Tumma yö...
Maa lepäsi.
Tai ainakin kansa lepäsi, sillä maa kasvaa maatessakin, ja
puolustusministeri lepäsi ynnä hänen oikea, potkuja antamaan koulutettu
jalkansa, ja Tunzelmanin asia lepäsi, ja mökkiläisen kukko nukkui,
mutta juna ei levännyt.
Se halkaisi yötä huimaavalla 30 kilometrin nopeudella.
Ja veturin piippu syöksi turhaan kipinöitä ja hehkuvia hiiliä ja
tulisia kekäleitä metsään.
Sillä metsä ei syttynyt. Metsä oli märkä.
Mutta makuuvaunuissa nukuttiin niin, että kuorsaus voitti junan jyrinän.
Nukkui kuka nukkui — —.
Kaikki eivät nukkuneet.
Rouva Kutkula valvoi.
Häntä painosti Elämän Murhe...
Hän ajatteli kolmatta päivää — ja yötä — samaa asiaa.
Olisiko muutettava uuden syyshatun nauhasolmuke 1 sm taaksepäin,
niinkuin Liisi Lippola oli ehdottanut, vai antaisiko sen olla
paikallaan?
Makuuvaunun perhehytin kattolamppu paloi.
Sillä rouva Kutkula pelkäsi pimeässä.
Hän pelkäsi varkaita ja rosvoja ja pimeyttä ja haamuja ja kummituksia.
Hra Kutkula nukkui yläsijalla, liikutteli leukojaan kuin olisi kuulunut
märehtiväisiin, ja mutisi:
— Mm... mm... mummum...
Rouva Kutkula nousi ylös.
Kainoutemme estää mainitsemasta kuinka hän oli puettu.
Hän muistutti jossain määrin enkeliä vanhoissa kuvakirjoissa, kuitenkin
ilman siipiä.
Hän asetti syyshatun päähänsä ja katseli kuvaansa peilistä.
Hän oli koetellut uutta syyshattua päähänsä 370 kertaa. Päivillä 280
kertaa ja öillä 90 kertaa.
— Kuinka minä nyt teen? huokasi hän epätoivoisena, kuumin huulin.
— Mm... mm... mutisi hra Kutkula ylähyllyllä. Hän nukkui sikeästi. Hän
oli hyvin sikeäuninen.