Noin seitsemän kuukautta myöhemmin palasi konsuli Buddenbrook
puolisoineen Italiasta. Breitestrassella oli vielä maaliskuun lumet
ajopelien pysähtyessä viiden aikaan iltapäivällä yksinkertaisen,
öljyvärillä maalatun talon päädyn eteen. Pari lasta ja täysikasvanutta
jäi katsomaan tulijoita. Rouva Antonie Grünlich seisoi talon ovella
ylpeänä aikaansaannoksistaan, ja hänen takanaan seisoi, samoin
valmiina vastaan ottoon kaksi palvelustyttöä, hänen asiantuntemuksella
valitsemaansa valkoinen myssy päässä, paksu raitainen hame yllä ja
paljain käsivarsin.
Innoissaan, työstä ja ilosta hiestyneenä juoksi hän matalia portaita
alas ja veti Gerdan ja Thomaksen, jotka olivat nousseet turkkeihin
puettuina matkatavaroiden peittämistä vaunuista, syleillen portaita
ylös...
»Siinähän te olette! Siinähän te onnelliset olette, jotka olette
tehneet niin pitkän matkan! Oletteko katsoneet taloa: pylväillä lepää
katto sen!... Gerda, sinä olet tullut vielä kauniimmaksi, anna kun
suutelen sinua... ei, suulle... noin! Päivää, Tom, sinä saat myös
suukon. Marcus on sanonut, että kaikki on käynyt hyvin sillä aikaa.
Äiti odottaa teitä Mengstrassella, mutta laittakaahan nyt ensin kuntoon
itsenne... Tahdotteko teetä? Kaikki on valmiina. Ei ole valittamista.
Jacobs on tehnyt voitavansa, ja minä olen myös tehnyt mitä olen
ymmärtänyt...»
He seisoivat yhdessä talon edessä tyttöjen kantaessa sisään tavaroita
ajajan kanssa. Tony sanoi: »Alakerran huoneita te kai ette tule vielä
tarvitsemaan... ette vielä», toisti hän liputtaen kieltään ylähuulta
vasten. »Tämä on kaunis huone» — sanoi hän aukaisten erään oven
oikealle. — »Siinä on muratti ikkunan ympärillä... yksinkertaiset
puiset huonekalut.... tammea... Tuolla takana, eteisen toisella puolen,
on toinen, isompi. Tässä oikealla ovat keittiö ja ruokasäiliö... Mutta
menkäämme ylös, minä näytän kaikki, kaikki!»
He nousivat leveän, tummanpunaisen maton peittämiä mukavia portaita.
Lasioven kautta tultiin kapeaan käytävään. Siitä mentiin ruokasaliin,
jossa suurella, pyöreällä pöydällä kiehui samovaari ja jonka
tummanpunaisella damastintapaisella kankaalla verhottuja seiniä
vasten oli asetettu pähkinäpuisia, ruokoistuimella varustettuja
tuoleja ja mahtava astiakaappi. Vieressä oli miellyttävä arkihuone,
jonka huonekalut olivat päällystetyt harmaalla veralla ja jonka
vain oviverhot erottivat kapeasta salongista; sen nojatuolit olivat
vihreäraitaista ripsiä ja siinä oli pieni uloke. Mutta neljännen osan
koko kerroksesta anasti kolmi-ikkunainen sali. Viimeksi he menivät
makuukamariin.
Se oli käytävän oikealla puolella, siinä oli kukikkaat ikkunaverhot
ja mahtavat mahonkisängyt. Mutta Tony meni takaseinällä olevaa pientä
porttia kohti, painoi sen ripaa ja työnsi sen auki. Sieltä veivät
kiertoportaat pohjakerrokseen, jossa oli kylpyhuone ja palvelijoiden
makuukomerot.
»Täällä on kaunista. Tänne minä jään», sanoi Gerda vaipuen hengähtäen
nojatuoliin, toisen vuoteen ääreen.
Konsuli kumartui ja suuteli häntä otsalle. »Oletko väsynyt! Vaikka
kyllä minäkin mielelläni hiukan puhdistaudun...»
»Minä menen katsomaan teepöytää», sanoi rouva Grünlich; »odotan teitä
ruokasalissa...» Ja hän katosi sinne.
Tee oli höyryävänä Meissenin-porsliinisissa kupeissa Thomaksen tultua
sisään. »Tässä minä olen», hän sanoi, »Gerda tahtoi vielä jäädä
puolituntiseksi lepäämään, hänellä on päänsärky. Tulemme myöhemmin
Mengstrasselle... Mitä tänne kuulun, voitteko kaikki hyvin, rakas Tony?
Äiti, Erika, Christian?... Sydämelliset kiitoksemme, myöskin Gerdan,
vaivoistasi, rakas sisko! Kaikki on niin kaunista! Ei puutu muuta
kuin pari palmua ulokkeeseen, jotka Gerda haluaa, ja muutama kunnon
öljymaalaus, jotka jäävät minun etsittävikseni... Mutta kerropas nyt
jotakin! Mitä sinulle kuuluu, mitä sinä olet hommannut tällä välin?»
Thomas oli vetänyt tuolin sisarelleen viereensä, joi hitaasti teetään
ja söi keksiä heidän puhellessaan.
»Oh, Tom», vastasi Tony. »Mitäpä minä hommaisin. Minun elämäni on
mennyt...»
»Lorua, Tony! Sinun elämäsi!... Mutta sinä taidat ikävöidä?»
»Aivan hirmuisesti. Tom. Usein itken ikävästä, teidän talonne
järjestäminen on tuottanut minulle huvia, etkä usko, kuinka minä
iloitsen teidän paluustanne... Mutta en viihdy kotona, vaikka on
synti sanoa sellaista. Olen nyt kolmannellakymmenellä, mutta siinä
iässä ei vielä liitytä Himmelsbürgereihin, tai Gerhardtin sisaruksiin
tai äidin mustatakkeihin, jotka syövät leskien varat solmiessaan
henkiystävyyttä... Minä en usko heihin, he ovat susia lammasten
vaatteissa... kyykäärmeiden sikiöitä... Olemme kaikki heikkoja ihmisiä,
joilla on syntinen sydän, mutta jos he koettavat katsoa halveksuen
minuun kurjaan maailmanlapseen, nauran heille vasten silmiä. Olen
ollut aina sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja
ettei Jumalan ja meidän välillämme tarvita välittäjiä. Tunnet myös
valtiolliset mielipiteeni. Vaadin, että kansalaisen tulee...»
»Sinulla on siis ollut hiukan yksinäistä?» kysyi Thomas johtaakseen
hänet jälleen tolalle. »Mutta onhan sinulla Erika!»
»Kyllä, Tom, ja minä rakastan tuota lasta sydämestäni, vaikka eräs
henkilö väitti, etten minä ole lapsirakas... Mutta näetkös... tahdon
olla avomielinen, olen vilpitön ihminen ja puhun mitä sydän tuntee enkä
koristele...»
»Se on erittäin kauniisti tehty, Tony.»
»Asian laita on siis se, että tuo lapsi muistuttaa liiaksi
Grünlichiä... Breitestrassen Buddenbrookin naiset sanovat, että se on
niin kauheasti hänen näköisensä... Ja kun minä näen hänet edessäni,
en voi olla ajattelematta: Sinä olet vanha rouva, jolla on iso tytär
ja elämäsi on mennyt. Olit jonkun vuoden mukana sen hyörinässä, mutta
nyt saat elää seitsen- tai kahdeksankymmenvuotiaaksi istuen paikallasi
ja kuunnella Lea Gerhardtia. Tuo ajatus on niin masentava, Tom, että
se kuristaa kurkkuani. Sillä minulla on vielä niin nuoret tunteet,
tiedätkö, ja tahtoisin niin mielelläni vielä kerran ottaa osaa
elämään... Ja sitten minä en viihdy huonosti ainoastaan kotona, vaan
koko kaupungissa. Sillä älä usko, että minä enää olen sokea; en ole
enää hanhi, minulla on silmät päässä. Olen eronnut rouva ja saan tuntea
sen, se on tietty. Et voi ajatella, Tom, kuinka se painaa mieltäni,
että minä olen näin tahrannut nimemme, joskin tahtomattani. Sinä voit
tehdä mitä tahdot, voit ansaita rahaa ja tulla kaupungin ensimmäiseksi
mieheksi, — mutta sittenkin tulevat ihmiset sanomaan; hänen sisarensa
on eronnut rouva! Julchen Möllendorpf, syntyisin Hagenström, ei
tervehdi minua... niin no, hän on hanhi! Mutta joka perheessä on sama
juttu... Ja minä _en voi_ sittenkään olla toivomatta, että kaikki vielä
saattaa korjaantua! Olen vielä nuori... Enkö ole vielä jotakuinkin
kaunis? Äiti ei voi enää antaa minulle paljoa, mutta onhan se sievä
raha sentään. Mitäpä jos minä menisin uudestaan naimisiin? Se on
suoraan sanoen minun hartain toiveeni! Se peittäisi kaiken, pesisi pois
tahran... Voi hyvä Jumala, jos minä vielä voisin tehdä nimemme mukaisen
naimakaupan, perustaa uuden kodin —! Luuletko, että se olisi aivan
mahdotonta?»
»Ei mitenkään, Tony! Hyvänen aika! Minä olen aina ottanut lukuun sen
mahdollisuuden. Mutta ennen kaikkea minusta olisi tärkeätä, että
sinä pääsisit hiukan pyörähtämään maailmalle, virkistymään, saamaan
vaihtelua...»
»Juuri sitä minä tahtoisin!» sanoi Tony innokkaasti. »Nyt minä kerron
sinulle erään asian.»
Erittäin tyytyväisenä tähän ehdotukseen oikaisi Thomas itsensä tuolin
selkää vastaan. Hän poltti jo toista savuketta. Hämärä alkoi laskeutua.
»Teidän poissaollessanne minä olin vähällä ottaa paikan, seuranaisen
paikan Liverpoolissa! Olisiko se sinun mielestäsi ollut hirvittävää?...
Mutta sentään arveluttavaa?... Niin, se olisi kai ollut sopimatonta.
Mutta halusin niin palavasti päästä pois täältä... Se tuuma meni
myttyyn. Lähetin Missisille valokuvani, mutta hän ei voinut ottaa minua
siksi, että olin liian kaunis: talossa oli täysikasvuinen poika. Te
olette liian kaunis kirjoitti hän... hahaa, en ole milloinkaan nauranut
niin makeasti!»
Molemmat nauroivat sydämen pohjasta.
»Mutta nyt minulla on tiedossani toinen tuuma», jatkoi Tony. »Minä
olen saanut kutsun Müncheniin, Eva Ewersin luo... hänen nimensä on
muuten nykyään Eva Niederpaur, ja hänen miehensä on panimonjohtaja.
Hän on pyytänyt minua käymään, ja olen ajatellut ottaa tuon kutsun
vastaan. Erika ei voi tietenkään tulla mukaan. Antaisin hänet Sesemi
Weichbrodtin hoivaan, siellä hän olisi hyvässä tallessa. Olisiko
sinulla mitään tätä vastaan?»
»Ei kerrassaan mitään. On välttämätöntä, että sinä pääset uusiin
oloihin.»
»Niin minustakin», sanoi toinen kiitollisesti. »Mutta kerro nyt sinä,
Tom! Minä olen puhunut koko ajan itsestäni, olen itsekäs ihminen! Kerro
nyt. Voi sentään, kuinka sinä mahdat olla onnellinen!»
»Niin olen, Tony», sanoi veli painokkaasti. Syntyi vaitiolo. Thomas
puhalsi savun pöydän yli ja jatkoi: »Ensiksikin olen iloinen siitä,
että olen naimisissa ja että olen perustanut oman talouden. Tunnet
minut: en olisi sopinut vanhaksipojaksi. Vanhanpojan nimeen liittyy
aina eristymisen ja laiskottelun sivumaku, ja minulla on jonkun verran
kunnianhimoa, kuten tiedät. En katso uraani vielä päättyneeksi,
sanokaamme leikillä: valtiollisesti päättyneeksi... Mutta todellisen
käsityksen elämästä saa vasta talon herrana ja perheenisänä. Ja
kuitenkin se minuun nähden riippui hiuskarvasta, Tony... Minä olen
hiukan valikoiva. Pitkät ajat luulin jo, ettei maailmasta löytyisi
sopivaa vaimoa minulle. Mutta nähtyäni Gerdan tein päätökseni. Huomasin
heti, että hän oli ainoa sopiva, juuri hän... vaikka tiedän monen tässä
kaupungissa olevan vihoissaan minun makuni tähden. Hän on ihmeellinen
olento, jollaisia varmasti ei ole monta maailmassa. Tietenkin hän on
hyvin erilainen kuin sinä. Tony. Sinä olet yksinkertaisempi, olet myös
luonnollisempi... Minun rouva sisareni on kiihkeämpi luonteeltaan»,
jatkoi hän siirtyen äkkiä kevyempään äänilajiin. »On Gerdallakin
tunnetta, se kuuluu hänen soitostaan: mutta hän saattaa toisinaan olla
hiukan kylmä... Mutta häntä ei tule arvostella tavallisen mittapuun
mukaan. Hän on taiteilijaluonne, erikoinen, arvoituksellinen,
ihastuttava olento.»
»Niin», sanoi Tony. Hän oli kuunnellut veljeään vakavasti ja
tarkkaavasti. Ilta oli pimennyt heidän muistamatta sytyttää lamppua.
Silloin aukeni käytävän ovi ja hämärässä seisoi heidän edessään
avarassa lumivalkoisessa pikee-kotipuvussa kookas olento. Paksu
kuparinruskea tukka ympäröi kalpeita kasvoja, ja toisiaan lähellä
olevien ruskeiden silmien nurkissa näkyi sinisiä varjoja.
Se oli Gerda, tulevien Buddenbrookien äiti.