Istutaan kurkku-, nenä- ja korvalääkärin odotushuoneessa.
Saapuvilla kymmenkunta kurkku-, nenä- tai korvapotilasta.
Toisella puolen huonetta istuu vakavan näköinen keski-ikäinen
naishenkilö.
Toisella puolen huonetta istuu tuikean ja huonokuuloisen näköinen
ikäherra, vähän etukumarassa, nojautuen kädessään olevaan
hopeakoukkuiseen keppiin.
Muut istuvat mikä missäkin, tuoleilla ja sohvilla, toiset kuvalehtiä
ja aikakauskirjoja selaillen, toiset kiinnittäen katseensa seinillä
oleviin tauluihin tai tähystellen ulos ikkunoista.
Ikäherra ei katsele tauluja eikä aikakauslehtiä eikä tähystele ulos
ikkunasta.
Hän silmäilee toisia odottajia, vuoroon kutakin, tiukasti ja
järkähtämättömästä.
Hän on ilmeisesti valitsemassa itselleen puhetoveriuhria.
Vihdoin pysähtyy hänen katseensa toisella puolen huonetta istuvaan
naishenkilöön, joka silloin tällöin kuin tottumuksesta koettelee
korviaan.
Äkkiä kysyy ikäherra naishenkilöltä kovalla äänellä, niin että kaikki
säpsähtävät:
— Humisevatko teidän korvanne?
— Jaa, kuin?
— Humisevatko teidän korvanne? huutaa ikäherra.
— Humisevat.
Äänettömyys.
Aletaan taas katsella kuvalehtiä, tauluja ja ulos kadulle.
Sitten kysyy naishenkilö huoneen toiselta puolen:
— Humisevatkos teidänkin korvanne?
— Kuinka?
— Humisevatkos teidänkin korvanne? huutaa nainen.
— Humisevat! vastaa ikäherra pontevasti.
Äänettömyys.
Sitten ikäherra:
— Ovatko ne jo kauankin humisseet?
— Jaa, kuin?
— Ovatko ne jo _kauankin_ humisseet?! huutaa herra.
— Jaa, kauanko... noin parikymmentä vuotta.
— Kuinka?
— Parikymmentä vuotta! huutaa naisihminen.
— Jassoo, pari kolme vuotta.
Äänettömyys.
Naisihminen:
— Ovatkos herran korvat kauan humisseet?
— Kuinka?
— _Ovatkos herran korvat kauan humisseet_?!
— Ovathan ne humisseet jo kauankin, hiisi vie!
— Vai jo viisi vuotta...
Äänettömyys.
Ikäherra:
— Ovatko teidän korvanne humisseet koko ajan?
— Jaa, kuin?
— Ovatko teidän korvanne koko ajan humisseet?
— Eivät sentään aina.
Äänettömyys.
Naishenkilö:
— Ovatkos herran korvat yhtämittaa humisseet?
— Häh?
— Humisevatkos herran korvat ihan alituiseen?
— Eivät ne aina humise.
Naishenkilö:
— Onkos se humina aina pahentunut?
— Kuinka?
— Onkos se humina ollut pahentumaan vai paranemaan päin?
— Huminako... on! Kuinkas se teidän huminanne?
— Jaa, kuin?
— Entäs _teidän_ huminanne?
— Kyllä se humina on tahtonut aina vain pahentua...
— Jassoo.
Pitempi äänettömyys.
Sitten naishenkilö:
— Mitäs herran korville on tehty?
— Kuinka?
— Mitäs se lääkäri on herran korville tehnyt?
Ikäherra, katkerasti:
— P—u hänet tiesi!
Naishenkilö vaikenee loukkautuneena. Muut potilaat katsahtavat herraan
hieman hämmästyneinä. Ikäherra tulee vähän noloksi ja punastuu lievästi.
Alkaa sitten kuin anteeksipyydellen selittää:
— No, jos minä toden sanon, niin niitä on leikattu ja kaiveltu ja
niistä on otettu jos vaikka mitä.
Naishenkilö näyttää leppyvän:
— Ja yhä vain humisevat?
— Kuinka?
— Ja sittenkin vain humisevat?
— Tietysti.
— Mitäs siellä sitten on, kun niissä on niin paljon tekemistä?
— Missä?
— Herran korvissa.
— Pi... kuka hänet tiesi! Aina ne vain humisevat. Eikö liene taas koko
pää mätää täynnä.
— Se on hyvin ikävää!
— Kuinka?
— Se on hyvin ikävää!
— Jassoo... vai niin.
Äänettömyys.
Ikäherra:
— Mitäs sille teidän huminallenne on tehty?
— Jaa, kuin?
— Mitäs...
_Lääkäri_ (katsoo ovelta):
— Numero neljä!
Vakavan näköinen naishenkilö nousee ja lähtee vastaanottohuoneeseen,
joten keskustelu keskeytyy.
Vanha herra alkaa tähystellä toista puhetoveria.