II.

Kolkosti kohisi koski,

virta vierivä vihelsi,

lunta tuiski tuuli jäinen

pitkin kaupungin kaduille,

pihamaille, porraspuille,

päälle kattojen kasasi,

kinos kasvoi ja kohosi,

tukki tiet ja kujat kaikki,

kuura puussa, kuura maassa,

pakkanen tulen pureva.

Yö on. Äsken puoli-yötä

takoi taiten tornikello,

rautakolmio rämisi.

Järjestyksen jäykkä miesi,

vahti kaupungin katujen

yössä yksin astelevi

tuulen vinkuvan vihassa,

pahan pakkasen käsissä.

Kaikki kaupungin inehmot,

herra, orja ja osaton,

uinuvat unen hyväisen,

lepohetkensä lepäävät

kukin voimia keräten

päivän vastaisen varaksi.

Toki yksi ihmislapsi,

sykysyinen, synkkä henki

valvovi väsähtymättä,

aivan unta ottamatta

hatarassa hökkelissä

laitakaupungin kujalla.

Tuolta tuikkivi tulonen,

valopilkku pilkahtavi

pienestä akkuna-pahasta,

riepu-uudinten raosta

talvi-yöhön, tuiskusäähän,

pahan ilman illatsuhun.

Siellä sisällä tuvassa

valvovi vakainen nainen,

Katri, kuihtunut olento,

surun sortama inehmo,

tuuditellen, tyynnytellen

heelmää hekkuma-elämän,

isätöntä itkusuuta,

joka värjyvi vilussa,

nälän alla, angervoinen,

tietämättä tuntematta

vaivoja viluisen äidin,

tuskaa itkevän emonsa,

jolt' on mennyt, mennyt kaikki

halu, hartaus elohon,

kuollut usko, kuollut kunto,

sydän särkynyt jälellä.

Eipä itke äitirukka,

valittele valju nainen

pahan pakkasen viluja

eikä nälkää naukuvaista,

itkevi inehmosien

vihan viimojen viluja,

tuomiota tunnotonta,

auvotonta, armotonta,

joka polkevi poloisen

ihan astinlaudaksensa,

tuhaksi, tomuksi, maaksi,

armahdusta antamatta

elon kestävän kulussa.

Parkuvi poloinen äiti,

sydän synkkä sylkyttävi,

vuoksi lapsosen vähäisen,

synnintiellä syntynehen,

jolla on elämä eessä,

elo katkera alussa,

syytönnäkin syitä täysi,

viatonnakin viassa.

Katri, kuihtunut olento,

surkastunut syksyn kukka,

näki lapsen nukkuvaksi,

unen armahan ilossa,

pyyhki poies kyyneleensä

silmistä ja poskipäistä,

nousi, kasvonsa kohotti,

katsoi ulos ikkunasta

talvi-yöhön: tuuli, tuisku,

lumi lentävä lepäsi,

Pohjantähti tuolla tuikki,

paukkui pakkanen pahasti,

kuului kinahmain kohina,

kosken kutsuva sohina.

Syttyi silmät naisen nuoren,

lieska katseessa kumotti,

nousi, laski naisen rinta,

povi vaipunut värisi,

tutjutti tulinen tuska

äitiraukan rintaluita.

Äiti onneton, osaton,

särkynyt, sekavapäinen,

vaateriepuja repäisi,

otti palan palttinata.

joihin kääri kantamansa,

taiten saamansa sitaisi

sekä sen keralla kulki,

juoksi kosken kaltakalle

koprua kovinta kohti.

Sinne saamansa hukutti,

kadottihe kantamansa

paukkuvassa pakkas-yössä,

yössä suurien surujen,

jolloin Hornan henget käyvät

inehmon ihalan luokse,

virittävät verkkojansa,

asettavat ansojansa

heikon, horjuvan etehen,

kurjan miekkosen menoksi,

kuiskuttavat korvihinsa,

laulavat lipeäkielin

valhesointuja, suruja,

kauhistusten kauhistusta,

rinnan raastavat, repivät,

särkevät sydämen, sielun,

ilkkuen, ivaten vievät,

voimattoman viime voimat.

Katri, vaipunut, vajonnut,

eksynyt inehmoparka

hoiperteli hökkeliinsä,

katon alle astelihe,

tunnotonna, tajutonna

uottaen tilintekoa,

palkkoa pahasta työstä.

Runoja(#48817) · 第 18 / 19 题