Tämän kertomuksen päähenkilö on nimeltään Ihamuoto Äyskäri.
Hänellä on maan sydämessä — miksi puhutaan maan sydämestä, mutta ei
koskaan puhuta maan maksasta, maan pernasta ja maan munuaisista? —
tuttava virkamies.
Tuttava virkamies oli suorittanut omasta kukkarostaan eräitä kulunkeja,
jotka hänen mielestään olisivat oikeastaan olleet valtion suoritettavat.
Hän hautoi asiaa hampaan kolossaan, kunnes hammas rupesi kaipaamaan
pureskelemista.
Silloin kirjoitti hän valtiolle rakkauden kirjeen, että rakas valtio,
minä olen maksanut semmoista ja semmoista, joka oikeastaan olisi
valtion maksettava. Maksa ne rahat takaisin minulle, niin olet
kiltti, ja minä ylistän sinun oikeamielisyyttäsi ja opetan lapsenikin
ylistämään sitä. Myönnän, ettei anomus ollut juuri niillä sanoilla
kirjoitettu. Mutta ajatusmeininki oli osapuilleen se.
Sitten liitti hän mukaan paljon todistuksia ja kuitteja, joista kävi
selville, että hän oli pulittanut laihasta lompakostaan juuri sen
summan, jota hän pyysi takaisin, ja melkein itki, kun niihin joka
paperiin täytyi panna kalliita karttamerkkejä, toisiin 20 mkan, toisiin
10 mkan hintaisia. Sitten lähetti hän paperit menemään.
Sitten rupesi hän odottamaan, että valtio maksaisi hänelle summa
Suomenmarkkaa niin ja niin paljon.
Nyt luulee joku, että tietysti ei valtio maksanut. Niin mekin luulimme.
Mutta älkäähän mitään.
Se virkamies odotti eräitä kuukausia, antaakseen valtiolle aikaa
järjestää ajatuksiaan ja tuumia asiaa. Sitten kirjoitti hän tämän
kertomuksen päähenkilölle Ihamuoto Äyskärille: Hyvä veli ja niin
edespäin. Semmoinen ja semmoinen asia. Viitsitkö tiedustella valtiolta,
onko hän ajatellut asiaa ja onko hän halukas maksamaan tuon määrän,
jota sen tosin ei ole _pakko_ maksaa kirjoitetun lain jälkeen, mutta
joka sen kuitenkin olisi maksettava inhimillisen oikeuden ja kohtuuden
nimessä. Anteeksi että vaivaan, mutta kun ei minulla ole muitakaan
tuttavia siellä. Tuus j.n.e.
Ihamuoto Äyskäri harjasi hattunsa ja lähti puhuttelemaan hallitusta.
Hallitus pani silmälasit nokalleen ja sanoi, että yhä tätä
lämmintä syksyä jatkuu — Äyskäri on hyvä ja istuutuu! — ja selaili
muistikirjojaan ja sanoi, että kyllä Äyskäri on oikealla asialla ja
että hallitus on kyllä myöntänyt ne rahat. Vaikka ei sen olisi ollut
pakko sitä tehdä, mutta hallitus ottaa myöskin huomioon oikeuden ja
kohtuuden ja omantunnon äänen. Hyvästi, Äyskäri!
Herra Ihamuoto Äyskäri oli niin onnellinen ystävänsä puolesta että ei
muistanut kiittääkään.
— Ne rahat kai saa nostaa sieltä sen omasta hallituksesta? kysyi hän
mennessään.
— Hm... juu... murahti hallitus hajamielisenä. Hallitus oli nimittäin
jo ennättänyt syventyä jälleen hallitsemaan maata.
Äyskäri meni pois ja tilasi kahvilassa yhden kahvin omenatortun kera ja
soitti sen virkamiehen omaan hallitukseen ja kysyi, että sieltäkö ne
rahat saa?
— Jaa, sanoi virasto. — Jos Äyskäri on hyvä ja soittaa meidän
tilikonttoriimme. Kyllä tilikonttori tietää.
Äyskäri kiitti ja soitti tilikonttoriin. Tilikonttori sanoi, että
kyllä Äyskäri nyt taitaa olla joron jäljillä, mutta kunhan pyydämme
kasöörskaa puhelimeen.
Kasöörska tuli ja sanoi, että ei Äyskäri, ei meille ole tullut mitään
sellaista. Eivätkä ne yleensäkään tule meidän kauttamme.
— Mistäs kautta? kysyi Äyskäri.
— No jos Äyskäri kysyisi lääninrahastosta. — Siellähän on rahoja.
— Onhan siellä, myönsi Äyskäri. — Kiitos nyt vain ja adjöö så mykky!
Äyskäri maksoi yhden kahvin omenaleivoksen kera ja antoi juomarahaa 50
p. Sitten lähti Äyskäri lääninrahastoon.
Lääninrahasto kuunteli Ihamuoto Äyskärin selostusta pää vähän
kallellaan ja sanoi, että jos Äyskäri menisi tuolle toiselle luukulle.
Siellä on neiti joka...
Siellä oli neiti.
Ihamuoto Äyskäri rykäisi ja puhui.
Neiti selaili kirjojaan ja sanoi:
— Jaa ei meille ole tullut sellaista maksumääräystä.
— Kenellekäs se sitten on tullut? kysyi Äyskäri ääni vähän paksuna.
— Jaa en minä voi tietää.
— Hyvästi, sanoi Äyskäri ja soitti hallitukselle.
Hallitus ei itse ollut puhelimessa, mutta joku sanoi, että vai ette
löydä rahoja. Kyllä ne pitäisi löytyä.
— Juu, sanoi Äyskäri. — Pitäisi kyllä.
— Kysykääpä valtionkonttorista.
— Oi kiitos.
Ihamuoto löi otsaansa ja ajatteli, että minä olen aasi, ikiaasi. Miksi
en minä heti mennyt valtiokonttoriin?
Ihamuoto meni valtiokonttoriin.
Ihamuoto hymyili ystävällisesti valtiokonttorin neidille ja neiti
hymyili yhtä ystävällisesti Äyskärille ja sanoi, että ei rakas
Ihamuoto, ei ole meillä niitä rahoja.
— Saanko minä pudota istualleni? kysyi Ihamuoto Äyskäri ja vaipui
tuolille.
Neiti meni ilmoittamaan valtiokonttorin herralle, että nyt siellä on
yksi Ihamuoto Äyskäri, ja nyt putosi se istumaan tuolille.
Herra tuli, ja sitten kun Ihamuoto Äyskäri oli itkenyt pikkusen
niisti hän nenänsä ja kysyi, saako hän kertoa herralle surullisen
elämäntarinansa?
Herra kuunteli häntä sääliväisenä, sillä hän oli hyvä herra ja hänellä
oli sydän kultaa sekä sitäpaitsi oikealla paikallaan.
Sitten taputti hän Ihamuoto Äyskäriä olalle ja lohdutti häntä ja sanoi:
— Äyskäri tekee nyt näin: Äyskäri menee siihen ministeriöön, joka on ne
rahat myöntänyt, ja kysyy reistraattoria.
— Suur kiitosta paljon kiitoksia! mutisi Äyskäri ja kompuroi pois.
— Yksi kappale reistraattoria! sanoi Äyskäri ministeriössä.
Se oli taas neiti, se reistraattori. Äyskäri kysyi, kummin puolin on
parempi, tunnustaako hän ensin rakkautensa vai kertooko ensin asiansa?
Neiti löi auki ison kirjan ja sanoi:
— Rahat ovat myönnetyt ja siitä on mennyt sinne asianomaiseen
hallitukseen virkakirje nro 9889. Älkää hellittäkö siitä hallituksesta!
— Ahaa! huusi Ihamuoto Äyskäri ja juoksi ulos ja otti auton ja ajoi
siihen virastoon ja juoksi ensimmäiseen huoneeseen, minkä ovi oli auki,
ja kun ei siellä ollut ketään, niin istuutui hän pöydälle. Keskelle
pöytää.
Puolen tunnin kuluttua levisi virastossa huhu, että siellä istuu mies
keskellä pöytää niinkuin kaakku.
Sitten tuli sen pöydän haltija ja kysyi, että kuinka niin?
— Niinpä niin, sanoi Ihamuoto Äyskäri. — Ja sitten lähden kun rahat
löytyvät.
Silloin rupesi koko virasto juoksentelemaan ja sanoi, että voi kun joku
löytäisi sen asian, jotta saataisiin Äyskäri pois pöydältä.
— Löytyi! kirje löytyi! huusi lopuksi se pöydän haltija. — Ja rahat
menevät virkateitse sille ystävällenne säädetyssä järjestyksessä!
— Miksi ei sitä minulle heti sanottu? kysyi Äyskäri, outo kiilto
silmissä.
Kukaan ei vastannut. Kukaan ei näet tiennyt sitä. Sitten nousi Äyskäri
pois pöydältä, lankesi sen virkamiehen kaulaan ja pyysi saada esittää
lähempää tuttavuutta.