Ei riittänyt vielä sota puolalaisia ja venäläisiä vastaan, Tanskasta
sai Kaarle kolmannen vihollisen.
Paitsi vanhaa riitaa kolmen kruunun vaakunasta, ärsytti nuorta
Kristian IV:ttä Kaarlen vaatimus, että Ruijan Lappi kuului
Ruotsin kruunulle Jäämeren rannikkoa myöten, olipa hän ottanut
arvonimekseenkin "Lappalaisten kuningas." Tanskalaiset taasen
väittivät koko rannikon kuuluvan Norjalle, ja siitä syntyi moninaisia
rettelöitä.
Vihdoin joutuivat olot sille kannalle, ettei sotaa voitu välttää,
ja huhtikuussa 1611 annettiin vihdoin Tanskan sodanjulistus.
Kristian toivoi sodasta suuria, hän puhui jo "Ruotsin valtakunnan
saattamisesta hänen ja Tanskan kuuliaisuuden alle", ei siis
vähemmästä kuin unionin saattamisesta uudelleen voimaan.
Kaarle lähti itse sotaan nuoren Kustaa Aadolfin keralla, jonka nyt
oli kestettävä ensi tulikokeensa.
Sodan ponnistukset näyttivät aluksi vaikuttavan vain virkistävästi
vanhaan ja raihnaaseen kuninkaaseen. Mutta Kaarlen sotaonni oli
täälläkin hyvin epävakainen. Yleensä oli voitto tanskalaisten
puolella, ja vihdoin elokuun 3 päivänä joutui Kalmarin linnakin
Krister Somen kavalluksen kautta Kristianin käsiin.
Suru ja katkeruus täytti Kaarlen mielen, ja hän päätti vanhaan
tapaan vaatia vastustajansa kaksintaisteluun. Ei ollut sulosanainen
hänenkään haastekirjeensä, mutta monin kerroin voitti sen Kristian
neljännen kirje karkeudessa. Kristianin kohteliaiden sanojen mukaan
piti Kaarlen, vanhan koiransilmän, hävetä tehdessään sellaisia
esityksiäkin kunnialliselle miehelle. Niin ja vielä paljon
paksumminkin puhuttelivat kuninkaat siihen aikaan toisiaan.
Sai sentään tanskalaisten ylimielisyys läksytystäkin. Kustaa Aadolf
meni yöllä elokuun 20 päivää vasten 2,000 miehen kera salmen yli
Voionmaahan, jossa ruotsinmielinen väestö oli varannut hevosia hänen
tarpeekseen. Siten voivat sotamiehet nopeasti hajaantua ympäri
saaren, ja tanskalaiset joka kynsi vangittiin tai surmattiin.
Borgholman linnankin täytyi antautua. Se tapahtui lokakuun 7 päivänä.
Kristian kuningas oli jo sitä ennen lähtenyt Kalmarista ja palannut
Tanskaan.
Kustaa Aadolf palasi vasta lokakuun 15 päivänä isänsä luo Rysbyhyn,
jossa leiri sijaitsi.
Seuraavana päivänä lähtivät molemmat matkalle Nyköpingiin.
Vielä lähtiessään oli kuningas kirjoittanut kuningattarelle olevansa
"hyvissä voimissa", mutta hän petti sekä itseään että puolisoaan.
Sotaretken ponnistukset olivat niin vieneet hänen voimansa, ettei hän
kolme peninkulmaa matkustettuaan voinut enää kestää tärinää, vaan
täytyi hänen Mönsteräsin luona astua venheeseen ja jatkaa matkaa
vesiteitse läpi saariston, Kustaa Aadolfin matkustaessa ratsain.
Matkalla kuningas heikontui heikontumistaan, ja saapuessaan
Nyköpingiin lokakuun 26 päivänä ei hän enää voinut puhua.
Nyköpingissä olivat häntä vastassa nuorin poikansa Kaarle Filip ja
erityisesti kutsuttuna valtaneuvos Akseli Oxenstjerna. Seuraavana
yönä saapuivat Kustaa Aadolf, Juhani herttua, kuningatar Kristina ja
prinsessa Katarina.
Seuraavina päivinä kuningas makasi aivan kuin horroksissa, mutta
huomasi hyvin, että hän kuuli ja ymmärsi mitä sanottiin.
Kun saapui de la Gardien lähetti ja ilmoitti, että hän oli
valloittanut Novgorodin ja jompikumpi prinsseistä tahdottiin
suuriruhtinaaksi, näkyi ikäänkuin kirkastuksen kajo hänen kalpeilla
kasvoillaan. Mutta se kesti vain tuokion, hän jätti tämän kuten
kaikki muutkin maalliset asiat sille pojalleen, joka oli ollut hänen
toivonsa ja lohdutuksensa kaikissa kohtalon vaiheissa ja josta hän
oli profeetallisesti lausunut: "Ille faciet!" ("Hän on sen tekevä!")
Neljä päivää sairastettuaan hän vaipui kuolon uneen kello 11:n ja
12:n välillä lokakuun 30 päivänä 1611.
* * * * *
Hallitsijana oli Kaarle yhdeksäs Ruotsin mainioimpia kuninkaita;
paljon on hän rikkonut, mutta jos ajattelemme mistä hänen maansa
on häntä kiittäminen, niin emme heitä kiveä kuormalle, vaan meidän
kiitollisuutemme on sitä keventävä.
Erittäinkin kansan pohjakerrosten keskuudessa eli hänen nimensä
rakkaassa muistossa; kerrotaan, että niin kauan kuin vanhan kuninkaan
sielukelloja soitettiin, itkivät vanhat ja nuoret niin Suomessa kuin
Ruotsissakin, ja monien miespolvien ajat lauloi hänestä kansa, että
hän oli
Hyvä herra, herttu Kaarle,
Ruotsin kuuluisa kuningas,
isänmaan iso isäntä,
Suomen vahva valtaherra.
Suurta on viivähtää Kaarlein ja Kustavien muistossa. Meidän aikanamme
ei ole monia kuninkaita, jotka omistaisivat elinvoimansa edistääkseen
kansojen kehitystä ja jalostusta. Sentähden luomme mielellämme
katseemme muinaisuuteen, maan parasta ja lain pyhyyttä rakastaviin
ruhtinaihin, jotka väsymättömällä työllä, viisaudella ja terävällä
älyllä loivat sen perustuksen, jolla lepää isänmaamme koko kehitys.