Ensimmäinen kohtaus.
Leonaton puisto.
(Hero, Margareeta ja Ursula tulevat)
HERO.
Salihin juokse, hyvä Margareeta;
Nepaani Beatricen siellä tapaat
Puheissa Claudion ja prinssin kanssa.
Kuiskaile hälle, tääll' ett' astelemme
Minä ja Ursula ja hänest' yksin
Vain haastelemme; sano kuunnelleesi
Ja käske, että hiipii tänne lehtoon,
Miss' auringossa nousseet kuusamat
Auringon peittää, -- niinkuin suosikki,
Jonk' armo nosti suureks, suuruudessaan
Pimittää nostajaansa. -- Siellä piilköön
Ja puhettamme kuulkoon. Siinä toimes;
Tee hyvin tehtäväsi; mene nyt.
MARGAREETA.
Hän paikalla on täällä, sen ma lupaan.
(Menee.)
HERO.
Niin, Ursula, kun tulee Beatrice,
Niin täällä puistoss' ees taas astellen
Me Benediktist' yksin puhelkaamme.
Kun hänet mainitsen, niin kiitä häntä
Enemmän, kuin mit' ansaitseekaan miehet.
Ma sitten kerron, kuinka pikeentynyt
On Beatriceen Benedikt. Näin vuollaan
Se pikku lemmettären viekas nuoli,
Mi kuullessa jo haavoittaa. Nyt ala.
(Beatrice hiipii lehtimajaan.)
Kas, tuolla Beatrice maata myöten
Kuin hyyppä hiipii meitä kuullakseen.
URSULA.
On hauskin näky ongella, kun kala
Hopeavirtaa kulta-airoin halkoo
Ja ahnaast' ahmii petollisen syötin.
Niin mekin pyydämme nyt onkeen häntä,
Mi kurkkaa tuolla kuusanlehdossa.
Ei pelkoa, ett' osastani eksyn.
HERO.
Lähemmä, korvans' ettei hiukkaakaan
Jää viekkaan syötin makeutta vaille. --
(Lähestyvät lehtimajaa.)
Ei, Ursula, hän ylpeä on liiaks.
Ja sydän häll' on kesytön ja vauhko
Kuin villihaukan.
URSULA.
Niinkö tottakin on
Benedikt pikeentynyt Beatriceen?
HERO.
Niin sanoo prinssi ja myös sulhaseni.
URSULA.
Sen käskivätkö tytön tiedoks saattaa?
HERO.
He sitä pyysivät, mut minä neuvoin,
Ett', ystävä jos heille Benedikt,
Halunsa hänen käskisivät voittaa
Ja sit' ei Beatricen tiedoks antaa.
URSULA.
Miks niin? Se herra eikö ansaitse
Aviovuodetta niin onnen täyttä,
Kuin Beatrice suinkin laittaa voi?
HERO.
Kautt' Amorin! Hän kyllä ansaitsee
Sen kaiken, minkä miehelle voit suoda;
Mut naisen sydänt' ei lie toista luotu
Kovemmast' aineesta kuin Beatricen.
Jos silmänsä hän mihin luo, niin säihkyy
Siit' iva, ylenkatse; älyns' arvaa
Niin suureks, ett' on hänen silmissään
Muu kaikki halpaa; rakastaa ei voi hän,
Ei taipua, ei muihin mukaantua,
Vain itseään hän ihailee.
URSULA.
Niin kyllä;
Siis Benediktin rakkaudesta hänen
Ei tule tietää; pilkaks kääntäis kaikki.
HERO.
Niin, oikein. Viel' en ole nähnyt miestä
Niin viisast', ylvää, kaunista ja nuorta,
Jot' ei hän nurin kääntäis: jos on vaalas,
Niin kutsuu häntä siskokseen; jos tumma,
Niin luonto, narrin piirtäessään, ruman
On tehnyt tolpan; jos on hoikka, niin on
Kuin peitsi huonopontinen; jos lyhyt,
Kuin kömpelösti tehty paran kuva;
Jos puhelee, niin on kuin tuuliviiri,
Jos vaiti on, niin seisoo niinkuin pölkky.
Näin kaikest' esiin kääntää nurjan puolen,
Eik' anna hyveelle ja totuudelle,
Mit' ansio ja luonnollisuus vaatis.
URSULA.
Ei varmaan hyväks ole moinen moite.
HERO.
Ei, moinen tavaton ja tyly käytös,
Kuin Beatricen, ei voi hyväks olla.
Mut sano hälle se! Jos minä puhun,
Niin hengiltä mun nauraa, sielun ruumiist'
Ivaten ilkkuu, kompillaan mun tappaa.
Siis Benedikt, kuin tuhkan alla tuli,
Huokauksiin hiljaa hivukoon ja kuolkoon.
Parempi kuolla niin, kuin pilkkaan kuolla,
Jok' yhtä pahaa on kuin kuolla kutkuun.
URSULA.
Ei, puhu pois, niin kuulet mitä sanoo.
HERO.
Ei, ennen menen Benediktin luo
Ja käsken hänen voittaa rakkautensa;
Aionpa lisäks serkkuani hälle
Siivosti panetella. Sin' et arvaa,
Kuink' yksi sana myrkyttää voi lemmen.
URSULA.
Ei, tuo ois suuri vääryys serkullenne.
Niin vastoin järkeään ei voi hän tehdä, --
Jos muuten on niin älykäs ja sutka,
Kuin sanotaan, -- ett' antais rukkaset
Moiselle miehelle kuin Benedikt.
HERO.
Italiassa hänellä ei vertaa,
Jos Claudiotani en ota lukuun.
URSULA.
Oi, älkää, neiti, suuttuko, jos sanon
Mit' ajattelen: Signor Benedikt,
Mit' älyyn tulee, muotoon, henkeen, mieleen,
Mies ensimmäinen on Italiassa.
HERO.
Niin, häll' on verrattoman hyvä maine.
URSULA.
Ja verrattomasti sen ansaitseekin.
Mut kosk' on häänne, neiti?
HERO.
Milloin vain;
Kentiesi huomenna. Mut tule sisään,
Niin näytän pukuni ja kysyn mieltäs,
Mik' oisi niistä somin häähameeksi.
URSULA (hiljaa).
Nyt tarttui hän; nyt ansass' on, sen takaan.
HERO (hiljaa).
Niin kyllä, niin; se Amor pitää puoliaan;
Se milloin paulaa käyttää, milloin nuoltaan.
(Hero ja Ursula menevät.)
BEATRICE.
Mi polte korvissani! Tosiaankin!
Ivasta, korskasta mua moititaan!
Pois, uhma, siis ja immen korska vaankin!
Kiitosta niillä harvoin voitetaan.
Benedikt, lemmi vain, ma vastaan ennän,
Sydämmen villin kätes kesyttää;
Jos mua lemmit, syliisi ma lennän,
Ja pyhä liitto meidät yhdistää.
Sun sanovat sen ansainneen; no niin,
Sen tiesin, ennenkuin se sanottiin.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Huone Leonaton talossa.
(Don Pedro, Claudio, Benedikt ja Leonato tulevat.)
DON PEDRO.
Jään tänne vain häittenne ajaksi, sitten lähden Aragoniaan.
CLAUDIO.
Minä saatan teitä sinne, prinssi hyvä, jos suvaitsette.
DON PEDRO.
Ei, se yhtä paljo himmentäisi avioliittonne uutta loistoa, kuin jos
näyttäisin lapselle uutta pukua ja kieltäisin häntä sitä käyttämästä.
Pyydän vain saada Benediktin seurakseni, sillä hän on kiireestä
kantapäähän asti sulaa iloisuutta. Hän on kahdesti tai kolmesti
katkaissut Cupidon jousenjänteen, ja tuo pikku peeveli ei tohdi häneen
enää ampua. Hänellä on sydän eheä kuin kello, ja lerkkuna on hänen
kielensä, sillä mitä hänen sydämmensä ajattelee, sen hänen kielensä
ilmoittaa.
BENEDIKT.
Hyvät herrat, en ole enää, mikä olin ennen.
LEONATO.
Sitä minäkin; näytätte alakuloisemmalta.
CLAUDIO.
Varmaankin hän on rakastunut.
DON PEDRO.
Sekö heittiö rakastunut! Ei ole hänessä pisaraakaan oikeata verta,
tunteakseen oikeata rakkautta. Jos hän on alakuloinen, niin hän on rahan
tarpeessa.
BENEDIKT.
Hammastani pakottaa.
DON PEDRO.
Vedä pois se.
BENEDIKT.
Hirteen!
CLAUDIO.
Ensin se pitää hirttää, sitten vetää.
DON PEDRO.
Mitä! Kannattaako hampaan pakotuksesta huokailla?
LEONATO.
Se on kai hökää vain, tai ehkä on niissä mato.
BENEDIKT.
Niin, kuka hyvänsä voi tuskan voittaa, paitsi se, joka tuskan tuntee.
CLAUDIO.
Niinkuin sanoin, hän on rakastunut.
DON PEDRO.
Hänessä ei ole merkiksikään himoa muuta kuin himo pukeutua muukalaisiin
vaateparsiin; tänään esimerkiksi hän on hollantilaisena, huomenna
ranskalaisena, tai kahden maan puvussa yhtähaavaa, esimerkiksi
saksalaisena vyötäisistä alaspäin, roimahousuina koko mies, ja
espanjalaisena lanteista ylöspäin, ei mitään takkia. Jos ei hänellä ole
himoa tällaisiin narrimaisuuksiin, niinkuin hänellä todella näyttää
olevan, niin ei hän ole mikään lemmenhimon narri, niinkuin te tahdotte
todeksi näyttää.
CLAUDIO.
Jos hän ei ole rakastunut johonkin naiseen, niin ei vanhat merkit pidä
paikkaansa. Hän harjaa joka aamu hattuaan; mitä se muuta tietää?
DON PEDRO.
Onko häntä nähty parturin luona?
CLAUDIO.
Ei, mutta parturi on nähty hänen luonaan, ja hänen poskiensa vanha
kaunistus on jo joutunut pallojen täytteeksi.
LEONATO.
Tosiaankin, hän näyttää nuoremmalta kuin ennen, nyt kun parta on poissa.
DON PEDRO.
Ja sitten hän vielä käyttää myskiä; oletteko jo hajulla?
CLAUDIO.
Toisin sanoen: tuo herttainen poika on rakastunut.
DON PEDRO.
Paras todistus on hänen alakuloisuutensa.
CLAUDIO.
Ja milloinka hän ennen piti tapana pestä kasvojaan?
DON PEDRO.
Niin, tai maalata poskiaan? Siinä suhteessa tiedän kyllä mitä hänestä
puhutaan.
CLAUDIO.
Entä hänen säkenöivä älynsä, joka nyt on pujahtanut luutun kieleen ja
nyt on näppäinten hallittavana.
DON PEDRO.
Tosiaankin, tämä kaikki osoittaa, että hänen laitansa on surkea.
Lyhyesti sanoen: hän on rakastunut.
CLAUDIO.
Niin, ja minä tiedän myös, kuka häntä rakastaa.
DON PEDRO.
Sen minäkin tahtoisin tietää. Lyön vetoa, että se on joku, joka ei häntä
tunne.
CLAUDIO.
Tuntee, ja kaikki hänen huonot puolensa; ja kaikesta huolimatta kuolee
hänen edestään.
DON PEDRO.
Hän on haudattava, kasvot ylöspäin.
BENEDIKT.
Mutta tämä kaikki ei auta hampaanpakotukseen. -- Hyvä vanhus, pyydän,
tulkaa vähäisen syrjään; olen miettinyt kokoon kahdeksan tai yhdeksän
järkevää sanaa, jotka tahdon teille sanoa, ja joita noiden tolvanain ei
tarvitse kuulla.
(Benedikt ja Leonato menevät.)
DON PEDRO.
Niin totta kuin elän! Hän anoo ukolta Beatriceä.
CLAUDIO.
Ihan varmaan. Hero ja Margareeta ovat tällä välin asiansa toimittaneet
Beatricen kanssa, ja nyt nuo kaksi karhua eivät kai pureksi, kun
tapaavat toisiaan.
(Don Juan tulee.)
DON JUAN.
Jumalan rauha, herrani ja veljeni!
DON PEDRO.
Hyvää päivää, veliseni!
DON JUAN.
Jos teille soveltuisi, tahtoisin puhua kanssanne.
DON PEDRO.
Kahdenko kesken?
DON JUAN.
Jos niin suvaitsette; mutta kreivi Claudio saa kyllä kuunnella, sillä
se, mitä aion puhua, koskee häntä.
DON PEDRO.
Mistä on puhe?
DON JUAN (Claudiolle).
Aiotteko, teidän korkeutenne, huomenna pitää häitä?
DON PEDRO.
Tiedäthän, että aikoo.
DON JUAN.
Sitä en tiedä, kun hän saa tietää, mitä minä tiedän.
CLAUDIO.
Jos on jotakin estettä, niin pyydän, että sen ilmoitatte.
DON JUAN.
Luulette kenties, että en ole ystävänne; se nähdään jäljestäpäin, ja
tulette luulemaan minusta parempaa, kun kuulette mitä nyt ilmoitan. Mitä
veljeeni tulee, niin luulen, että hän pitää paljon teistä ja että hän
sydämmen rakkaudesta on auttanut teitä näissä avioliiton puuhissa.
Totisesti, huono teko koko kosinta! Huonosti käytetty vaiva!
DON PEDRO.
Kuinka niin? Mitä on tapahtunut?
DON JUAN.
Tulin tänne teille sitä kertomaan. Erityisseikkoihin puuttumatta --
sillä hänestä on liiankin kauan huhuja liikkunut, -- neiti on uskoton.
CLAUDIO.
Kuka? Heroko?
DON JUAN.
Juuri hän; Leonaton Hero, teidän Hero, joka miehen Hero.
CLAUDIO.
Uskotonko?
DON JUAN.
Se sana on liian hyvä kuvaamaan hänen huonouttaan; voisin sanoa häntä
pahemmaksikin; keksikää joku pahempi nimitys, niin sovitan sen häneen.
Ihmetelkää vasta sitte, kun olette lisätodistuksia saanut; tulkaa tänä
yönä mukaani, niin saatte nähdä, kuinka kavutaan sisään hänen kamarinsa
ikkunasta, ja ihan hänen hääpäivänsä aatto-yönä. Jos sittekin vielä
häntä rakastatte, niin naikaa hänet huomenna; mutta parempi olisi
kunniallenne, jos muuttaisitte mieltä.
CLAUDIO.
Olisiko tuo mahdollista?
DON PEDRO.
Minä en tahdo sitä uskoa.
DON JUAN.
Jos ette tohdi uskoa mitä näette, niin älkää myöskään tunnustako mitä
tiedätte. Jos tulette mukaani, niin näytän teille mitä on tarvis; ja kun
olette enemmän kuulleet, niin toimikaa sen mukaan.
CLAUDIO.
Jos tänä yönä näen jotakin semmoista, jonkatähden en voi huomenna häntä
naida, niin seurakunnan nähden, siinä paikassa, missä olisi määrä meidät
vihkiä, tahdon häntä solvaista.
DON PEDRO.
Ja koska minä häntä sinun puolestasi kosin, niin yhdessä sinun kanssasi
minäkin tahdon häntä solvaista.
DON JUAN.
En tahdo häntä sen enempää panetella, kunnes saan teidät todistajikseni.
Malttia vain keskiyöhön saakka; silloin asia ilmenee.
DON PEDRO.
Oi, mikä kovan onnen käänne!
CLAUDIO.
Oi, mikä odottamaton onnettomuus!
DON JUAN.
Oi, onneks ehkäistyä häpeää! Niin sanotte, kun saatte lopun nähdä.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Katu.
(Moilanen, Muikkari ja vartiomiehiä tulee.)
MOILANEN.
Oletteko taattuja, kelpo miehiä?
MUIKKARI.
Niin kyllä; olisi muuten surkeata, jos joutuisivat ijankaikkiseen
pelastukseen ruumiin ja sielun puolesta.
MOILANEN.
Ei, se olisi liian helppo rangaistus heille, jos näyttäisivät olevan
vikapäät lainkuuliaisuuteen, kun ovat ulosvalitut prinssin vahdiksi.
MUIKKARI.
Hyvä, antakaa heille heidän ortelinsa, naapuri Moilanen.
MOILANEN.
_Roo riimo_, kuka on teidän mielestänne enimmin ansioton tulemaan
konstaapeliksi?
1 VARTIJA.
Pekka Kauranen, hyvä herra, ja Yrjö Sysinen, sillä he osaavat kirjoittaa
ja lukea.
MOILANEN.
Tulkaa lähemmäksi, naapuri Sysinen. Jumala on teille siunannut hyvän
nimen. Hyvä katsanto on onnen lahja, mutta luku- ja kirjoitustaito tulee
luonnosta.
2 VARTIJA.
Jotka kumpikin, herra konstaapeli, --
MOILANEN.
On teillä; sitähän tahdoitte sanoa, tiedämmä. Hyvä; siis mitä
katsantoonne tulee, nähkääs, niin antakaa Jumalalle kiitos, ja älkää
siitä kerskatko; ja mitä lukuja kirjoitustaitoonne tulee, niin säästäkää
se toiseen aikaan, jolloin semmoisia turhuuksia ei tarvita. Täällä
arvellaan teistä, että olette kyvyttömin ja sopivin mies
vahtikonstaapeliksi; sen vuoksi teidän tulee kantaa lyhtyä.[16] Tämä on
teidän ortelinne: teidän pitää panna kaikki maankiertäjät korkkaaliin;
teidän pitää huutaa jok'ikiselle: seis, prinssin nimessä!
2 VARTIJA.
Mutta jos ei joku tahdo seistä?
MOILANEN.
No, nähkääs, silloin ette välitä hänestä, vaan annatte hänen mennä, ja
huudatte heti muut vahtimiehet kokoon ja kiitätte Jumalaa, että olette
siitä lurjuksesta päässeet.
MUIKKARI.
Jos ei hän seiso, kun käsketään, niin ei hän ole prinssin alamaisia.
MOILANEN.
Niin oikein, ja muihin kuin sellaisiin, jotka ovat prinssin alamaisia,
ei teidän pidä sekaantua. -- Ette myöskään saa nostaa melua kaduilla,
sillä jutteleminen ja jaaritteleminen vahdissa on siedettävä, ja sitä ei
saa suvaita.
2 VARTIJA.
Niin, parempi nukkua kuin jaaritella, tunnemmehan me ortelit.
MOILANEN.
Oikein! Niinhän te puhutte kuin vanha ja hätäilemätön vahtimies; sillä
en minäkään näe, mitä pahaa olisi nukkumisessa; mutta varokaa vain,
etteivät varasta teiltä pertuskojanne. -- Lisäksi pitää teidän poiketa
kaikissa kapakoissa ja käskeä kaikkia humalaisia kotiin nukkumaan.
2 VARTIJA.
Entä jos eivät mene?
MOILANEN.
No, silloin annatte heidän jäädä sinne, siksi kuin selvenevät, ja jos
silloin eivät anna teille parempaa vastausta, niin voitte sanoa heille,
etteivät olleetkaan niitä miehiä, joiksi heitä luulitte.
2 VARTIJA.
Hyvä on.
MOILANEN.
Jos tapaatte varkaan, niin voitte viran puolesta epäillä, ettei hän ole
kunnon mies; ja mitä sen sorttisiin ihmisiin tulee, niin, nähkääs, jota
vähemmän rupeatte heidän pariinsa tai tekemisiin heidän kanssaan, sitä
parempi teidän rehellisyydellenne.
2 VARTIJA.
Mutta jos tiedämme että hän on varas, emmekö silloin ota häntä kiinni?
MOILANEN.
Tietysti voitte sen tehdä viran puolesta; mutta arvelen, että joka
pikeen koskee, se itsensä tahraa. Rauhallisin keino teille, kun saatte
varkaan kiinni, on antaa hänen näyttää, mitä miehiä hän on, ja varkain
pujahtaa pakoon.
MUIKKARI.
Teitä, kamraati, on aina pidetty laupiaana miehenä.
MOILANEN.
Niin totisesti, minä en hirttäisi koiraakaan ehdoin tahdoin; sitä
enemmän ihmistä, jonka ruumiissa on vähänkin rehellisyyttä.
MUIKKARI.
Jos kuulette lapsen yöllä huutavan, niin teidän pitää kutsua imettäjää
sitä vaientamaan.
2 VARTIJA.
Entä jos imettäjä nukkuu eikä kuule meitä?
MOILANEN.
No, menkää silloin rauhassa pois ja antakaa lapsen herättää hänet
porullaan; sillä se lammas, joka ei kuule karitsaansa, kun se määkyy,
tuskin vastaa vasikallekaan, kun se ammuu.
MUIKKARI.
Se on viljainen vissi.
MOILANEN.
Tämä se on ortelinne päätös. Te, konstaapelit, te esitätte nyt prinssin
omaa persoonaa; jos tapaatte prinssin yöllä, niin voitte sanoa hänelle:
seis!
MUIKKARI.
Ei, hemmetissä; sitä, luulemma, hän ei voi tehdä.
MOILANEN.
Viisi killinkiä yhtä vastaan, että voi; jokainen, joka tuntee
reklamentit, tietää että hän voi sanoa hänelle: seis; tietysti, jos
prinssi itse tahtoo; sillä, totisesti, vahti ei saa ketään loukata, ja
loukkaus on sanoa miehelle vastoin hänen tahtoaan: seis!
MUIKKARI.
No niin, hemmetissä, sitä minäkin.
MOILANEN.
Ha, ha, ha! -- Ja nyt, ystävät, hyvää yötä! Jos sattuisi jokin
painollinen asia tapahtumaan, niin kutsukaa minua. "Lupaan etten ilmoita
mitä lakien ja asetuksien mukaan on salassa pidettävä", muistakaa se, ja
hyvää yötä. -- Tule, naapuri.
2 VARTIJA.
Kas niin, miehet, nyt tiedämme reklamenttimme; istumme tässä
kirkonrappusilla kello kahteen, ja sitten menemme kaikki levolle.
MOILANEN.
Sananen vielä, kunnon naapurit. Tehkää hyvin ja pitäkää vahtia Signor
Leonaton ovella; siellä kun on huomenna häät, niin on siellä tänä yönä
suuri hälinä. Hyvästi nyt vaan! Liukastelkaa, muistakaa se!
(Moilanen ja Muikkari menevät.)
(Borachio ja Conrad tulevat.)
BORACHIO.
Conrad, hoi!
1 VARTIJA (syrjään).
Hiljaa! Vaiti!
BORACHIO.
Conrad, etkö kuule?
CONRAD.
Tässähän olen, mies, ihan kiinni kyynärpäässäsi.
BORACHIO.
Siksikö, hitto olkoon, sitä kyynärpäätäni syyhyttikin; luulin jo saavani
syyhelmää.
CONRAD.
Tuohon vastaan toiste; jatka nyt vain kertomustasi.
BORACHIO.
Asetu tähän ihan räystään alle, -- alkaa sataa tihutella -- niin kerron,
niinkuin rehellinen juomaveikko,[17] sinulle kaikki.
1 VARTIJA (hiljaa).
Kavallusta, miehet! Mutta hiljaa, hiiskumatta!
BORACHIO.
Tiedäppäs, että olen Don Juanilta voittanut tuhannen tukaattia.
CONRAD.
Onko mahdollista, että konnantyö voi olla niin kallista?
BORACHIO.
Voisit pikemmin kysyä: onko mahdollista, että mikään konna voi olla niin
rikas; sillä kun rikkaat konnat tarvitsevat köyhää, niin voivat köyhät
vaatia mitä tahtovat.
CONRAD.
Kummalliselta se kuuluu.
BORACHIO.
Kyllä näkyy, että olet vast'alkaja. Sinun pitäisi kuitenkin tietää, että
takin tai hatun tai kaavun muoti ei ole mitään mieheen nähden.
CONRAD.
Niin, se on vain pukine.
BORACHIO.
Minä tarkoitan muotia.
CONRAD.
Niin, muoti on muoti.
BORACHIO.
Joutavia! Yhtä hyvin voit sanoa, että narri on narri. Mutta etkö näe
mikä kuvaton konna se muoti on?
1 VARTIJA (hiljaa).
Minä tunnen sen herra Kuvattoman; hän on sen seitsemän vuotta
konnankoukkujaan harjoittanut, ja keikaroi ja teikaroi nyt niinkuin
mikäkin ylhäinen herra. Muistuttelen hänen nimeään.
BORACHIO.
Etkö kuullut puhetta?
CONRAD.
En; se oli vain tuuliviiri tuolla katolla.
BORACHIO.
Etkö näe, sanon minä, mikä kuvaton konna se muoti on? Kuinka se huumaa
ja villitsee kaikki nuoret hurjapäät neljäntoista ja viidenneljättä
ikävuoden välillä, milloin muotoellen ne samanlaisiksi kuin Pharaon
soturit savustuneissa maalauksissa tai Belin papit vanhoissa
kirkonikkunoissa tai kaljuksi keritty Herkules tahrituissa,
madonsyömissä seinäverhoissa, missä hänen housunpeltinsä on yhtä jykevä
kuin hänen nuijansa?
CONRAD.
Kaiken tuon näen, ja näen myöskin, että muoti kuluttaa enemmän vaatteita
kuin ihminen. Mutta etkö itse ole vähän muodin villitsemä, kun noin
eksyt pois kertomuksestasi ja rupeat muodista hulluttelemaan?
BORACHIO.
En suinkaan. Mutta tiedäppäs, että tänä yönä olen kosinut Heron
kamarineitsyttä, Margareetaa, joka oli Heron vaatteissa; hän, näet,
kumartui minun puoleeni emäntänsä kamarin-ikkunasta ja toivotti minulle
tuhannesti hyvää yötä. -- Mutta kömpelöstihän kertomukseni kerron. --
Ensinhän minun piti kertoa, että herrani, ja prinssi ja Claudio, herrani
Don Juanin keijaamina ja peijaamina ja veijaamina, kaukaa puistosta
katselivat tätä hellää kohtausta.
CONRAD.
Ja uskoivatko, että Margareeta oli Hero?
BORACHIO.
Kaksi heistä sen uskoi, prinssi ja Claudio; mutta herrani, se lempo,
tiesi että se oli Margareeta. Osaksi hänen valansa, joilla hän ensin oli
heitä peijannut, osaksi musta yö, joka petti heidät, mutta etupäässä
minun konnantyöni, joka vahvisti kaikki Don Juanin parjaukset, vaikutti
sen, että Claudio meni vihoissaan tiehensä ja vannoi, että hän huomenna,
niinkuin sovittu oli, kohtaisi Heron kirkossa ja siellä, koko
seurakunnan kuullen, häväisisi häntä, ilmoittamalla mitä yöllä oli
nähnyt, ja lähettäisi hänet takaisin kotiin ilman miestä.
1 VARTIJA.
Me käskemme prinssin nimessä: seis!
2 VARTIJA.
Kutsu tänne se oikea herra konstaapeli. Olemme saaneet käsiimme kaikkein
vaarallisimman komplotin, mistä koskaan on yhteiskunnassa kuultu.
1 VARTIJA.
Ja eräs herra Kuvaton on yksi niistä; minä tunnen hänet, hänellä on
lemmen kierukka korvallisessa.[18]
CONRAD.
Hyvät herrat.
2 VARTIJA.
Te saatte tänne hankkia sen herra Kuvattoman, sen minä teille lupaan.
CONRAD.
Hyvät herrat, --
1 VARTIJA.
Älkää inttailko! pitää totella ja tulla mukaan.
BORACHIO.
Sangen hauskaan asemaan joudumme, kun kirpauttavat meidät pistimilleen.
CONRAD.
Sangen kirpeä ja pisteliäs asema tosiaankin. Tulkaa, me lähdemme mukaan.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Huone Leonaton talossa.
(Hero, Margareeta ja Ursula tulevat.)
HERO.
Ursula hyvä, herätä serkkuni Beatrice ja pyydä häntä nousemaan.
URSULA.
Heti, neiti.
HERO.
Ja käske hänen tulla tänne.
URSULA.
Kyllä.
(Menee.)
MARGAREETA.
Minusta tuo toinen kaulus olisi kauniimpi.
HERO.
Ei, rakas Marketta, tämän minä pidän.
MARGAREETA.
Toden totta, se ei ole niin soma, ja takaan että serkkunne on samaa
mieltä.
HERO.
Serkkuni on hupsu, ja sinä toinen; muusta en huoli kuin tästä.
MARGAREETA.
Uusi hiuskoristeenne on erinomainen, jos vain tukkanne olisi hieman
tummempi; ja hameenne on harvinaisen kuosikas, toden totta. Minä olen
nähnyt Milanon herttuattaren hameen, jota on niin paljon kiitetty.
HERO.
Sehän kuuluu olevan vallan verraton.
MARGAREETA.
Uskokaa pois, se on vain yöpuku teidän hameenne rinnalla: kultaharsoa ja
siinä leikkauksia, reunukset hopeata, helmiompeluita hihain pituudelta,
riippahihat, paarretta ylt'ympäri, sisus sinistä kirjosilkkiä; mutta
mitä hienoon, siroon, sievään ja erikoiseen kuosiin tulee, niin on
teidän kymmenen kertaa enemmän arvoinen.
HERO.
Suokoon Jumala minun ilolla sitä kantaa; sydämmeni on niin kumman
raskas!
MARGAREETA.
Se tulee kohta vielä raskaammaksi miehenne painosta.
HERO.
Hyi sinua! Etkö häpeä?
MARGAREETA.
Mitä sitte, neiti hyvä? Sitäkö että puhun kunniallisesti? Eikö
avio ole kunniallista kerjäläistenkin kesken? Eikö herranne ole
kunniallinen aviottomanakin? Minun olisi kai pitänyt sanoa -- kaikella
kunnioituksella -- aviomiehenne. Kun ei vain kierot ajatukset vääristele
suoraa puhetta, niin minä en kenellekään tuota pahennusta. Onko siinä
mitään pahaa, että puhun miehen painosta? Ei tietenkään, jos se on oikea
mies ja oikea vaimo; muussa tapauksessa olisi puheeni kevyttä eikä
painavaa. Kysykää vain neiti Beatricelta, tuossa hän tulee.
(Beatrice tulee.)
HERO.
Hyvää huomenta, serkku.
BEATRICE.
Hyvää huomenta, rakas Hero.
HERO.
Mikä sinun on? Puhuthan niin surkealla äänellä.
BEATRICE.
Minussa on kaikki muut äänet nykyään epävireessä.
MARGAREETA.
Antaa tulla sitä "lemmenpolskaa" ilman loppuliirutusta; laulakaa te,
kyllä minä tanssin.
BEATRICE.
Niin kantapäilläsikö? -- Mutta, serkku, kello on jo viisi; aika on
laittaa itsesi kuntoon. -- Mutta minä olen todellakin kovin sairas.
Hohhoo?
MARGAREETA.
Minkä kaipuusta? Haukan, hevosen vai huonemiehen!
BEATRICE.
Niin, alkavathan ne kaikki samalla kirjaimella: hoo!
MARGAREETA.
Jos te ette ole uskostanne luopunut, niin ei enää voi purjehtia tähtien
mukaan.
BEATRICE.
Mitähän se houkko sillä tarkoittaa?
MARGAREETA.
Minäkö? En mitään. Mutta antakoon Jumala jokaiselle, mitä hänen
sydämensä toivoo.
HERO.
Nämä hansikkaat lähetti kreivi minulle. Mikä suloinen tuoksu!
Haistappas!
BEATRICE.
Minussa on nuha, serkku, en voi haistaa.
MARGAREETA.
Tyttö, ja nuhaa! No niin, voihan sitä vilustua.
BEATRICE.
Heresta siunaa ja varjele! Kuinka kauan olet tuota älyn ammattia
pitänyt?
MARGAREETA.
Siitä saakka kuin te siitä luovuitte. Eikö se äly minua kaunista
verrattomasti?
BEATRICE.
Se ei ole oikein näkyvissä; sinun pitäisi kantaa sitä tanussasi. --
Mutta minä olen todellakin sairas.
MARGAREETA.
Ottakaa hiukan _Carduus benedictus_-keitosta ja pankaa sydämmellenne; se
on parasta lääkettä sydämmen ahdistukseen.
HERO.
Nyt pistit häntä ohdakkeella.
BEATRICE.
Benedictus? Miksi Benedictus? Siinä ehkä piilee joku opetus siinä
Benedictus-sanassa.
MARGAREETA.
Opetusko? Ei, toden totta, minulla ei ollut mitään opettavaista
mielessä; tarkoitin vain tavallista Benedictus-ohdaketta. Luulette
kenties, että minä luulen teitä rakastuneeksi. En, totta tosiaankaan, en
ole sentään sellainen hupsu, että ajattelisin kaikkea, mikä päähän
pistää; eikä päähäni liioin pistä ajatella kaikkea, mitä voisin. Sillä,
toden totta, vaikka pääni puhki ajattelisin, en voisi ajatella, että te
olisitte rakastunut tai tulisittekaan rakastuneeksi. Ja kuitenkin,
semmoinen se Benediktkin oli, mutta hän on nyt tullut ihmisiksi, hän.
Hän vannoi ettei ikinä menisi naimisiin, ja nyt hän kuitenkin,
sydämmensä uhalla, syö mutisematta mitä eteen pannaan. Kuinka teidät
saisi käännetyksi, sitä en tiedä; mutta minusta teillä on silmät päässä,
niinkuin muillakin tytöillä.
BEATRICE.
Mitä hölkkää se sinun kielesi nyt käy?
MARGAREETA.
Ei se ainakaan väärään laukkaa.
(Ursula palajaa.)
URSULA.
Neiti hyvä, joutuun pukeumaan! Prinssi, kreivi, signor Benedikt, Don
Juan ja kaikki kaupungin hienot herrat ovat tulleet saattamaan teitä
kirkkoon.
HERO.
Auttakaa minua pukeumisessa, hyvä serkku, hyvä Marketta, hyvä Ursula.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Toinen huone Leonaton talossa.
(Leonato, Moilasen ja Muikkari tulevat.)
LEONATO.
Mitä minusta tahdotte, kunnon naapuri?
MOILANEN.
Niin, nähkääs teidän armonne, minulla olisi vähän kahdenkeskistä
kanssanne, joka hiukan niinkuin likeltä liikuttaa teitä.
LEONATO.
Lyhyesti siis, sillä näettehän että minulla on kiire.
MOILANEN.
Niin, armollinen herra, semmoinen on asia.
MUIKKARI.
Niin, todellakin, semmoinen on asia, armollinen herra.
LEONATO.
Mikä asia, hyvät ystävät?
MOILANEN.
Tämä kunnon Muikkari, nähkääs, armollinen herra, ei pysy oikein asiassa.
Vanha mies, nähkääs, armollinen herra! Ja hänen järkensä ei ole niin
tylsä, kuin Jumalan avulla soisin sen olevan; mutta, toden totta, hän on
kunniallinen kuin nahka hänen kulmakarvainsa välissä.
MUIKKARI.
Niin, Jumalan kiitos, olen niin kunniallinen, kuin joku toinenkin kuka
tahansa, joka on vanha mies eikä ole kunniallisempi kuin minä.
MOILANEN.
_Exempla sunt odorosa; palabras_,[19] naapuri Muikkari!
LEONATO.
Olette vaivalloisia, hyvät naapurit.
MOILANEN.
Sen teidän armonne vain sanoo kohteliaisuudesta, kun olemme sen herttua
raukan oikeudenpalvelijoita; mutta totisesti, mitä minuun tulee, jos
olisin niin vaivalloinen kuin kuningas, niin en surkuttelisi, vaikka
käyttäisinkin kaikki teidän armonne hyväksi.
LEONATO.
Kaikki vaivalloisuutesi minun hyväkseni? Ha!
MOILANEN.
Niin kyllä, vaikka sitä olisi tuhannen kippuntaa enemmän kuin mitä sitä
on; sillä teidän armonne, kuulemma, on niin merenteerattu kuin kuka muu
tahansa kaupungissa, ja vaikka vain olen köyhä mies, niin minua
ilahuttaa sitä kuulla.
MUIKKARI.
Niinikään minua.
LEONATO.
Tahtoisin mielelläni tietää, mitä teillä on minulle sanottavaa.
MUIKKARI.
Niin, nähkääs, teidän armonne, vahtimme on tänä yönä -- kaikella
kunnioituksella teidän armoanne kohtaan -- vanginnut pari pahinta
pääveijaria, mitä Messinassa löytyy.
MOILANEN.
Hyvä kelpo vanhus, teidän armonne! Hän on vähän lörppö; niin, niin, kun
vanhuus tulee, niin järki menee, niinkuin sanotaan. Jumal' auttakoon
meitä! Se on maailman menoa. -- Tosiaankin, hyvin sanottu, naapuri
Muikkari! -- Niin, se Jumala on hyvä mies; kun kaksi ajaa samalla
selkähevosella, niin täytyy toisen istua takana. -- Kunnon sielu, teidän
armonne! Niin totisesti, se hän on, niin totta kuin kukaan, joka syö
leipää. Mutta Jumalalle tulee antaa kunnia. Kaikki ihmiset eivät ole
yhdenlaiset. Niin, niin, hyvä naapuri parka!
LEONATO.
Tosiaankin, rakas naapuri, teille hän ei vertoja vedä.
MOILANEN.
Hyvät lahjat ovat Jumalalta.
LEONATO.
Minun täytyy nyt mennä.
MOILANEN.
Sana vain, teidän armonne. Niin nähkääs, vahtimme on todellakin
käsittänyt kaksi luulevaa henkilöä, ja me soisimme että teidän armonne
tänä aamuna tutkisi heitä.
LEONATO.
Voitte itse heitä tutkia ja tuoda minulle pöytäkirjan; minulla on nyt
kova kiire, niinkuin kyllä näette.
MOILANEN.
Kyllä se asia akkuraatisti toimitetaan.
LEONATO.
Juokaa lasi viiniä, ennenkuin menette. Hyvästi!
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Armollinen herra, teitä odotetaan viemään tytärtänne vihille.
LEONATO.
Tulen paikalla; olen valmis.
(Leonato ja sanansaattaja menevät.)
MOILANEN.
Mene, rakas virkaveli, mene Yrjö Sysisen tykö ja käske hänen tuoda kynä
ja mustetta mukanaan arestiin. Meidän pitää nyt mennä tutkimaan niitä
miehiä.
MUIKKARI.
Ja se on tehtävä viisaasti.
MOILANEN.
Älystä ei tule olemaan puutetta, sen minä takaan; täällä on (osoittaen
otsaansa) se värkki, joka panee ne semmoiset pihtiin. Hanki vain tänne
se ahtivarjus panemaan tutkintomme rotokollaan, ja tule sitte tyköni
arestiin.
(Menevät.)