Mamma ja lapset ovat maalla.
Mutta papan täytyy olla Helsingissä ansaitsemassa perheelleen
jokapäiväistä leipää.
— Pappa raukka! huokaa mamma silloin tällöin.
Ja ajattelemattomat lapsetkin ajattelevat joskus: pappa raukka!
Niinpä niin. Pappa raukka. Joka ei saa nauttia maaelämän suloja
matalassa, rappeutuneessa ja harakanpesän kaltaisessa kalastajamajassa
ulkona saaristossa, missä maito ja munat ja voi ja muut on soudettava
kahden kilometrin päässä olevasta naapurisaaresta, silloin kun
myrskyltä voi soutaa, ja muut ruokatavarat tuotettava Helsingin torilta
tai halleista. Aina sataa ja aina tuulee ja aina on kylmä, niin että
hampaat suussa kalisevat, semminkin kun polttopuut ovat niin vähissä,
ettei niitä voi käyttää muualla kuin keittiössä.
Ja niin edespäin. Miksi jatkaa? Kaikki saaristossa kesäänsä viettäneet
tietävät nämä asiat. Ja niiden, jotka eivät ole siinä asemassa olleet,
on parasta jäädä tietämättömyyteen. Ne, jotka tietävät, sanovat ehkä:
mamma raukka! Mutta me emme sano. Me säälimme pappaa. Mammahan on
kesälaitumella, kesälomalla, luonnon helmassa, nauttimassa Pohjolan
kauniista, vaikka ah, niin nopeasti katoavasta kesästä. Mutta pappa,
pappaparka, jonka täytyy olla melkein koko kesä kuumassa ja kuivassa
ja pölyisessä ja ikävässä Helsingissä, turmella terveytensä päivien
raadannalla ja hermonsa suurkaupungin kuluttavassa hälinässä, kaivaten
perhettään, kotiaan, joka huolettomana ja riehakkana pyllyilee
vehmailla kesälaitumilla...
Kun mamma illalla on saanut lapset hengissä, vaikkakin läpimärkinä,
nuhaisina ja viluisina kotiin jyrkiltä, livettäviltä ja
hengenvaarallisilta rantakallioilta, saanut heidät siivotuksi, ja
kun hän vihdoin on itsekin lopen nääntyneenä päässyt vuoteeseensa,
ajattelee hän osapuilleen seuraavaan tapaan:
— Jumalan kiitos, että tämäkin päivä taas on lopussa! Mutta mehän
saamme joka tapauksessa olla maalla, saaristossa... pappa raukan täytyy
aina vain olla kaupungissa...
Vilkaiskaamme nyt ohimennen, kuinka pappa raukka kaupungissa jaksaa.
Aamulla herää pappa raukka verraten myöhään, jonkin verran raukeana
kenties, mutta muuten ilmeisesti tyytyväisenä elämäänsä. Hän pukeutuu
kiireesti, pistäytyy parturissa ja menee konttoriinsa, vilkaisee
sanomalehtiä ja lähtee aamiaiselle puolen tunnin kuluttua. Syötyään
tunnin verran aamiaista soittaa pappa raukka konttoriinsa ja kysyy,
onko siellä mitään erikoista. Konttorista vastataan, niinkuin eilenkin
ja kaikkina edellisinä, päivinä, ettei ole mitään erikoista, ja pappa
ilmoittaa puhelimessa olevalle neidille, että hän tulee hetken kuluttua
konttoriin, jos joku kysyy. Hänellä on vähän asioita kaupungilla.
Pappa raukka on tavannut pari muuta pappa raukkaa, joiden seurassa
päiväkahviaika juoksee niin liukkaasti, että pappa raukka kelloon
katsoessaan säpsähtää ja huomauttaa toisille papoille, ettei hän
voi ymmärtää, miten se aika niin pääsi livahtamaan. Täytyyhän tästä
mennä konttoriinkin asioita hoitamaan, tulkaa te mukaan! Toiset
papat tekevät tämän uhrauksen, ja istuvat sitten tunnin verran pappa
raukan konttorissa polttelemassa sikaria ja neuvottelemassa tärkeistä
kysymyksistä, joista tärkein on se, missä päivällinen syötäisiin.
Kun siitä vihdoin on päästy yksimielisyyteen, onkin konttoriaika jo
lopussa, ja pappa raukka päästää pienen huokauksen ja lähtee ystäviensä
seurassa päivälliselle.
Päivällinen kestää kello 7:n korville. Mutta silloin tulee uusi murhe:
mihin mentäisiin illalla?
Päätetään, että mennään operettiin, ja vasta operetissa ratkaistaan,
missä illallinen on syötävä.
Samaan aikaan kun mamma illalla levolle päästyään ajattelee, kuinka
yksinäinen ja iloton tämäkin ilta mahtaa, papalle olla autiossa,
kesäkunnossa olevassa ja naftaliinille haisevassa huoneistossa,
paukuttaa pappa juuri innokkaasti käsiään operetin kolmannelle
näytökselle.
Auringon noustessa Helsingin horisontissa nähdään papan seurueineen
ajavan autolla kotia kohti, iso sikari hampaissa. Pappa näyttää vähän
väsyneeltä, eikä ihme.
Pappa raukka!