunniallisen hautauksen, jäisikö hänen
muistonsa tahratuksi ikipäiviksi, tuo kirkonkellojen mykkyys huutaisi
yli kaupungin hänen häpeänsä? Nyt niiden kellojen pitäisi jo soida,
jos ne ollenkaan soisivat. Toiset katselivat taas kirkontorniin ja
toiset pastoriin, joka voisi tämän selittää, mutta pastori istui
issikan reessä salaperäisen näköisenä. Mutta mitä nyt! Nyt tulivat
pyöreän pöydän ritarit hännystakkeihin, kiiltäviin paidankauluksiin
ja valkoisiin kaulahuiveihin puettuina ja nostivat arkun vaunuun ja
surullinen tyytyväisyys loisti heidän punaisista silmäreijistään
ja viinin kukittamilta kasvoiltaan. Ja nyt alkoivat vanhat kellot
kolmisointuisessa ääni-aallossa soida niin haikeasti ja niin
valittavasti ikäänkuin ne olisivat huutaneet omaa yksinäistä hätäänsä.
Kävi supina, että pyöreän pöydän ritarikunta oli ollut eilen
raastuvassa todistamassa, että ukko viime aikoina oli ollut hiukan
kummallinen. Hulluuden hinnalla hän siis oli saanut peittokellot, ehkä
ne kellot sentähden niin valittivat!
Piiskat vingahtivat, saatto lähti liikkeelle, ja niin pitkä oli jono,
että se ulottui apteekin kulmasta tullinsuuhun teurastaja Simolan
portille, jonka otsikossa oli häränsarvet. Ja vaunujen jälessä astui
palokunnan soittokunta soittaen räikeätä ja raskasta surumarssia
vihreänauhaisen totikomppanian seuraamana.
Haudalla ryki pastori kuivasti. Hän puhui tämän maailman turhuudesta,
paatuneista syntipukareista, jotka elävät tämän maailman humussa ja
sumussa, vaeltavat suruttomina synnissä sitä leveätä tietä, joka johtaa
kadotukseen, hammasten kiristykseen ja ikuiseen piinaan. Ja ikävä
kyllä, täytyi pastorin vainajastakin sanoa, ettei hänen elämänsä ollut
sellainen, että hän, pastori, isän jumalan pyhässä nimessä voisi luvata
mitään varmuutta, välttäisikö vainaja ijankaikkisen kadotuksen. Sillä
Herra Zebaoth on hirmuinen herra ja hänen vihansa on kuin pitkäisen
leimaus! Siihen suuntaan puhui pastori. Kun hän lopetti, kävi kohahdus
saattojoukossa, kaikki painoivat päänsä alaspäin ikäänkuin he olisivat
hävenneet seurakuntansa pastorin sanoja. Mutta pastori selitti sen
niin, että hänen puheensa oli vaikuttanut. Mutta nyt astui esille
oopperalaulaja ja puhui vanhan ystävänsä haudalla:
"Poissa on piiristämme hän, veljemme Frits Istrael, iloisista iloisin,
herttaisista herttaisin! Hän oli ilosielu, laulajasielu; jos hän
olisi saanut jo nuorena siivet nuorelle kyvylleen ja pohjaa palavalle
innolleen, niin olisi hän voinut kohota korkeammalle kuin mihin hänet
sattuma ja nälkä pakotti, nuorena, levottomana ja tiedonhaluisena
muuttaessaan meren takaa maahan, joka oli hänelle vieras, mutta joka
muuttui hänelle rakkaaksi. Ja vaikka hän puoliummikkona keskellämme
täällä touhusi, niin hän ymmärsi meitä sydämmensä hyvyyden ja
viisauden kautta ja hän oli tyytyväinen, hän osasi singauttaa oikean
sanan oikeaan aikaan ja osasi vaijeta silloin kuin piti vaijeta."
Oopperalaulaja kääntyi nyt pastoriin päin ja jatkoi: "Ja vaikka ei
hän oikeastaan osannut mitään kieltä eikä hänellä oikeastaan ollut
mitään kotimaata, niin minä luulen, että isä jumala nyt ymmärtää
hänen kieltänsä ja sanon ilman 'muttaa' tai 'aberia' että korkeampi
maailmanjärjestys, Ikuinen tai mitä nimeä hän kantaneekaan, saattaa
häntä nyt yli tuntemattoman, hiljaisen meren hänen uuteen kotimaahansa!"
Puheen loputtua kajahuttivat pyöreän pöydän ritarit Fritsin mielilaulun:
"Hvem är, som ej vär broder mins,
Fastän hans skugga mer ej fins?"
Toimituksen jälkeen tuli pastori oopperalaulajan luo ja sanoi
alentuvalla ja tekoväräjävällä äänellä: "tunsitteko oikein hyvin
vainajan?"