Kolkosti kohisi koski,
virta vierivä vihelsi,
lunta tuiski tuuli jäinen
pitkin kaupungin kaduille,
pihamaille, porraspuille,
päälle kattojen kasasi,
kinos kasvoi ja kohosi,
tukki tiet ja kujat kaikki,
kuura puussa, kuura maassa,
pakkanen tulen pureva.
Yö on. Äsken puoli-yötä
takoi taiten tornikello,
rautakolmio rämisi.
Järjestyksen jäykkä miesi,
vahti kaupungin katujen
yössä yksin astelevi
tuulen vinkuvan vihassa,
pahan pakkasen käsissä.
Kaikki kaupungin inehmot,
herra, orja ja osaton,
uinuvat unen hyväisen,
lepohetkensä lepäävät
kukin voimia keräten
päivän vastaisen varaksi.
Toki yksi ihmislapsi,
sykysyinen, synkkä henki
valvovi väsähtymättä,
aivan unta ottamatta
hatarassa hökkelissä
laitakaupungin kujalla.
Tuolta tuikkivi tulonen,
valopilkku pilkahtavi
pienestä akkuna-pahasta,
riepu-uudinten raosta
talvi-yöhön, tuiskusäähän,
pahan ilman illatsuhun.
Siellä sisällä tuvassa
valvovi vakainen nainen,
Katri, kuihtunut olento,
surun sortama inehmo,
tuuditellen, tyynnytellen
heelmää hekkuma-elämän,
isätöntä itkusuuta,
joka värjyvi vilussa,
nälän alla, angervoinen,
tietämättä tuntematta
vaivoja viluisen äidin,
tuskaa itkevän emonsa,
jolt' on mennyt, mennyt kaikki
halu, hartaus elohon,
kuollut usko, kuollut kunto,
sydän särkynyt jälellä.
Eipä itke äitirukka,
valittele valju nainen
pahan pakkasen viluja
eikä nälkää naukuvaista,
itkevi inehmosien
vihan viimojen viluja,
tuomiota tunnotonta,
auvotonta, armotonta,
joka polkevi poloisen
ihan astinlaudaksensa,
tuhaksi, tomuksi, maaksi,
armahdusta antamatta
elon kestävän kulussa.
Parkuvi poloinen äiti,
sydän synkkä sylkyttävi,
vuoksi lapsosen vähäisen,
synnintiellä syntynehen,
jolla on elämä eessä,
elo katkera alussa,
syytönnäkin syitä täysi,
viatonnakin viassa.
Katri, kuihtunut olento,
surkastunut syksyn kukka,
näki lapsen nukkuvaksi,
unen armahan ilossa,
pyyhki poies kyyneleensä
silmistä ja poskipäistä,
nousi, kasvonsa kohotti,
katsoi ulos ikkunasta
talvi-yöhön: tuuli, tuisku,
lumi lentävä lepäsi,
Pohjantähti tuolla tuikki,
paukkui pakkanen pahasti,
kuului kinahmain kohina,
kosken kutsuva sohina.
Syttyi silmät naisen nuoren,
lieska katseessa kumotti,
nousi, laski naisen rinta,
povi vaipunut värisi,
tutjutti tulinen tuska
äitiraukan rintaluita.
Äiti onneton, osaton,
särkynyt, sekavapäinen,
vaateriepuja repäisi,
otti palan palttinata.
joihin kääri kantamansa,
taiten saamansa sitaisi
sekä sen keralla kulki,
juoksi kosken kaltakalle
koprua kovinta kohti.
Sinne saamansa hukutti,
kadottihe kantamansa
paukkuvassa pakkas-yössä,
yössä suurien surujen,
jolloin Hornan henget käyvät
inehmon ihalan luokse,
virittävät verkkojansa,
asettavat ansojansa
heikon, horjuvan etehen,
kurjan miekkosen menoksi,
kuiskuttavat korvihinsa,
laulavat lipeäkielin
valhesointuja, suruja,
kauhistusten kauhistusta,
rinnan raastavat, repivät,
särkevät sydämen, sielun,
ilkkuen, ivaten vievät,
voimattoman viime voimat.
Katri, vaipunut, vajonnut,
eksynyt inehmoparka
hoiperteli hökkeliinsä,
katon alle astelihe,
tunnotonna, tajutonna
uottaen tilintekoa,
palkkoa pahasta työstä.