Oli kulunut kymmenkunta vuotta. Mitja Smokovnikov oli lopettanut
opintonsa teknillisessä opistossa ja palveli suuripalkkaisena
insinöörinä Siperian kultakaivoksissa. Hänen oli lähteminen piiriinsä
tarkastusmatkalle. Silloin tarjosi tirehtööri hänelle matka-apulaiseksi
pakkotyöläisen Stepan Pelagejushkinin.
— Tarjootte pakkotyöläistä? Eikö se ole vaarallista?
— Tätä ei tarvitse pelätä. Tämä on pyhä ihminen. Kysykää keltä hyvänsä.
— Mistä hänet onkaan tuomittu?
Tirehtööri naurahti. — Kuusi ihmistä hän on tappanut, ja on sittenkin
pyhimys. Kyllä vastaan hänestä.
Ja niin otti Mitja Smokovnikov Stepanin mukaansa, kaljupäisen, laihan,
päivettyneen miehen, ja läksi matkalle.
Matkalla hoiti Stepan Smokovnikovia kuin omaa lastansa, niinkuin hän
aina hoiti kaikkia, ja kertoi koko elämäkertansa, perustuksia myöten,
ja kuvasi myös nykyisen elämänsä ilon.
Ja ihmeellistä sanoa. Mitja Smokovnikov, joka oli tähän asti elänyt
pelkällä juonnilla, syönnillä, kortinpeluulla, viineillä, otti ensi
kerran eläessään asioita ajatellakseen. Ajatukset eivät enää jättäneet
häntä, vaan myllersivät hänen sieluansa yhä pitemmälle. Hänelle
tarjottiin hyvin tulokasta paikkaa, mutta hän sen hylkäsi, ja päätti
rahoillaan ostaa maatalon, mennä naimisiin ja parhaan kykynsä mukaan
palvella kansaa.