_Pamaus!_
Rouva Kutkula lyyhistyi.
Mutta häneen ei ollut sattunut.
Hänen sydämensä ei ollut lävistetty.
Laukaus oli kajahtanut viereisessä hytissä.
— Ampui! ajatteli rouva Kutkula kauhulla.
Mutta hän ei tiennyt, oliko se ampunut itsensä vai vaimonsa.
— Kalle! vikisi rouva Kutkula ohuella, hiirimäisellä äänellä.
Mutta hra Kutkula ei herännyt.
Sitäpaitsi oli hän lakannut mutisemasta ja ryhtynyt kuorsaamaan.
— Kauheaa! vaikeroi rouva Kutkula.
Samassa hän kirkaisi. Hänen äänensä muistutti sitä ääntä, joka syksyllä
aamupäivällä, teurastusaikana maalla kuuluu ratkaisevalla hetkellä
sikolätistä.
Hän kapusi tikapuita ylös ja heittäytyi koko painollaan riippumaan
hätäjarrun kädensijasta.
— Kroo — hroo... kuorsasi hra Kalle Kutkula, toiminimen Kutkula,
Köllykkä ja Kumpp:in johtaja.
Rysähtäen pysähtyi juna.
Sillä rouva Kutkula riippui hätäjarrussa, ja viereiseen osastoon
johtavan, suljetun oven alitse virtasi Kutkuloitten osastoon tahmea,
tummanpunainen virta...
Junailija juoksi silmät pystyssä vaunusta vaunuun.
Rouva Kutkula riippui, päässään uusi syyshattu, hätäjarrun vetimestä.
Kaikki ihmiset olivat heränneet. Kauhua ja voivotusta.
— Yksi pulloista on rikki! huusi Vento Sorrento.
— Mustaa viinimarjamehua, ilmoitti Kaisa Sorrento.
— Se on ruvennut käymään. Mutta miksi on juna pysähtynyt?
— Kroo... hroo... kuorsasi Kalle Kutkula.