Ja todellakin loppukesä kului Buddenbrookien talossa sinä vuonna ilon
ja juhlimisen merkeissä.
Heinäkuun lopulla saapui Thomas jälleen kotiin Mengstrassen varrelle
ja kävi, kuten toisetkin liiketoimissa kiinni olevat kaupungin herrat,
jonkun kerran tervehtimässä omaisiaan meren rannalla. Christian
oli myös heittäytynyt toimettomaksi, sillä hän valitti tuntevansa
epämääräistä kipua vasemmassa sääressä, johon tohtori Grabow ei tiennyt
mitään neuvoa ja jota Christian siitä syystä ajatteli sitä enemmän...
»Ei sitä kivistä... siksi sitä ei voi nimittää» koki hän selitellä
sivellen säärtään, rypistäen isoa nenäänsä ja pyöritellen silmiään.
»Koko sääressä tuntuu vaan niin kummallinen, herkeämätön vaiva... se
on vasemmalla puolen, sillä puolen, missä on sydän... Ihmeellistä...
minusta se on ihmeellistä. Mitä sinä, Tom, oikein arvelet siitä...»
»Mitäpä minä...» sanoi Tom. »Onhan sinulla nyt hyvä tilaisuus levätä ja
ottaa merikylpyjä...»
Sen jälkeen lähti Christian alas rantaan kertoinaan juttujaan
kylpyvieraille, jotka nauroivat niin, että ranta raikui, tai meni
saliin pelaamaan rulettia Peter Döhlmannin, Justus-sedän, tohtori
Gieseken ja muutamien muiden hampurilaisten herrojen kanssa.
Ja konsuli Buddenbrook kävi Tonyn kanssa tervehtimässä
Schwarzkopf-vanhuksia Vorderreichen varrella, kuten heidän aina
oli tapana tehdä Travemündessä ollessaan... »Hyvää päivää, 'ma'm'
Grünlich!» sanoi luotsipäällikkö puhuen ilosta alasaksaa. »Vieläpäs
te muistatte. Siitä on hiukan pitkä aika, kun te olitte meillä...
Ja meidän Morten on nyt tohtorina Breslaussa ja sillä vekkulilla on
aikamoinen praktiikka...» Sitten touhusi rouva Schwarzkopf kahvit
pöytään, ja he söivät kuten ennen vihreällä parvekkeella... ero oli
vain siinä, että kaikki olivat nyt kymmentä vuotta vanhempia, että
Morten ja pikku Meta, joka oli mennyt naimisiin Haffkrugin nimismiehen
kanssa, olivat poissa, että luotsipäällikkö oli jo aivan valkopäinen ja
melkein kuuro sekä virkaeron ottanut, että hänen vainionsa hiusverkon
alta kuulsi myös paljon harmaata, ettei madame Grünlich enää ollut
mikään hanhi, vaan oli oppinut tuntemaan elämää mikä ei kuitenkaan
estänyt häntä syömästä aika määrää hunajaa, sillä hän sanoi: »Se on
puhdas luonnontuote; kun sitä syö, tietää mitä nielee.»
Elokuun alussa palasivat Buddenbrookit, kuten useimmat muutkin
kaupungin perheet kotiinsa, ja silloin oli käsissä se suuri hetki,
jolloin pastori Tiburtius tuli Venäjältä ja Arnoldsenit Hollannista
pitemmälle vierailulle Mengstrassen varrelle.
Oli kaunista nähdä konsulin ensi kertaa taluttavan morsiantaan
maisemahuoneeseen äitinsä eteen, joka otti hänen vastaan avosylin,
pää kallellaan. Gerda, joka astui vaaleata mattoa pitkin vapaa-
ja yleväryhtisenä, oli pitkä ja muhkeavartaloinen. Tuuheine
kuparinruskeine hiuksineen, toisiaan lähellä olevine ruskeine, hienojen
sinisten varjojen ympäröimme silmineen, leveine, välkkyvine hampaineen,
jotka hän paljasti hymyillessään, voimakaspiirteisine nenineen ja
harvinaisen jalomuotoisine suineen oli tuo kahdenkymmenenseitsemän
vuoden ikäinen tyttö erikoislaatuinen, hieno, salaperäisen kiehtova
kaunotar. Hänen kasvojensa väri oli himmeänvalkoinen, ja ilme hiukan
ylpeä. Mutta hän taivutti kuitenkin päänsä alas konsulittaren ottaessa
sen hellästi käsiensä väliin ja suudellessa hänen lumivalkoista,
moitteetonta otsaansa... »Lausun sinut tervetulleeksi taloomme ja
perheeseemme, rakas, kaunis, siunattu tyttäreni», sanoi konsulitar.
»Olet tekevä poikani onnelliseksi... näen jo edeltäpäin, miten
onnelliseksi sinä olet tekevä hänet.» Ja hän veti oikealla kädellään
Thomaksen luokseen suudellakseen myös tätä.
Ei milloinkaan, ei ainakaan isoisän aikojen jälkeen, tuossa suuressa
talossa oltu iloittu ja seurusteltu enemmän ja vapaammin, vaikka
talo muuten aina oli avoinna vieraille. Pastori Tiburtius oli
vaatimattomuudessaan valinnut itselleen huoneen takarakennuksessa,
biljardisalin vieressä, mutta toiset, — Gerda, ukko Arnoldsen, vilkas,
hupaisa kuuttakymmentä lähestyvä mies, jolla oli suippo leukaparta ja
sulavat liikkeet, hänen vanhin tyttärensä, kärsivän näköinen nainen,
ja vävynsä, hieno maailmanmies, joka liikkui Christianin kanssa
kaupungilla ja klubissa — jakautuivat alakerran käytävän vieressä
vapaina oleviin huoneisiin...
Antonie Grünlich iloitsi siitä, että Sievert Tiburtius oli tällä
erää ainoa hengellinen herra talossa... iloitsi rajattomasti!
Kunnioittamansa veljen kihlaus ja se, että tämän valittu oli hänen
ystävänsä Gerda, tämän naimakaupan edullisuus, joka oli kohottava
heidän nimensä uuteen kunniaan ja lisäävä heidän kauppahuoneensa
loistoa, 300 000 markan myötäjäis-erällä, josta hän oli kuullut
kuiskattavan, ajatus, mitä kaupungin toiset perheet, varsinkin
Hagenströmit, tulisivat sanomaan... kaikki tämä saattoi hänet
pysyväisen hurmion tilaan. Kolme kertaa tunnissa syleili hän tulevaa
kälyään intohimoisesti...
»Voi Gerda!» hän huudahti. »Minä rakastan sinua, minä olen aina
rakastanut sinua! Tiedän kyllä, ettet sinä voi kärsiä minua, että olet
aina vihannut minua, mutta...»
»Älähän nyt joutavia, Tony!» sanoi neiti Arnoldsen. »Kuinka sinä olet
voinut ajatella, että minä olisin vihannut sinua? Mitähän hirveätä sinä
olet oikeastaan tehnyt minulle?»
Mutta jostakin syystä, luultavasti vain ylitsevuotavan ilonsa
hurmiossa, paljaasta puhumisen halusta, väitti Tony yhä uudelleen,
että Gerda oli aina vihannut häntä, mutta että hän — sitä sanoessaan
hänen silmänsä kyyneltyivät — oli kullannut tuon vihan rakkaudella.
Sitten hän vei syrjään Thomaksen ja sanoi tälle: »Sinä olet tehnyt
äärettömän viisaasti! Oi hyvä Jumala, Tom, miten viisaasti sinä olet
tehnyt. Miksi ei isä saanut nähdä tätä... ihan se panee itkemään! Nyt
unohtuu moni seikka... myös erään henkilön muisto, jonka nimeä minä en
mielelläni mainitse...» Tämän jälkeen hän vei Gerdan kanssaan tyhjään
huoneeseen, jossa kuvasi tälle peloittavan tarkasti Bendix Grünlichin
kanssa viettämänsä avioliittovuodet. Hän jutteli Gerdan kanssa
tuntimääriä myös heidän täysihoitola-ajastaan, heidän hassunkurisista
keskusteluistaan, Armgard von Schillingistä, joka asui Mecklenburgissa,
ja Eva Ewersistä, joka asui Münchenissä. Sievert Tiburtiuksesta
ja Klarasta hän ei piitannut juuri yhtään, mutta nämä eivät sitä
toivoneetkaan. He istuivat enimmäkseen hiljaa käsi kädessä puhuen
lempeästi ja vakavasti kauniista tulevaisuudestaan.
Koska Buddenbrookien suruvuosi ei vielä ollut päättynyt, vietettiin
molemmat kihlajaiset ainoastaan perheen piirissä. Gerda Arnoldsen tuli
kuitenkin pian tunnetuksi kaupungissa, ja hän oli yleisin puheenaihe
pörssissä, klubissa, kaupungin teatterissa, seuraelämässä... »Tip-top»,
sanoivat »seurasankarit» suutaan maiskuttaen, sillä tuo viimeinen
hampurilainen sana tarkoitti kaikkea hienonhienoa, olipa sitten
puhe punaviinistä, tupakasta, päivällisistä tai kauppalaskelmista.
Mutta vakavampien, kunniallisten porvarien keskuudessa pudisti
moni päätään... Ihmeellistä, tuumivat he. »Nuo hiukset, nuo puvut,
nuo kasvot, tuo ryhti, olivat jollain tavoin niin ihmeellisen
yltäkylläiset.» Kauppias Sörensen ilmaisi sen näin: »Hänessä on
jotakin erityistä...» jonka jälkeen hän pyörähti ympäri ja irvisti,
kuten hänen tapansa oli tehdä pörssissä, kun hänelle tehtiin
huono tarjous. Mutta... se oli konsuli Buddenbrookin kaltaista.
Tuo Thomas Buddenbrook oli hieman vaativainen, hieman.. erilainen
kuin edeltäjänsä. Tiedettiin — kangaskauppias Benthien tiesi tämän
erityisen hyvin — ettei hän tilannut Hampurista ainoastaan hienoa
uudenaikaista puvustetaan, joka hänellä oli hyvin runsas ja johon
kuului päällystakkeja, hattuja, liivejä, housuja ja kaulaliinoja —
vaan myöskin alusvaatteensa. Tiedettiinpä sekin, että hän vaihtoi
paitaa joka päivä, joskus kahdestikin päivässä, ja että hän käytti
hajuvettä nenäliinassaan ja Napoleon III:n tapaan kierretyissä
viiksissään. Ja kaikkea tätä hän ei tehnyt kauppahuoneen ja edustuksen
vuoksi — kauppahuone 'Johan Buddenbrook' ei tarvinnut sellaisia —
vaan yksityisestä ihailustaan kaikkea hienon hienoa ja ylhäistä
kohtaan... miten tuota nyt kuvaisikaan! Ja entä nuo otteet Heinen
ja muiden runoilijain teoksista, joita hänen oli tapana siroitella
puheeseensa käytännöllisissäkin tilaisuuksissa, kauppaa ja kaupunkia
koskevissa keskusteluissa... Ja nyt viimeksi tämä nainen...! Konsuli
Buddenbrookissa oli itsessäänkin »jotakin erityistä» — — mikä tietenkin
lausuttiin kaikella kunnioituksella, sillä Buddenbrook-suku oli kaikin
puolin arvossapidetty ja kauppahuone oli mitä varmin ja sen johtaja
järkevä ja miellyttävä mies, joka rakasti kaupunkiaan ja oli käyttävä
voimansa ja menestyksensä sen hyväksi.... Ja olihan se hiivatin hyvä
kauppa, tämä viimeinen; puhuttiin 100 000 markan myötäjäisistä...
Mutta... mutta naisten joukossa oli monta, joiden mielestä Gerda
Arnoldsen oli »olevinaan»; muistakaamme, että tuo »olevinaan» oli hyvin
voimakas moitteen ilmaisu.
Mutta se, joka ensi hetkestä alkaen, nähtyään Thomas Buddenbrookin
morsiamen kadulla, katsoi tätä kateellisen ihastuneena,
oli kaupanvälittäjä Gosch. »Haa!» sanoi hän klubissa ja
»Laivuriyhdistyksessä». pitäen punssilasiaan koholla ja vääntäen
kapinoitsijakasvonsa mitä hirmuisimmin... »Mikä nainen, hyvät herrat!
Hero ja Aphrodite, Brünnhilde ja Melusina yhdeksi yhtyneinä... Haa, on
sentään ihanaa elää!» lisäsi hän yhteen menoon. Eikä kukaan kaupungin
porvareista, jotka istuivat vanhan laivuritalon tukevilla, leikkauksin
koristetuilla puupenkeillä katosta riippuvien mallilaivojen ja kalojen
alla seideleitään kallistellen, aavistanut, minkä mullistuksen Gerda
Arnoldsenin ilmestyminen aikaansai kaupanvälittäjä Goschin hiljaisessa,
kaipaavassa elämässä...
Koska siis Buddenbrookin perhe ei ollut velvoitettu pitämään suuria
vastaanottoja suruvuoden tähden, pääsivät tuon pienen piirin
jäsenet tutustumaan sitä paremmin toisiinsa. Sievert Tiburtius
kertoi, Klaran käsi omassaan, vanhemmistaan, nuoruudestaan ja
tulevaisuudensuunnitelmistaan, Arnoldsenit kertoivat sukupuustaan, joka
oli kotoisin Dresdenistä; tämä ainoa haara oli juurtunut Alankomaihin.
Ja sitten pyysi Madame Grünlich maisemahuoneen kirjoituspöydän
avaimen ja raahasi vakavana esiin koko sukupaperisalkun, johon Thomas
oli merkinnyt jo viimeisetkin tapahtumat. Hän kertoi innoissaan
Buddenbrookeista, Rostockin pukuräätälistä, joka oli elänyt niin
mainion hyvissä varoissa, ja luki vanhoja juhlarunoja:
Kauneus ja kunto jalo
tääll' on siteess' saman vyön:
Venukselt' on katseen valo,
Vulkaanukselt' tarmo työn!
ja iski silmää Tomille ja Gerdalle liputtaen kieltään ylähuulta
vastaan. Eikä hän kunnioituksesta historiaa kohtaan jättänyt lukematta
myös eräästä henkilöstä, joka kuului sukuhistoriaan, mutta jonka nimeä
hän ei oikeastaan mielellään maininnut.
Torstaina neljän aikaan tulivat tavalliset vieraat: Justus
Kröger heikkotahtoisine puolisoineen, jonka kanssa hän eli
epäsovussa, koska tämä lähetteli salaa yhä uutta rahaa Amerikkaan
perinnöttömäksi tehdylle kelvottomalle Jakobille... rouva säästi
ne kokoon talousrahoista eikä syönyt miehensä kanssa juuri mitään
muuta kuin tattaripuuroa. Ei siinä auttanut mikään. Sitten tulivat
Buddenbrookin naiset Breitestrassen varrelta, joiden täytyi ilmaista
seuraavat totuudet: ettei Erika nytkään ollut lihonnut, että hän
oli muuttunut yhä enemmän isänsä, tuon kavaltajan näköiseksi ja
että konsuli Buddenbrookin morsiamen tukka oli kammattu jotakuinkin
silmiinpistävällä tavalla... Sesemi Weichbrodt tuli myös, nousi
varpaisilleen, suudella napsahutti Gerdaa otsalle ja sanoi
liikutettuna: »Tule onnelliseksi, siis: hövä lapsi!»
Sitten piti herra Arnoldsen hauskan ja sukkelan maljapuheen
morsiusparin kunniaksi ja soitti kahvia juotaessa viuluaan kuin
mustalainen, yhtä hurjasti, intohimoisesti, taiturimaisesti... myöskin
Gerda nouti Stradivariuksensa, josta hän ei milloinkaan eronnut, ja
yhtyi isänsä juoksutuksiin suloisella kantileenella; ja he soittivat
mahtipontisia kappaleita maisemahuoneessa, jossa kerran konsulin isoisä
oli puhaltanut pieniä, tunteellisia sävelmiään huilulla.
»Ylevää!» ilmaisi Tony nojatuolista... »Voi sentään, kuinka ylevää!» Ja
hän jatkoi herkkien ja vilpittömien tunteittensa ilmaisua vakavasti,
hitaasti ja painokkaasti, silmät ylös luotuina... »Semmoista se on
elämä... jokaisen osalle ei lankea tällainen lahja! Minulle ei taivas
ole suonut sitä, tiedättekö, vaikka monena yönä olen sitä rukoillut...
Minä olen hanhi, tyhmeliini... Niin, Gerda, minä sanon sinulle, koska
olen vanhempi meistä kahdesta, että sinun tulisi kiittää polvillasi
Luojaa siitä, että olet niin armoitettu olento...!»
»Armoitettu», sanoi Gerda paljastaen nauraen kauniit valkoiset, leveät
hampaansa.
Myöhemmin kaikki kerääntyivät yhteen neuvottelemaan lähimmän
tulevaisuuden tarpeista ja syömään sen ohessa viinihyytelöä. Ja
päätökseksi tuli, että Tiburtius samoin kuin Arnoldsenit palaisivat
kotiin kuukauden lopulla tai seuraavan alussa. Heti joulun jälkeen
päätettiin pitää Klaran häät asiaankuuluvalla komeudella ylhäällä
pylvässalissa, mutta Amsterdamin häät, joihin konsulitarkin päätti
ottaa osaa, »jos ikää ja terveyttä suotaisiin», täytyi lykätä
seuraavan vuoden alkuun, että välillä ehdittäisiin huoahtaa. Thomaksen
vastustelut eivät auttaneet. »Muista», sanoi konsulitar, laskien
kätensä poikansa käsivarrelle, »että Sievertillä on _prévenir_!»
Pastori ja hänen morsiamensa luopuivat häämatkasta, mutta Gerda ja
Thomas päättivät tehdä retken Pohjois-Italian kautta Firenzeen. He
aikoivat viipyä poissa pari kuukautta, ja sillä välin tuli Antonien
yhdessä verhoilija Jacobsin kanssa, joka asui Fischstrassella, varustaa
kuntoon kaunis pieni Breitestrassen varrella oleva talo, joka kuului
eräälle Hampuriin muuttaneelle vanhallepojalle ja jonka ostoa konsuli
paraikaa puuhaili. Tony oli kyllä saava sen kauniiksi. »Teillä tulee
olemaan hienoa», sanoi hän; ja samaa mieltä olivat kaikki.
Mutta Christian kulki laihoine, käyrine säärilleen ja suurine
nenineen huoneissa, joissa kaksi morsiusparia istui käsityksin ja
joissa ei puhuttu mistään muusta kuin vihkimisestä, myötäjäisistä
ja häämatkoista. Hän tunsi vaivaa, epämääräistä vaivaa vasemmassa
sääressään ja katsoi pienillä, pyöreillä, syvällä olevilla silmillään
levottomasti, vakavasti ja mietteissään toisesta toiseen. Viimein hän
sanoi, matkien Marcellus Stengelin ääntä, köyhälle serkkuparalleen,
joka istui kuivettuneena, vanhahkon näköisenä ja syötyäänkin vielä
nälkäisenä toisten onnellisten keskellä: »No, Thilda, mennäänpäs mekin
naimisiin, nimittäin... kumpikin erikseen!»