Katri, kaunis ja korea,
varrekas, verevä tyttö,
valkeus emonsa vanhan,
huvi taatolle talossa,
siskojen sulo ja riemu,
veikkosien päiväpaiste,
läksi leipänsä hakuhun,
työnhaulle, työnteolle
tuonne kaupunki-kylähän,
kauppapaikkahan kovahan,
kun oli kodissa köyhyys,
ortten alla puute, nälkä,
suuri perhe, pieni leipä,
särvin sitäkin vähempi.
Vanhemmat varotti häntä,
opetti isä ja äiti:
Karttaos korea tyttö,
vältä kaupungin kohua,
sen iloja, sen suruja,
ole viisas ja varova,
taidokas, teräväsilmä,
huomataksesi humussa,
suuressa elon olossa,
kuss' on pilla piileväinen,
pahansuovan ansa ahdas,
surma syyttömän sydämen,
että ehjänä pysyisit,
oisit aina puhtahana
syömeltäsi, sielultasi,
tunnolta pyhä peräti.
Karta pyörrettä pahinta,
älä etsi ystäviä!
Läksi tyttö tietä myöten,
kulkihe kovaosainen
noita kaupungin katuja,
toista poikin, toista pitkin
allapäin, apeamielin,
ilona koti-ikävä.
Uteli inehmoisilta,
kyseli kylän väeltä:
Oisiko talossa tässä
palvelusta palkkapiian?
Ollut ei taloissa työtä
eikä leivän ansiota.
Siitä läksihe lopuksi,
viime tingassa vaelsi
tehdas-herran haastelulle,
rahamahtavan majahan.
Kysäsihe kynnykseltä,
ovensuusta suin saneli:
Työn olen haussa täällä.
Tokko naista tarvitahan?
Kelpasi korea tyttö
kiviseinien sisähän.
Katri kaunonen olento,
terve ja roteva tyttö
rautarukkihin rupesi,
teräspirtoja piteli.
Rukki rautanen rupatti,
teräspirta noin puheli:
Pahoin teit sa tyttöparka,
kovin kehnosti osasit,
kun tulitkin, kehno, tänne,
tänne kuoleman kitahan.
Täällä vartesi väsyvi,
katsantosi kalpenevi,
liha luissasi lahovi,
tuska päällesi tulevi.
Näiden seinien sisässä,
alla katon kaariholvin
ei elä inehmo kauvan,
kun jo kuolohon nukahti.
Lähde, kiirehdi kotihin
emosi, isäsi luokse!
Katri kangasta kutovi,
väänsi rautavärttinätä
päivät pitkät pääksytysten,
väsymättä viikkokaudet,
eikä astele kotihin
luokse valta vanhempainsa,
kun oli kotona nälkä,
puute pirtissä pahasti.
Näin oleli, näin eleli
vuotta kaksi, kolmattakin.
Alkoi vartalo väsyä,
poskilta veret vähetä,
sini silmien sumeta,
kultakutriset huveta,
pään sisähän silmät painui,
jalan astunta aleni.
Kun tuli koti-ikävä,
kaiho polttava povehen,
kylältä haki huvia,
huojennusta huolihinsa
seurasta pahasisuisten,
kumppanien karkeloista.
Oli illat istumassa,
öitä pitkin öitsimässä
elämän pahan polulla,
synnintiellä surkealla.
Myi ja hukkasi hyvänsä,
syömen puhtahan pilasi
raa'assa remun pidossa.
Päivisin tanasi työssä,
yöt on valvoi ja iloitsi.
Katri, kukkanen korea,
sydän sees ja tunto puhdas,
unohti vanhemmat vakaiset,
siskot, veikkoset verevät,
upposi elämän suohon,
kovan kohtalon norohon,
sinne, kunne on kadonnut,
mennyt monta nuorta neittä
näissä päivissä pahoissa,
ajan katkeran kulussa.