"Sanos, ketä enimmän kaipaat."
"Gottfriedia", kuiskasi tyttö, ja kyynelet vierivät hänen poskilleen.
"Hän tulee tänne sinua tapaamaan."
"Saanko puhutella häntä kahdenkesken?"
"Aivan kahden. Mutta sanos minulle, mihin isoisäsi tahtoo sinut
lähettää?"
Sigrid punastui kovasti. Nyt kyynelet vuotivat virtanaan ja hän
lankesi prinsessan jalkoihin. "Oi, elkää kysykö minulta."
"Lapsi parka, minä tiedän jo kaiken. Sinut pelastaakseni olen
tuonutkin sinut tänne."
"Mutta jos hän näkee minut?"
"Kuningas saa nähdä ja puhutellakin sinua."
"Ei, ei, minä pelkään niin kovin!"
"Hänenkö vai itsesi tähden?"
"Hänen!" vastasi tyttö, ymmärtämättä tarkoitusta.
"Sitä sinun ei tarvitse, hän kyllä tulee aikoihin. Sanon sinulle,
Sigrid, että kuningas saa rakastajattaria niin monta kuin tahtoo,
mutta yhtä vähän kuin muutkaan pitää hän arvossa naista, joka on
myynyt itsensä viheliäisestä mammonasta. Hän pitää hänet niin kauan
kuin ruumiillinen kauneus häntä viehättää. Sitten hän maksaa mitä
hyväksi näkee ja potkaisee hänet ulos."
Sigrid oli käynyt kalmankalpeaksi. Kauniit silmät tuijottivat
jäykästi prinsessaan.
"Kuinka hyvän maksun hän saisikin, kuinka hän sitten enää uskaltaisi
tarjota rahojaan kunnialliselle miehelle? Eikö tämä halveksien
kääntyisi hänestä pois ja sanoisi, ettei hän myy sellaisesta hinnasta
nimeään..."
"Gottfried, Gottfried!" nyyhkytti Sigrid.
"Hänen tähtensä on sinun varottava kuningasta ja jokaista muuta
kiusausta, joka voi viedä sinut turmioon."
"Päästäkää minut takaisin hänen luoksensa."
"Ei, ennenkuin olet nähnyt miten tyhjä on se onni, joka sinusta on
näyttänyt niin houkuttelevalta. Tee työtäsi, jonka olen sinulle
määrännyt, kuningas on monta kertaa tuleva luoksesi minun olematta
läsnä. Sinun täytyy itse taistella taistelusi, saat itse päättää,
oletko mieluummin kuninkaan jalkavaimo kuin kunniallisen miehen
puoliso."
"Kuinka uskallan?" kysyi pelästynyt tyttö.
"Sanos minulle, Sigrid, eikö ole usein tapahtunut, että joku
hienopukuinen puolalainen herra on pitänyt varansa ja tullut puotiin
sinun ollessasi yksin ja tehnyt sinulle häpeällisiä tarjouksia?"
"Kyllä, montakin kertaa!"
"Nuoria, kauniita herroja?"
"Niin nuoria ja kauniita kuin vanhoja ja rumiakin", vastasi Sigrid
halveksivasti hymyillen.
"No, mitä teit silloin?"
"Huusin isoisää, ja hän ajoi heidät pois."
"Mikset tehnyt niin tälläkin kertaa?"
"Kuninkaalle!"
"Hän olisi ansainnut sen paremmin kuin muut. Sillä tyttöparkojen
vietteleminen ei ole lainkaan kuninkaallista. Sentähden ei sinun
olisi ollut häntä pidettävä ihmistä kummempana, vaan kohdeltava
ansionsa mukaan."
Sigrid kohotti katseensa häneen. "Minä koetan", vastasi hän.
"Auttaakseni sinua sallin sinun iltapäivällä olla tuossa huoneessa,
josta pienen luukun kautta voit nähdä ja kuulla kaiken mitä täällä
tapahtuu. Kuningas tulee tänne ja istuutuu rinnalleni sohvalle. Minä
koetan johtaa keskustelun sellaiselle alalle, että sinulle on siitä
hyötyä. Mutta ole tarkkaavainen, se ei tapahdu useammin kuin tämän
kerran."
"Armollisin prinsessa", sanoi Sigrid ja lankesi hänen jalkoihinsa
suudellen hänen kättään, "kuinka voin palkita suuren hyvyytenne!"
"Niin, Sigrid, teen sinun hyväksesi enemmän kuin olen tehnyt
kenenkään muun hyväksi. Veljeni on minulle rakkaampi kuin kukaan muu
ihminen maailmassa ja kun paljastan hänen virheensä ja heikkoutensa
sinulle, tapahtuu se teidän molempain pelastukseksi. Tahdon estää
hänet tekemästä synnin, jota ei voisi koskaan sovittaa, ja tahdon
pelastaa sinut joutumasta uhriksi."
"Ymmärrän, ymmärrän!" huudahti Sigrid elostuneena.
"Silloin voit sinäkin olla minulle avuksi. Hänelle koituu läksytys
suuremmaksi avuksi, jos se tulee sinulta."
"Tahdon antaa sen hänelle. Ja nyt luulen, että voinkin sen."
Anna syleili ja suuteli nuorta tyttöä. "Teet minut velalliseksesi",
sanoi hän.
Sigrid sulkeutui pieneen huoneeseen. Kuta suurempaa kiitollisuutta
hän tunsi prinsessaa kohtaan, sitä enemmän kiihtyi hänen ynseytensä
kuningasta kohtaan, häntä, joka tahtoi maksaa hänen alennuksensa
kurjalla kullallaan.
Hän kuuli ääniä, kuningas oli tullut. Hän avasi varovasti pikku
luukun. Kuningas näkyi istuvan sohvassa, ikävystyneenä ja
tyytymätönnä, ja kun prinsessa samassa tuli sisään, huudahti hän:
"_Minä_ saan sinua odottaa; olen tottunut siihen, että _muut_
odottavat minua."
"Muilla varmaankin tarkoitat alamaisiasi", sanoi Anna ja asettui
hänen vierelleen. "Minä en lukeudu niihin", lisäsi hän ja pani
olalleen pienen tyynyn, jota vasten kuningas heti nojasi päänsä.
"Minkä aseman sitten otat itsellesi?"
"Olen sinun varma tukesi, joka tulee niin pian kuin häntä on
kutsuttu", vastasi Anna.
"Niin, se on totta", sanoi Sigismund ja puristi hänen kättään. "Olet
myös ainoa uskottuni."
"Johon voit luottaa."
Syntyi pitkä äänettömyys. "Olen hyvin onneton", sanoi Sigismund.
"Kaikki käy minua vastaan."
"Kaikkihan rientävät noudattamaan toivomuksiasi."
"Mikään ei täytä sitä tyhjyyttä, jota tunnen. Minä aivan kuihdun
ikävään."
"Konstantiaako ikävöit?"
"Aavistus sanoo minulle, että hän on unhottanut minut."
"Ai, pikku Richissaa sitten; hänhän kuulemma menee naimisiin."
"Se oli tuokion mieltymys, joka meni yhtä nopeasti kuin tulikin."
"Niin tekevät kaikki sellaiset mieltymykset."
"Ei, nyt on se aivan toisenlainen."
"Mitä, uusi taas?"
"Ihastuttava tyttö, jonka Opowski on onkinut ilmoille. Olen nähnyt
hänet ja olen tyytyväinen."
"Mistä hän on tytön löytänyt?"
"Melkeinpä kadulta."
"Sinne kai hänet pian jätätkin."
"En suinkaan. Opowski on järjestänyt niin, että kaikki
kamaripalvelijani ovat naimattomia. Toivoakseni ymmärrät", virkkoi
Sigismund nauraen.
"En pidä tuosta Opowskistasi."
"Siksikö, että hän on ystäväni?"
"Ainoa tukesi horjuu, rakkahin veli. Kuinka sinulle silloin käy?"
Sigismund katsoi kummissaan häneen. "Mitä on tapahtunut? Sinä olet
ylen kiihtynyt, aivan kyyneliä silmissäsi!"
"Mutta jollen sano?"
"Minä en koskaan kiellä sinulta mitään mitä pyydät."
"No niin, Sigismund. Pane pahaksesi tai hyväksesi, mutta
kevytmielisyytesi saattaa minut epätoivoon."
Sigismundin poskilla häivähti punastus. "Tämä menee melkein liian
pitkälle", sanoi hän. "Jos minua miellyttää koota nuoruutta ja
kauneutta ympärilleni..."
"Ajattele niitä poloisia olentoja, jotka tulevat kamaripalvelijaisi
vaimoiksi. Millaisia koteja he luovat, millainen on heidän
avioliittonsa oleva?"
"Sangen hyvä, toivoakseni. Nyt menen omaan huoneeseeni."
Hän meni nopein askelin, mutta palasi yhtä pikaan avoimin sylin.
"Tämä on oleva viimeinen", sanoi hän syleillen hellästi sisartaan.
"Etkö tahdo luopua tästäkin?" kysyi Anna anoen.
"Mahdotonta, asia on jo ratkaistu", vastasi Sigismund ja riensi pois.
"Veli parkani", huokasi prinsessa itsekseen ja palasi sitten Sigridin
luo.
Tämä oli aivan sulamaisillaan kyyneliin. "Päästäkää minut menemään",
sanoi hän. "Minä kysyn polvillani Gottfriedilta, tahtooko hän ottaa
minut vaimokseen."
"Siitä ei tule mitään. Sinun on tehtävä minulle vastapalvelus."
"Mielelläni tahdon tehdä sen", vastasi hän.
Kaunis kultakirjaajatar joutui hovineitsytten ihailun ja
uteliaisuuden esineeksi. Hän istui ompelukehyksensä ääressä
huoneessa, joka oli sen huoneen takana, missä he tavallisesti
viettivät osan aamupäivästä eri askareissaan, kuten soittaen ja
laulaen, lukien ja ommellen. Prinsessa kulki huoneesta toiseen, hänen
käytöksensä näytti hieman levottomalta.
Muuan kamaripalvelija ilmoitti, että kuninkaan kamariherra pyysi
yksityisesti puhutella prinsessaa.
"Minulla ei ole nyt aikaa", vastasi Anna ylpeästi. "Mutta tulkoon hän
tänne, jos haluaa."
Kotvan kuluttua hän astui sisään.
Hänen Annaa tervehtiessään vilkui katse neitosesta toiseen. Hän
keksi pian Sigridin ja sanoi hymyillen Annalle puoliääneen: "Teidän
korkeutenne pelaa uhkapeliä."
"Mitäs siitä, kunhan en pelaa väärin", vastasi Anna. "En muuten tiedä
mitä tarkoitatte."
"Kuningas on vimmoissaan!"
"Tiedetäänkö mistä syystä?"
"Tämä nuori tyttö..." Hän viittasi Sigridiin.
"Kuuluu minun uskontooni ja on minun erityisessä suojeluksessani."
"Sallitteko minun puhutella häntä kahdenkesken?"
"Aivan mielelläni."
Hän riensi Sigridin luo. Kirottua, ei edes minkäänlaisia oviverhoja,
jotka voisi laskea alas. "Tunnetteko minut?" kysyi hän jokseenkin
tuikeasti.
"Kamariherra Opowski!" vastasi Sigrid kalveten,
"Miksi olette rikkonut sopimuksemme?"
"En ole sopinut mistään."
"Isoisänne on tehnyt sopimuksen puolestanne."
"Siihen ei hänellä ole oikeutta."
"Kuinka kauan aiotte viipyä täällä?"
"Sitä en tiedä."
"Tiedätte, että kuningas rakastaa teitä."
"En usko sitä."
"Tahdotteko, että hänen on itsensä sanottava se teille?"
"En uskoisi sittenkään."
"Millaisia todisteita tahdotte?"
"Olipas se pitkä keskustelu", sanoi prinsessa, joka tuli huoneeseen.
"Sigrid, mitä sinulla on tämän herran kanssa puhuttavaa?"
"Ei mitään, armollinen neiti", vastasi tyttö luoden prinsessaan
kiitollisen katseen.
"Vanha kelloseppä hoitaa itse liikettään", sanoi Anna niin kovalla
äänellä, että se kuului ulompaankin huoneeseen. "Neuvon teitä
kääntymään hänen puoleensa."
Opowski heitti kiukkuisen katseen Sigridiin, kumarsi syvään
prinsessalle ja riensi pois.
"Varustaudu siihen, että nyt tulee kuningas."
"Minä näin ja kuulin häntä eilen", vastasi Sigrid. "Hän ei peloita
minua enää ensinkään."
"Ajatteles että silloin tuskin voin tulla keskeyttämään keskustelua."
"Rukoilkaa vain Jumalaa puolestani!"
"Sen lupaan."
Hovineitsyet huomasivat, että oli jotakin tekeillä, ja he
lappautuivat kaikki sisään näkemään ja ihmettelemään. Mutta pian oli
heidän kävelytuntinsa käsissä, ja koko parvi kiiti pois jättäen Annan
ja Sigridin kahden.
"Eilen kuuntelit sinä, tänään on minun vuoroni", sanoi Anna. "Minä
tulen, jos minua tarvitaan. Ainakin tiedät, että olen läheisyydessä."
Hän pujahti pois. Mutta melkein samassa tuli kuningas.
Hän pysähtyi nähtyään että Sigrid oli yksin. Sen jälkeen hän riensi
katsomaan, oliko ketään ulommassa huoneessa. Sigrid ompeli vapisevin
käsin, ei kohottanut päätään eikä ollut kuulevinaan mitään.
Silloin hän tunsi kevyen käden laskeutuvan olalleen. Hän kohotti
katseensa. Se oli kuningas.
Tämä vetäytyi takaperin, aivan hurmautuneena hänen kauneudestaan.
Hän nousi ja niiasi syvään. "Teidän armonne kuningas", sanoi hän.
"Ojentakaa minulle kätenne."
Hän ojensi vasemman.
"Oikein", sanoi kuningas nauraen. "Mutta missä on sormus?"
"Jätin sen mestarisällille kiilloitettavaksi."
"Tarvitsiko se?"
"Luulin, että oli niin tarkoitus."
"Tarkoitus oli, että pitäisit sen muistona kuninkaaltasi ja
ystävältäsi."
"Se oli aivan liian kallisarvoinen", vastasi Sigrid vetäen kätensä
takaisin.
"Ei sinulle", sanoi Sigismund aikoen kietoa käsivartensa hänen
vyötärölleen.
Sigrid vapautti heti itsensä. "Teidän armonne, olen kunniallinen
tyttö", sanoi hän ja katsoi kuninkaaseen suurilla, ilmehikkäillä
silmillään.
Sigismund hätkähti, mutta puuskahti intohimoisesti: "Minulla oli...
sinä olet... oli sovittu, että sinun... sinun pitäisi... pitäisi..."
Sigrid lankesi hänen jalkoihinsa. "Teidän armonne, suvaitkaa antaa
anteeksi vanhalle äidinisälleni, että hän maallisesta mammonasta
tahtoi myydä ajallisen ja iankaikkisen onneni. Hän on kärsinyt
paljon, rahat houkuttelivat, mutta minä teen työtä yötä päivää, jos
niin tarvitaan, tyydyttääkseni hänen vähäiset tarpeensa."
"Minä tarjoan yltäkyllin teille molemmille", puuskahti Sigismund
intohimoisesti. "Pyydä minulta mitä ikinä haluat, ja minä annan sen
sinulle, kun vain tahdot kuulua minulle."
"Omantunnon rauhankin?" kysyi Sigrid.
"Onko minulla se? Kukaan ihminen ei voi antaa, mitä hänellä ei ole
itselläänkään. Oi, miten onneton olen!" puuskahti Sigismund ja kätki
kasvonsa käsiinsä.
Sigrid seisoi liikkumatonna. Mitäpä hän saattoi sanoa.
"Miksi olet tullut tänne?" huudahti Sigismund kiihkeästi.
"Tulin etsimään apua prinsessalta. Hän on kaikkien turvattomain
protestanttien auttaja."
"Ahaa, sinä olet protestantti."
"Olen, teidän armonne."
"Silloin kai halveksit minun uskontoani?"
"En, mutta rakastan omaani."
"Sinulla on vastaus valmiina kaikkeen. Se osoittaa, että sinulla on
hyvä ymmärrys. Mikä on nimesi?"
"Sigrid."
"Sigrid, minä rakastan sinua ja sinun täytyy kuulua minulle",
huudahti Sigismund lyöden jalkaa lattiaan. "Etkö tiedä, että olen
ostanut sinut."
"Mutta minä en ole mitään kauppatavaraa", huudahti Sigrid. "Teidän
kurjat rahanne on otettu vastoin tahtoani, mutta minut voitte saada
ainoastaan -- ruumiina."
"Sigrid, Sigrid", huudahti Sigismund poissa suunniltaan.
Annasta alkoi veli mennä liian pitkälle, ja hän tuli nopeasti sisään.
"Sigismund, mitä nyt, oletko sairas?" Hän koetti tyynnyttää häntä.
Nojaten sisarensa käsivarteen ja suomatta Sigridille ainoaakaan
katsetta hoippui kuningas huoneesta.
"Mikä nainen, sydämetön, tunteeton", huudahti hän. "Miksi on niin
paljon kauneutta tullut hänen osakseen?"
Anna teki kaikkensa johtaakseen hänen ajatuksiaan toiseen suuntaan,
mutta hänen lohdutustensa perusteet eivät tyydyttäneet Sigismundin
kiihoittunutta mielikuvitusta. Tämä palasi huoneihinsa ja lähetti
noutamaan Malaspinaa.
Tämä keskusteli parhaallaan sihteeri Jöns Bultin kanssa. Tämä oli
maininnut huomanneensa kuninkaassa levottomuutta viime aikoina.
"Olen huomannut sen. Kukahan nyt on syynä?" kysyi Malaspina.
"Muuan nuori tyttö, jonka prinsessa on ottanut hoiviinsa..."
"Protestantti?"
"Niin, isä on kelloseppä."
"Puhuuko kuningas Konstantiasta?"
"Hyvin harvoin enää nykyään."
"Häntä ei Sigismund saa unhottaa. Olen luvannut, että hänestä
ennemmin tai myöhemmin tulee kuningatar."
"Mutta kuningas muuttelee tiheään mieltään."
"Sanon teille, ettei hän saa olla uskoton Konstantialle eikä minulle."
"Voiko sen estää?"
"Minä näytän, että voi."
Silloin tuli kuninkaan palvelija Malaspinaa kutsumaan, ja hän päätti
heti tarttua tilaisuutta kaulukseen. Hän ei pitänyt prinsessan eikä
Opowskin vaikutuksesta kuninkaaseen, ja päätti itse ottaa hänet
käsilleen.
Sigismund avasi heti sydämensä ja valitti suurta pettymystään.
"Ensi kerran elämässäni on joku nainen torjunut minut luotaan. Siihen
täytyy olla jokin salainen syy, ja tahtoisin antaa paljon, jos
pääsisin sen perille."
"Luulen sen tietäväni", sanoi paavin lähettiläs.
"Niinpä puhu sitten!"
"Kuningas on saanut paljon rakkautta osakseen."
"Niin, se on totta!"
"Mutta hän on perhosen tavoin liihotellut kukasta kukkaan."
"Sitä en voi kieltää."
"Mutta on olemassa iäisyyskukkiakin."
"Taitaa olla, mutta en ymmärrä..."
"Ne eivät muutu koskaan."
"Ei, ne säilyvät aina."
"Niin voi myös luja rakkaus olla muuttumaton."
"Se on mahdollista."
"Mutta jos niin on, täytyy sillä myös olla voima loitontaa kaikki
vieras vaikutus tämän muuttumattoman rakkauden esineeseen."
"Tarkoitatko, että minä..." huudahti kuningas pelästyneenä.
"Ei, kuninkaan tunteet pysyvät yhtä tuoreina kuin ennenkin, mutta
ikuisuuskukalla on mustasukkaisuuden lumovoima sammuttaa niiden
rakkaus, joita hän lähestyy."
"Se on sangen ilkeää."
"Tosin kyllä, jollei ikuisuuskukka pysty itse täyttämään rakastetun
sielua."
"En käsitä, kuka tuo 'kukka' on. Ja sitäpaitsi, Malaspina, vanhat
rakastajattaret, ne ovat kuin vanhoja hylkyvaatteita. Niistä tahtoo
mieluimmin päästä erilleen."
"Niinpä niin. Mutta luullakseni olisi ensin syytä ottaa selkoa, kuka
nykyisin on kuninkaan toivomusten tiellä."
"Voiko siitä saada selon."
"Mahdotonta se ei ole."
"Millä keinoin?"
"On olemassa uusi tiede, jolla ei vielä ole mitään nimeä, mutta jonka
avulla voi jonkun henkilön pakoittaa näyttäytymään sille, jota hän
enimmän rakastaa."
"Malaspina, olisin sinulle iäti kiitollinen..."
"Olen jo aikaisemmin luullut huomanneeni, ettei kuningas ollut
suotuisain vaikutusten alaisena."
"Mikset ole puhunut siitä, etkö luule minunkin huomanneen jotakin?"
"Nyt olen valmis milloin tahansa."
"Jo tänään, ystäväni. Tämä viimeinen on kiihdyttänyt minua, niin,
olen aivan onneton."
"Silloin täytyy meidän heti ryhtyä valmisteluihin."
"Niin, tehkäämme se", vastasi Sigismund kovasti kiintyneenä asiaan.
"Minun täytyy valmistaa juoma, joka herättää oikean mielialan."
"Onko se vaarallista?"
"Ei suinkaan."
"Saanko ottaa sen heti? Minä aivan kuolen uteliaisuudesta."
"Se on hyvä. Ylevä hurmaustila on välttämätön."
Näin sanoen Malaspina poistui, ja Sigismund mietti mielessään, kuka
kumma Sigridin sydämen oli vetänyt hänestä pois. Hän tuumaili, että
jos tuon muutaman mustasukkaisen vallan saattoi tehdä tyhjäksi, ei
olisi mahdotonta, että Sigrid vielä tulisi hänen omakseen. Kaunis
tyttö väikkyi yhä hänen mielessään eikä hän tahtonut millään ehdolla
luopua hänestä.
Vihdoin tuli Malaspina takaisin. Hänellä oli pieni pikari kädessään.
"Onko minun..." sanoi Sigismund ja tahtoi ottaa sen.
"Ei vielä." Hän pani sen pöydälle ja sulki sen jälkeen kaikki ovet.
"Olen sanonut, ettei kukaan saa häiritä kuningasta, ettei oteta
vastaan mitään viestejä eikä kirjeitä."
"Se on oikein. Jos tahdon jotakin, niin soitan."
"Suvaitseeko teidän majesteettinne asettua mukavampaan asentoon?"
"Olet niin juhlallinen Malaspina, tahdotko peloitella minua?" sanoi
Sigismund ja heittäytyi nojatuoliinsa.
"En, mutta teidän armonne on muistettava, että menemme yli niiden
rajojen, jotka on säädetty tavallisille kuolevaisille."
"Niin, se on totta, ja jos luulet, että se on vähänkään
vaarallista..."
"Jos vaaraa on tarjolla, kohtaa se ainoastaan minua. Tässä on juoma.
Heti kun se on tyhjennetty, nojautuu kuningas taapäin ja pysyy
liikkumatonna."
Hän otti pikarin, maisteli sisällystä, nyökäytti Malaspinalle
hyväksyvästi päätään ja tyhjensi sen pohjaan. Viisi minuuttia
myöhemmin hän nukkui niin raskaasti, että hänet olisi voinut kantaa
pois hänen tietämättä siitä mitään.
Hetken kuluttua hän heräsi hiljaiseen soittoon, joka ei tullut
miltään varmalta taholta, liitelihän vain ilmassa ympärinsä. Mutta
nyt oli huone melkein pimeä, hän ei voinut eroittaa mitään esineitä.
"Juo!" kuiskasi ääni hänen vieressään, ja pikari pantiin hänen
käteensä.
Hän tunsi Malaspinan äänen ja tyhjensi epäröimättä pikarin.
"Hyvästi, en saa viipyä kauemmin. Jumala suojelkoon Puolan kuningasta
ja kuulkoon hänen ja minun rukoukset", kuiskattiin hänen korvaansa,
ja sitten oli kaikki hiljaista.
Sigismund tunsi sanomatonta mielihyvää. Kaikki pelko oli kadonnut,
hän tunsi, että jotakin oli tulossa. Mutta mitä, mitä? Silloin
selvisi hänelle kaikki, ja hän oli olevinaan kukkashuoneessa,
jossa hänellä oli kerran Konstantian kanssa ollut yksi elämänsä
suloisimmista hetkistä. Konstantia istui siellä penkillä, hänen
silmänsä olivat kohotetut ylöspäin, ja hän näytti olevan suruissaan.
Koskaan ei hän ollut Sigismundista näyttänyt niin viehättävältä, niin
hurmaavalta.
"Konstantia!" huusi hän ja kurotti käsivartensa kaunista näkyä kohden.
Mutta Konstantia ei varmaankaan ollut kuullut häntä, koska otti
vain kirjeen, jota kantoi povellaan, ja painoi sen intohimoisesti
huulilleen. Vihdoin hän avasi sen ja luki.
Se oli hänen, Sigismundin, kirje, hän tunsi sen, ja kun hän näki
Konstantian itkevän, itki hän itsekin. Luettuaan Konstantia taittoi
kirjeen laskoksilleen ja pani uudestaan povelleen, kurotti käsiään ja
kuiskaili itsekseen: "Sigismund, Sigismund!"
"Konstantia!" Hän tahtoi, mutta ei voinut nousta. Tuntui kuin hänen
jäsenensä olisivat olleet halvatut. Hänen ympärillään oli jälleen
pimeää, hän vaipui nojatuolin selustaa vasten ja nukkui sikeästi.
Hänen herättyään oli kaikki ennallaan. Hän lepäsi nojatuolissa ja
olisi luullut nähneensä unta, jollei pikari olisi ollut pöydällä.
Hän, Konstantia, hän se siis rakasti häntä ja loitonsi kaikki muut
sydämet. Niin, hänkin rakasti Konstantiaa eikä oikeastaan ollut
koskaan rakastanut ketään muuta. Mutta miksei Konstantia ollut nähnyt
häntä, mikä onni olisikaan ollut kohdata hänen katseensa.
Hän soitti kiihkeästi. "Pyydä legaattia heti tulemaan tänne", sanoi
hän palvelijalle.
Malaspina tuli ja näytti aivan kuin elävältä kysymysmerkiltä.
"Malaspina, ainoa todellinen ystäväni!" huudahti kuningas häntä
syleillen. "Olen nähnyt hänet, ainoan, jota rakastan."
"Kuninkaani puhuu arvoituksia", vastasi jesuiitta lempeästi.
"Konstantia, suloinen Konstantiani! Ah, sinä et tiedä, kuinka hän
minua rakastaa."
"Arkkiherttuatar, oliko se hän?"
"Hän eikä kukaan muu." Hän kertoi näystään ja lisäsi: "Kirjoitan
hänelle jo tänään. Minun pitää nähdä hänet pian, hyvin pian. Oi,
saisinpa sulkea hänet syliini, ainoastaan pidellä hänen kättään."
"Kirjoittakaa hänelle jo tänään."
"Viipyy viikkoja ennenkuin saan vastauksen", huudahti Sigismund
epätoivoissaan.
"Ja sen ajan kuluessa on ajatuksin aina pysyttävä kiinni hänessä."
"Luuletko, että voin ajatella ketään muuta!"
"Molemminpuolinen uskollisuus vetää sydämiä toisiinsa ja voi
lumovoimin saada aikaan uskomattomia."
"Menettele miten tahdot, kunhan vain saan nähdä hänet jälleen."
"Sitten luulen voivani luvata sen", vastasi pappi.
"Mitä tahdot minulta?"
"Ennen kaikkea on tärkeää, että Opowski loitonnetaan. Hänen
vaikutuksensa on vaarallinen sentähden, että hän rohkenee vihata
arkkiherttuatar Konstantiaa."
"Vihata _häntä!_ Onko se mahdollista!"
"Halveksittu rakkaus voi viedä siihen."
"Mitä, se hävytön on uskaltanut! Hänen täytyy lähteä tiehensä,
Malaspina, jo tänä päivänä", huudahti Sigismund puristaen kätensä
nyrkkiin.
"Toinen pyyntöni on, että teidän armonne suvaitsisi taivuttaa
prinsessa Annan päästämään minut puheilleen."
"Mitä hänestä tahdot?"
"Nuori tyttö täytyy heti naittaa."
"Kellosepän tytärkö?"
"Hän niin."
"Minkätähden?"
"Kuninkaan."
Sigismund epäröi. "Tahdon itse häntä puhutella", sanoi hän.
"Pyydän, että teidän armonne jättää asian minun huostaani. On
välttämätöntä, että minulla on käsissäni kaikki langat, jotka tavalla
tai toisella koskevat kuningasta."
"Tee kuten tahdot. Minä kirjoitan kirjeeni."
Malaspina palasi omaan huoneeseensa. "Hyvin käytetty päivä", jupisi
hän.
* * * * *
Anna prinsessa oli tyynnytellyt ja lohdutellut Sigridiä. "Sinä
hoidit asiasi hyvin", sanoi hän, "ja minä toivon, ettei sinulla ole
tästälähin mitään pelättävää."
Sovittiin, että Sigrid toistaiseksi jäisi prinsessan luo ja jatkaisi
ompelustaan.
Sinä päivänä ei kuningas käynyt sisarensa luona. Hänen sanottiin
olevan omissa huoneissaan.
Hän ei tullut seuraavanakaan päivänä, mutta sen sijaan pyysi hän
kirjeessä legaatin puolesta, että prinsessa soisi hänelle yksityisen
audienssin.
Annan täytyi suostua, mutta hän teki sen pelolla. Malaspinan käynti
ei voinut kuunaan tuoda mitään hyvää mukanaan. Kenties tahtoi hän
nähdä Sigridin tai oli hänellä omat tuumansa tyttöön nähden.
Hän otti Malaspinan vastaan teennäisellä tyyneydellä ja pyysi
istumaan. Pappi näytti olevan rakastettavimmalla tuulellaan, puhui
säistä ja tuulista, mutta sai ainoastaan lyhyitä vastauksia.
Syntyi muutamain minuuttien äänettömyys.
"Prinsessa, olette oikeassa, tuhansin kerroin oikeassa", huudahti
Malaspina. "Meidän molempien on oltava vilpittömiä toisiamme kohtaan.
Minä tulen puhumaan kuninkaasta."
"Sen jo arvasin", vastasi Anna.
"Hän on tyynempi ja katuu katkerasti käytöstään täällä luonanne."
"Niinkö! Onko hän kertonut teille siitä?"
"Minulla on onni nauttia hänen rajatonta luottamustaan. Minä
luen joka päivä niinkuin avoimesta kirjasta hänen herkästä,
tuntehikkaasta, hurskaasta, rakastavaisesta sydämestään ja tuumin
itsekseni: 'häntä ei saa tuomita samalla mittapuulla kuin muita'."
"Se on minunkin uskoni", vastasi Anna, joka vastoin tahtoaan tunsi
liikutusta kauniiden sanojen johdosta.
"Olisi kenties ollut onni, jos hänellä olisi ollut teidän luja
tahtonne ja ponteva luonteenne", jatkoi pappi. "Mutta taivas asetti
teidät hänen rinnalleen ikäänkuin suojelevan enkelin."
"Minä voin niin vähän", sanoi Anna katkeruuden tuntein.
"Ette kenties voi kaikkea", lisäsi Malaspina. "Mutta sellaisella
kuninkaalla kuin Sigismundilla on aina ystäviä, ja muuan heistä on,
vaikkakin väärin ymmärrettynä, parhaan vointinsa mukaan vaikuttanut
puolestanne."
"En voi arvostella tekoja, joita en tunne", vastasi prinsessa
ylpeähkösti.
"Tai joilta olette ummistanut silmänne", iski Malaspina. "Tätä
viimeistä ette voi olla näkemättä. Tulen kuninkaan puolesta
neuvottelemaan mitä on tehtävä tuolle nuorelle kellosepän tyttärelle."
"Hänen majesteettinsa on siis vieläkin huvitettu hänestä."
"Hänen toivomuksensa on, että tyttö menee naimisiin."
Anna voi vain vaivoin olla huudahtamatta. "Onko sulhanen jo valittu?"
kysyi hän terävästi.
"Hän saa sen itse valita."
Anna uskoi tuskin korviaan. "Tekö olette saanut tämän aikaan?" kysyi
hän.
"Minä, ja toivon sillä osoittaneeni, että olen uskollinen
kannattajanne."
Anna ojensi hänelle kätensä, ja hän suuteli sitä kunnioittavasti.
"Siinä tapauksessa vietetään hänen häänsä pikimmiten."
"Sen parempi, mitä pikemmin."
"Kaikessa hiljaisuudessa, pyytämättä kuningasta olemaan läsnä",
lisäsi Anna.
"Niin onkin viisainta, hän on vasta ainoastaan taipumassa", vastasi
Malaspina.
"Tahdotteko sanoa minulle, millä keinoin olette päässyt niin
pitkälle?"
"En", vastasi Malaspina kursailematta. "Te ja minä emme ole
sitoutuneet ilmaisemaan toisillemme salaisuuksiamme."
Anna punastui vastoin tahtoaan. "Näen tuloksen, ja minun on
tyytyminen siihen. Aikooko kuningas tulla tänne?"
"En luule hänen tulevan pian, ja neuvoisin teitä sentähden
joutuisuuteen."
"Tahdon noudattaa neuvoanne."
Jesuiitta kumarsi syvään ja poistui.
Anna katsoi hänen jälkeensä. "En luota häneen", tuumi hän itsekseen.
"Hän tahtoo kietoa minut verkkoihinsa, mutta siinä ei hän ole
onnistuva." Hän lähetti sanan Gottfriedille, joka saapui kiireimmiten.
"Pysyttekö yhä lujana aikeessanne naida Sigridin?" kysyi hän.
Nuori mies näytti yllätetyltä ja vastasi väräjävällä äänellä: "Jos
hän vielä on kunniallisen miehen rakkauden arvoinen."
"Niin ylpeä ja kuitenkin raajarikko", tuumi Anna ja vei hänet
Sigridin luo, joka ilohuudoin lensi hänen syliinsä.
Anna jätti heidät hetkeksi kahden, ja hänen palattuaan lankesivat
molemmat hänen jalkoihinsa ilmaistakseen kiitollisuuttaan.
Oli liikuttavaa nähdä, millä hellyydellä Sigrid sitten auttoi
sulhasensa pystyyn ja pani sauvat hänen kainaloittensa alle.
"Sanokaa minulle", sanoi prinsessa, "milloin tahdotte mennä
naimisiin?"
Sigrid katsoi kainosti ylkäänsä. Hän se sai määrätä.
"Mieluimmin tänään", vastasi Gottfried. "Minä kyllä puolustan häntä
sitten."
"Huomenna voi se käydä päinsä", sanoi Anna. "Minun täytyy ensin
puhutella isoisää."
"Jos hän saa aikaa, tekee hän esteitä", puuskahti Gottfried
kiihkeästi. "Minusta tuntuu, että jollei Sigrid tule vaimokseni
tänään, ei hän kenties tule koskaan."
Hänen äänessään oli sellaista vakavuutta, että Anna vaati häntä
ilmaisemaan epäluulonsa. Silloin kertoi hän, että Opowski oli joka
päivä keskustellut vanhuksen kanssa, ja hän oli kuullut, että oli
kysymys Sigridin viemisestä salaa pois.
"Mutta onhan Sigrid täällä luonani."
"Minä olen vain raajarikko poloinen, helpostihan minut voittaa",
sanoi nuori mies surullisesti. "Sentähden luulevat he saavansa tehdä
mitä tahtovat."
"Minä en päästä sinua täältä", huudahti Sigrid ja kietoi käsivartensa
hänen ympärilleen.
Anna seisoi tuokion neuvotonna. "No hyvä", sanoi hän. "Se on
päätetty, häänne vietetään tänään."
"Silloin", puuskahti Gottfried ilosta säteillen, "riennän kotiin
ilmoittamaan vanhukselle ja pukeutumaan."
"Ei, te jäätte tänne, mestari Jonas on pitävä huolen kaikesta."
Lähetettiin noutamaan pappeja, ja Jonas lähti heti saavuttuaan
Sigridin isoisän luo. Toisen papin oli iltajumalanpalveluksessa
neljän aikaan kuulutettava morsiuspari, ja vihkiminen oli tapahtuva
heti sen jälkeen.
Kun mestari Jonas palasi, kertoi hän, että tieto häistä oli isoisää
hämmästyttänyt suuresti, mutta hän oli pontevuudella voittanut
liikutuksensa, kiittänyt prinsessaa hyvyydestään ja luvannut
järjestää kaiken morsiusparin puolesta, koskei talossa ollut ketään,
joka olisi voinut tehdä sen.
"Hänellä on varmaan jotakin pahaa mielessään", päätti pappi. "Jumala
näitä nuoria ihmisiä auttakoon."
Sigrid ei saanut tietää mitään. Prinsessa jätti hänet neitsyttensä
haltuun puettavaksi morsiameksi ja salli heidän mielensä mukaan
ryöstää pukuvarastoaan.
Nuori tyttö unhotti kaikki huolensa antautuakseen kokonaan
hetken riemuun. Hän kuuli ylistettävän kauneuttaan, hänet oli
puettava upeaksi morsiameksi, oliko ihme jos hän uneksi olevansa
seitsemännessä taivaassa.
Kun Anna ilmoitti pelkonsa Gottfriedille, sanoi tämä: "Tiedän, että
he uskaltavat kaikkensa riistääkseen hänet minulta, mutta se voi
tapahtua ainoastaan viekkain juonin, ja minä valvon hänen puolestaan."
Kutsuttiin ainoastaan harvoja vieraita, jotka kaikki kuuluivat
protestanttiseen seurakuntaan.
Annan neljä hovineitsyttä olivat pyytäneet päästä morsiusneidoiksi.
Prinsessa suostui, vaikkei mielellään, sillä hän tahtoi, ettei häistä
paljoa puhuttaisi.
Vihdoin oli aika käsissä ja vieraat saapuivat melkein kaikki yhtaikaa.
Tiedämme jo ennestään, että Anna saattoi olla rakastettava emäntä.
Eikä hän luopunut luonnostaan nytkään, ja Kustaa ja Sigrid Brahe
tekivät parastaan häntä auttaakseen.
Vanha ukko vaari tuli vieraista viimeisenä. Hän puolustelihe
sillä, että hänellä oli ollut ylen paljon hommaa, ja kiitteli
kiittelemistään prinsessaa siitä hyvyydestä, jota tämä oli osoittanut
hänen rakkaalle lapselleen.
Mestari Jonaan oli toimitettava vihkiminen. Hän astui pienen häthätää
laitetun alttarin ääreen ja avasi käsikirjan. Silloin aukeni ovi
ja morsiuspari tuli sisään. Sulhanen varasi morsiameen toisella
kädellään ja kainalosauvaan toisella. Toista kainalosauvaa kantoi
morsian heidän hiljaa astuessaan eteenpäin.
Ihmettelyn humu kävi kautta huoneen. Mutta iloisempaa ja
onnellisempaa morsiusparia ei saattanutkaan nähdä missään. Sulhasen
ihastunut katse oli vajonnut morsiameen, ja morsian säteili iloa
ympärilleen niinkuin olisi tahtonut jakaa onneansa kaikille.
Annan silmät etsivät hääväen joukosta kahta henkilöä. Ensiksikin
Kustaa Brahea. Tämä näytti hämmästyneeltä, mutta kun hänen
silmänsä heti sen jälkeen kohtasivat Annan katseen, käänsi Anna
punastuen silmänsä pois... ne kohtasivat isoisän... tämä tuijotti
morsiuspariin, ja hänen kasvoissaan oli jotakin ilkeää.
"Hänellä on pahoja mielessään", kuiskasi Anna Sigrid Brahelle.
"Jumala tiesi, mitä hän aikoo."
Mestari Jonas piti pienen miellyttävän puheen ja toimitti vihinnän.
Koko hääväen valtasi hiljainen juhlallisuus, kaikki olivat aivan
liikutetut nähdessään sitä hellää huolenpitoa, jota Sigrid osoitti
rammalle miehelle.
Onnittelujen jälkeen alkoi kestitys, ja nyt pääsivät kielet
liikkeelle. Morsianta ylistivät kaikki, ja ken tuli tarkastelleeksi
mestari Jonasta, hän näki, että Sigridille sykki useampikin kuin yksi
sydän.
"Minä ihailen enimmän morsiamen hellyyttä Gottfriedia kohtaan",
sanoi rakennusmestari Ragvaldinpoika, tuskin kolmikymmeninen mies,
joka kulki kainalosauvoilla hänkin. "Sitä minäkin ihmettelen",
tokaisi hänen vaimonsa. "Jos sinulla olisi tapaturmasi sattunut ennen
häitämme, ei niistä olisi tullut mitään."
"Olisihan silloin jäänyt yhtä onnettomuutta vähemmälle", vastasi mies.
"Ja 100,000 taalaria vähemmälle myös", tokaisi eukko.
"Väliin kelpaa noitakin kullalla silattuna", vastasi mies lynkaten
pois morsiusparin luo.
"Vaikkei olisikaan kaunotar, saa kai sentään elää, ja minua muuten
liikuttaa vähät mitä sinä sanot."
Enempää ei mies kuullut. Hän muuten tiesi vanhastaan, että viimeinen
sana oli oleva hänen vaimonsa.
Mestari Jonas pani merkille sen tyytymättömyyden, jolla prinsessa
silmäili vanhusta.
"Armollinen neiti", sanoi hän, "hän ei ole niin ilkeä kuin näyttää.
Nyt esimerkiksi on hän pyytänyt asua minun luonani muutamia päiviä,
kunnes nuori pari ehtii kotiutua."
"Hämmästytätte minut aivan", sanoi Anna. "Katsokaas vain, kuinka
ilkeältä hän näyttää."
"Vieläpä", sanoi pappi, "on hän hankkinut vaunutkin, jotka tulevat
tänä iltana nuoria noutamaan."
"Tämä on totisesti enemmän kuin odotin", vastasi Anna nauraen.
Kun häät oli vietettävä hiljaisuudessa ja sulhanen sitäpaitsi oli
raajarikko, ei niissä tanssittu ensinkään. Mutta hilpeä leikinlasku
ja nauru kajahteli ympärinsä ja kaikki näyttivät olevan iloisia ja
onnellisia.
Monta hyvää muuten tarjoiltiinkin, ja upea illallinen oli kaiken
huippuna. Mutta illallisen aikana jätettiin prinsessalle pieni kirje,
ja kun hän avasi sen, oli siinä luettavana:
"Vastanaineet viedään pois ja eroitetaan toisistaan. Malaspina."
Hän sai vain vaivoin hillityksi liikutuksensa. Mitä oli tehtävä?
Kun hän kohotti päänsä, kohtasi hän isoisän silmät. Ukko oli mukana
tihujuonessa, sen näki hänen katseestaan. Mutta nyt hän pelkäsi, että
prinsessa estäisi sen.
Naisellisella viekkaudellahan viittasi Kustaa Braheen ja sanoi
nauraen kirjettä huiskuttaen: "Tulkaas katsomaan, mikä hauska
päähänpisto!"
Mutta antaessaan kirjeen Kustaa herralle kuiskasi hän: "Älä puhu
mitään. Kohtaamme toisemme tuossa toisessa huoneessa."
Samassa tarttui hän pikariin ja esitti itse vastanaineiden maljan.
Kun sen jälkeen kaikki onnentoivottajat tunkeilivat morsiusparin
ympärillä, hiipi hän pois.
"Mitä meidän on tehtävä!" huudahti hän.
"Kuka on ryöväri?" kysyi Kustaa herra.
"Aivan varmaan Opowski."
"Viisainta olisi lähettää vastanaineet pois muutamiksi viikoiksi."
"Niin, olet oikeassa, mutta mihin?"
"Samantekevää, kunhan he vain tulevat pois täältä."
"Tahdothan auttaa minua?"
"Hyvin mielelläni. Vien heidät itse omaan asuntooni ja annan heille
hevoset ja vaunut, joilla he saavat matkustaa mihin tahtovat."
"Kiitos, ilmoitan Gottfriedille."
Mutta ensin täytti hän kukkaron kultarahoilla ja antoi sen hänelle
samalla kertoen uhkaavasta vaarasta.
"Minulla on veli kahdenkymmenen virstan päässä täältä", sanoi hän.
"Ilolla on hän ottava meidät vastaan."
Kustaa Brahe sanoi heille, että aika oli käsissä. Silloin Anna
kuiskasi jotakin hänen korvaansa, johon hän nauraen suostui. Ja kun
kohta sen jälkeen vieraat alkoivat hyvästellä, ehdotti hän, että
rakennusmestari Ragvaldinpoika ja hänen vaimonsa tulisivat mukaan
morsiusparin avaroihin vaunuihin, kun heillä kuitenkin oli sama tie.
Vanhus ei ilmeisesti pitänyt ehdotuksesta, mutta hän ei rohjennut
tehdä vastaväitteitä, ja tarjous otettiin vastaan kiitollisuudella.
Erittäinkin Ragvaldinpojan vaimo oli siitä mielissään.
Sigrid sanoi kyynelsilmin hyvästit prinsessalle. Hänen miehensä oli
ilmoittanut hänelle kaikesta, ja hän oli kalpeana kauhusta.
"Ole luja", sanoi mies, "näethän, että Jumala on kanssamme."
Molemmat pariskunnat lähtivät perätysten. Kustaa herra saattoi itse
rakennusmestarin rouvaa, jonka hän sai panemaan harson silmilleen,
ettei yökylmä turmelisi ihoa.
Eukko oli ihastunut kohteliaaseen ritariin ja noudatti kaikkia hänen
toivomuksiaan.
Kun he olivat tulleet alas portaista, sanoi Ragvaldinpoika: "En
käsitä mihin Gottfried pujahti vaimonsa kanssa."
"Astukaa vaunuihin, he kyllä tulevat!" Ja kohtelias kreivi vei
saatettavansa kadulle ja nosti itse hänet vaunuun sanoen: "Teidän
miehenne on yhtä kadehdittava kuin te olette kaunis."
Se sanottiin tosin kuiskaten, mutta siksi ääneen, että sen kuuli
mies, joka piti auki vaunun ovea.
Ragvaldinpoika nousi vaimonsa jälestä vaunuihin ja sanoi:
"Merkillistä, etteivät he tule."
"Menen heti kysymään mikä on esteenä", vastasi kreivi ja huusi sen
jälkeen kuskille: "Odotas, vastanaineiden vaunuihin tulee muitakin."
Mutta kuski oli saanut toiset määräykset. Vaununovi kimmahti kiinni,
hevoset saivat sivalluksen ja lähtivät täyttä karkua.
Vaunuista kuului kirkunaa, mutta siitä ei kukaan välittänyt.
Kohta sen jälkeen poistuivat muut vieraat. Ainoastaan Sigrid rouva
jäi jälelle ja odotti veljensä paluuta.
Vihdoin tämä tuli, ja kun Anna levotonna riensi häntä vastaan, sanoi
hän: "He ovat pelastetut!"
Annan ilo oli suuri. "Luojan kiitos", sanoi hän, "Malaspina ei ole
ainoa velkojani."
"Mutta kuinka Ragvaldinpojalle käynee?"
Kustaa lupasi hankkia siitä tietoja seuraavana päivänä.
Me seuraamme heidän mukanaan.
Vaunut vierivät hurjaa vauhtia katua ylös, toista alas. Oli tullut
aivan pimeä ja vauhti oli vähitellen hiljennyt, kunnes hevoset
melkein käymäkyytiä menivät suuresta porttiholvista sisälle.
"Luulen, että olemme palanneet linnaan", sanoi rakennusmestari
pinnistäen näköään minkä suinkin voi.
"Elä viitsi luulla mitään, vaan auta minut täältä", nyyhkytti hänen
aviopuolisonsa.
"Rakas Erika..."
Vaununovet temmattiin auki molemmilta puolin, ja ennenkuin Erika oli
ehtinyt päästää ääntäkään, oli hänen suunsa ympäri kiedottu liina,
muuan mies otti hänet käsivarsilleen ja toinen kuiskasi: "Olkaa
hiljaa, teille ei tapahdu mitään pahaa."
Ragvaldinpoika tahtoi rientää jälkeen, mutta hänen kainalosauvansa
olivat poissa ja käsi pantiin hänen suulleen. "Jos sanotte sanankaan,
olette surman oma!"
"Mutta selittäkää edes..."
"Odottakaa, saatte selityksen aikanaan." Molemmat vaununovet
suljettiin, ja toisella ovella oli vartiomies.
Erika oli kannettu useita portaita ylös ja vihdoin erääseen
huoneeseen, missä hänet varovasti laskettiin erääseen sohvaan. Peite
otettiin hänen kasvoiltaan ja hänet jätettiin yksin.
Hän toipui jotensakin pian säikähdyksestään, tempasi harsonkin
silmiltään ja katseli huoneessa ympärilleen.
Kotvan kuluttua tulla tepsutteli pieni kamarineito huoneeseen.
"Kuningas tulee", sanoi hän. "Saanko auttaa?"
"Kuningas?"
Erika hypähti pystyyn, mutta alkoi melkein tietämättään
järjestellä pukuaan eikä huomannut neidon pilkallista hymyä.
Aukeni ovi ja siitä tuli Sigismund, ilmeisesti kiihtyneenä, mutta
kukkavihko kädessään.
Hän meni nopeasti Erikaa kohden, mutta pysähtyi hänen eteensä suu
auki ja tuijotti kummissaan.
Erika niijasi niin syvään kuin suinkin voi.
"Onko tämä näköhäiriö?" jupisi kuningas. "Onko noituus riistänyt
häneltä kauneutensa? Puhukaa!" sanoi hän ankarasti.
"Minä en voi sille mitään, teidän majesteettinne", sanoi Erika itku
kurkussa.
"Ei ole sama edes äänikään", jatkoi kuningas valittaen. "Oi
Malaspina, miksi teit minulle tämän!"
Erika parka vapisi kuin haavanlehti. Hän ei uskaltanut lähteä
tiehensäkään.
"Kaunis nainen, tiedätkö, kuinka kauan sinun täytyy olla tässä
valepuvussa?" kysyi kuningas.
"En, sitä en tiedä", sanoi Erika ja vetäytyi hieman takaisin.
"Elä pelkää mitään, minusta ei sinussa ole enää mitään houkuttelevaa.
Mutta minua surettaa se, että niin paljon kauneutta on tuhottu minun
tähteni."
Erika aprikoi mielessään, olikohan kuningas oikein viisas.
"Sano minulle", kysyi tämä, "tapahtuiko muutos unissa?"
"Niin kai se tapahtui", sanoi Erika nyyhkyttäen.
"Pelästyit varmaankin kovasti?"
"Olen vieläkin pelästynyt", puuskahti Erika itkien. "Poloinen
pienokainen, ojentakaa minulle kätenne."
Erika ei uskaltanut kieltäytyä, mutta käsi oli kova ja kylmä.
"Ai, ai, sekin muuttunut! Pyytäkää minulta jotakin."
"Pyytäisin päästä pois, armollinen herra kuningas."
"Ei vielä, tahdon tietää kaiken. Tunnetko noituutta?"
"En, mutta mieheni kenties tuntee."
"Missä hän on?"
"Hän istuu vaunuissa ulkona ja odottaa."
"Mitä hän sanoi?"
"Hän kiroili ja toraili!"
"Karkeaa, mutta luonnollista. Pidätkö hänestä?"
"Onpahan niin ja näin."
"Sekin vielä! Mitä pidät minusta?"
"Oh, herra kuningas!" Hän kääntyi pelästyneenä pois.
"Älä sano mitään enempää. Minä ymmärrän, minä ymmärrän. Pyydä minulta
mitä tahdot!"