-- Eikö totta, Uuras, -- sanoi Leena heidän istuessaan kahden
arkihuoneen pöydän ääressä aamukahvilla, -- meidän olisi heti
naimisiin mentyämme pitänyt muuttaa tänne? Täällähän on oikea rauhan
paratiisi.
-- On, -- myönsi Uuras, -- hyvin se nyt tarvitaankin. Ilman sinua en
enää olisi jaksanut. Voimani ovat uupuneet.
Hän oli harvasanainen, aivan kuin jokainen lause olisi tuottanut
ponnistuksia, joita piti karttaa.
Hitain ja painavin askelin hän liikkui tehtaalla ja kodissa aina
miettivänä ja vakavana.
-- Sinäkö uupunut? Ei, ystäväni ja jättiläiseni, et sinä tiedäkään,
mitä väsymys on! -- vakuutteli Leena pelko sydämessä, että Uuras
sittenkin oli oikeassa, kun hän nyt oli niin toisenlainen kuin ennen.
Tehdas näytti menestyvän hyvin, ja työväki oli rauhoittunut sen
jälkeen, kun Uuras oli jakanut viidelle perheelliselle kullekin yhden
osuuden. Toiset, jotka eivät jaksaneet lunastaa osuutta, olivat
tyytymättömiä. Tehtaan osakkaat pitivät heitä silmällä, ja Uuras jäi
hiukan syrjään kiistoista.
Vain Leena tiesi, kuinka vastenmielistä Uuraalle oli luopua
yksinvaltiudestaan tehtaalla. Ja tiukemmin kuin ennen hän nyt valvoi
töitä ja moitti väkeä pienimmästäkin virheestä ja laiminlyönnistä.
Leena yritti aina lieventää hänen ankaraa arvosteluaan, ja hänen
onnistui monet kerrat estää liikanainen ankaruus, joka vivahti
vihalle.
-- Nyt sitä ollaan jotakin olevinaan! -- sanoi Uuras. -- Kun
on viidensadan osuus taskussa, niin mennään tupakoimaan kesken
kiireellisen työn. Ja jos muistuttaa, kuulee kyllä, että omanihan on
vahinko. Työmies on työmies eikä työtä tee, ellei ole piiska selässä!
-- puhui Uuras tahallaan liioitellen.
-- Voi sinua, parantumaton porvari! -- pilaili Leena. -- Tingi
pikkusen, niin pääset vähemmällä!
-- On niitä tarpeeksi, jota tinkivät. Minä en ole siihen luotu. Niin
kauan kuin henki keuhkoissa pihisee, saavat he kuulla kunniansa minun
alueellani, ja niin kauan kuin käteni nousee, näytän heille työn
tahtia, ja katsokoot silloin luitansa, että ne kestävät, ja elleivät
kestä, niin murtukoot, minusta se on yks'kaikki. Ei heistä kukaan
minuakaan säästä.
-- Eihän elämä ole pelkkää työntekoa, -- uskalsi Leena puolustella.
-- Mitä enemmän työtä tekee, sitä parempi. Työssä on iloa ja
nautintoa.
Tehtaassa hän oli ensimmäinen aamulla ja viimeinen illalla seisten
ahjon ääressä, niinkuin toisetkin. Työpäivä oli kymmentuntinen, ja
kun Uuras oli syönyt päivällisen kuudelta ja peseytynyt, oli kello
seitsemän, ja silloin hän uupumuksesta nukkui.
Leena oli nyt ollut maalla kuukauden ja jännittyneenä seurannut
Uuraan elämää. Hänestä, joka ei milloinkaan ollut näin läheltä nähnyt
vakavaa työtä, se oli äärimmäistä orjuutta.
Tehtaalla karttui yhä enemmän asioimisia, piti tehdä matkoja, eikä
Uuras enää sunnuntaisin ennättänyt hoitaa kirjanpitoa. Hänen täytyi
luopua olemasta miesten mukana työssä. Mutta silloin höltyi myöskin
kuri, ja työläisten keskinäiset riidat kävivät yhä kiihkeämmiksi
saaden erityistä aihetta siitä, että osa heistä esiintyi liikkeen
osakkaina ja komenteli toisia.
Tyytymättömät tekivät lakon, ja Uuras otti uusia sijaan, mutta
entiset eivät poistuneet paikkakunnalta. He pitivät kokouksia,
kutsuivat paikalle työväenliikkeen johtajia ja yllyttäjiä ja
uhkailivat työssä olevia kostolla, käyttäen väkivaltaakin. Lopulta
ajettiin uudet työmiehet väkisin pois seudulta ja entiset ilmestyivät
työhön.
Uuras ei mukaantunut tähän tulokseen, vaan tuskastuneena sulki koko
tehtaan.
Työväen sanomalehdet ja koko puolue raivosi. Tehdasalueella liikkui
vaarallisia henkilöitä, ja nimismies sai heistä lisävaivaa.
Kaiken tämän ohella Uuras pysyi näöltään tyynenä, mutta Leena kyllä
tiesi, kuinka hän kärsi ja riutui.
Samoihin aikoihin oli Ulla-muori käynyt huonoksi. Hän sanoi hymyillen
miniälleen:
-- Minun vanhat rattaani ovat ja kauankin nitisseet ja natisseet,
mutta kun niiden pakostakin piti olla liikkeellä, niin pysyivät vielä
kasassa. Nyt kun te tulitte, Leena, pääsin minä helpommalla ja lasken
rattaani lepäämään.
Ulla-muori ei koskaan sinutellut miniäänsä eikä ukki myöskään.
-- Ukki hyvä, kuinka teidän rattaanne jaksavat? -- kysyi Leena.
-- Ne pyörivät nyt muorinkin edestä, -- sanoi ukki tuoden sisälle
puita ja vettä.
Vanha Henriika, Anjan äiti, oli tyttärensä kuolemasta saakka ollut
Ulla-muorin hoidettavana. Suru oli pehmentänyt hänen järkensä.
Toisinaan eukko kävi levottomaksi ollen etsivinään tytärtään ja
karkasi silloin metsään. Vain Ulla-muori tiesi ja tunsi hänen
tuulensa, ja he kaksi askartelivat yhdessä.
Henriika keitti ruuan ja kattoi pöydän liikkuen vanhaan totuttuun
tapaansa koneellisesti. Saattoi nähdä, ettei eukolla ollut järki
ohjeenaan, mutta sairaan kaitseva silmä johdatti häntä.
Ulla-muori tunsi lamauttavaa väsymystä parina päivänä, ja äkkiä hän
sai sydänkohtauksia, ja sitten tuli loppu hyvin pian. Kukaan ei
tahtonut oikein uskoa, että hän oli ikiajoiksi heistä eronnut.
Uuras oli ollut sattumalta matkalla. Kun sairas oli ollut kovin
levoton ja vain ajoittain tajuissaan muutaman tunnin, oli Leena
sähköttänyt Uuraalle, joka viime tingassa kerkisi paikalle
kuiskatakseen jäähyväiset äidilleen.
Ulla-muori siunasi katseillaan poikaansa, hymyili onnellisena ja
nukkui hänen syliinsä.
Leena ja ukki olivat valvoneet sairaan luona parina yönä
raskitsematta päivälläkään nukkua. Nyt he saivat mennä lepäämään, ja
Uuras jäi äitinsä kuolinhuoneeseen.
Oli syksy ja hämärä päivä. Henriika puuhaili tuvassa, ja kamarin ovi
oli auki. Äkkiä hän pujahti kuolleen vuoteelle istuen sen jalkopäähän.
-- Sinä olet Uuras, kyllä minä sinut tiedän. Sinä otit Anjan sydämen
ja heitit sen jokeen. Niin sinä teit, senkin sydämenvaras!
-- Ehkä, -- sanoi Uuras tuskin kuuluvasti. Hänestä tuntui, kuin nämä
kaksi vanhaa naista olisivat molemmat kuolleet ja Anja puhuisi ne
sanat, jotka hän kuuli.
-- Kuka voi elää ilman sydäntä, -- jatkoi Henriika. -- Lapsi käveli
joen rannalla, ja sydän sanoi hänelle: "Tule ottamaan, täällä on
kylmä ja mutainen pohja, ja minä olen vielä niin nuori ja arka enkä
minä tunne muita kuin sinut, nyt kun Uuras minut tänne heitti. Ota
minut jälleen lämpöiseen poveesi", ja Anja meni jokeen ottamaan
oman sydämensä, jonka sinä sinne heitit. Sen on Anja minulle usein
kertonut. Hiljaa, ole hiljaa. He sanovat, että Anja on kuollut, mutta
se ei ole totta. Tyttö on metsässä ja minä olen usein nähnyt, vaikken
ole päässyt puheille, kuulen vain kaukaa hänen äänensä.
Henriika nousi levottomana ja salaperäisenä.
-- Emäntä nukkuu nyt sikeästi, ja minä menen metsään. Anja on
kutsunut koko päivän.
-- Älkää menkö, -- esteli Uuras.
Henriika oli jo ulko-ovella, kun Uuras ennätti saada hänet kiinni
aikoen taluttaa takaisin.
-- Älä koske, sinä sydämenvaras, sinä valasi rikkoja! Sinä, sinä
Anjan jokeen heitit ja sitten naimisiin menit. Sinua minä vihaan ja
kiroan!
Hullaantunut riuhtaisi itsensä irti, mutta Uuras otti hänet syliinsä
ja kantoi entiseen kamariinsa, jossa Henriikaa nyt hoidettiin. Siellä
eukko kyyristyi kokoon ja itki.
-- Kyllä minä tiedän, emäntä ei nuku, emäntä kuoli, ja nyt Henriika
parka saa yksin itkeä Anjan kanssa. Anja ei syönyt eikä juonut,
ei laulanut enää koskaan, kun jätit. Surullinen hän oli, niin
kovin surullinen, ja akkunasta katsoi, katsoi ja rukoili sinun
puolestasi ja oman sielunsa puolesta. Sinisen hameen hän teki,
sinisen morsiuspuvun, ja tukkansa levitti ja nauroi, että tämä on
morsiushuntu, ja sitten hän meni... Huu, siellä oli niin kylmä. Ja
emäntä on mennyt ja nyt minä olen aivan yksin.
Uuras aikoi jättää hänet huoneeseen, mutta silloin Henriika tarttui
hänen käteensä.
-- Älä mene vielä, minä sanon sinulle: Anjan vieressä kirkkomaalla on
sinun ristisi kolmantena. Minä näin sen. Siinä oli sinun nimesi, Karl
Henrik Uuras, se oli suuri harmaa kivi. Mene katsomaan!
Henriika puhui puhumistaan, kunnes kuului vain epäselvää mutinaa ja
uupumus vaimensi hänet uneen.
Uuras peitti hänet vuoteeseen ja lukittuaan oven kävi katsomassa
äitiään, joka näytti nukkuneen tyynenä ja onnellisena, pää
hiukan kallellaan pieluksella. Hän suoristi sitä tuntematta
vastenmielisyyttä kosketuksesta kuolleeseen ja sanomattomalla
kaiholla hän ensi kertaa elämässään suuteli äitiään otsalle. Hän
tunsi olevansa nyt lähempänä häntä kuin koskaan ennen, kuin samaa
olemusta, ajatellen hänen ajatuksiaan, puhuen hänen sanojaan, tehden
hänen töitään, astuen hänen askeleitaan ja kenties piankin poistuen
sinne, minne äiti oli mennyt.
Silloin hän tuli ajatelleeksi: -- Tunteeko kukaan samaa, kun minä
olen kuollut?
Sanomaton tuska täytti hänen sydämensä, hirmuinen hätä, joka painoi
rintaa, ahdisti henkeä, ja hän lyyhistyi sängyn viereen polvilleen
voihkien ja kasvonsa peittäen. -- Voi iäisyys, tyhjyys, hirmuinen
olemattomuus, ei lasta, ei ajatusta, ei merkkiä minusta, kuin tyhjiin
mennyt, hukkaan elänyt, ei mitään omaa, ei mitään pysyvää ole minusta
jääpä!
Ahnaasti seurasivat hänen vaanivat katseensa mennyttä elämää
kutsuen esiin vuodet ja päivät varhaisesta lapsuudesta nuoruuteen
ja miehenikään, punniten ja tutkistellen jokaista salaisintakin
sielunsa soppea, työnsä syytä ja tulosta, hyväksyen vain sen, mikä
häneen itseensä nähden jotakin merkitsi; kuinka hän oli rakastanut
työtään ja iloinnut jokaisesta kauniista ja hyvästä tuloksesta,
välittämättä ketä oli pahoin kohdellut, ketä kiitellyt tai moittinut,
välittämättä siitäkään, mitä olivat ne elävät ihmiset saaneet kestää,
jotka häntä työssä auttoivat, mitä tuntea ja kärsiä, tuskaa, onnea,
rasitusta, sairautta tai onnettomuutta. Ihmiset olivat olleet hänelle
vain välikappaleita, ei milloinkaan palveltavia ja päämääräksi
kohotettavia. Hänen työnsä ja sen tulos: mitä siitä? Senhän oli määrä
heitä palvella. Hän itse oli ankara työn välikappale, ja samaa hän
vaati muilta. Voi, miksi se ei nyt häntä tyydyttänyt? Miksi iäisyys
häntä kauhisti ja tyhjyys jähmetytti?
Nyyhkytykset puistattivat häntä, ja tuskallinen rakkauden ja
myötätunnon kaipuu ahdisti kuin polttava jano. Se kaipuu kohdistui
äitiin, Anjaan ja -- lapseen, omaan lapseen!
Äidin kuolema viittoi uutta tietä Uuraan elämän taipaleella.
Hän luopui tehtaasta ja pani päätöksensä toimeen nopeasti ja
tarmokkaasti, aivan kuin jokainen menetetty päivä olisi ollut
korvaamaton vahinko. Seuraajaksi tuli Murtola, jolle hän myönsi perin
edulliset maksuehdot, aivan kuin nuori pari olisi ollut hänen oikeat
perillisensä.
Sitten Uuras kääntyi vuoteen omaksi, eikä lääkäri voinut muuta
selitystä antaa kuin että hänen elinvoimansa olivat liiasta
rasituksesta ehtyneet.
Hän ennätti kuitenkin vielä nähdä, kuinka tehdas Murtolan johtamana
alkoi menestyä. Sen järjestely ja työväen osuudet sopivat hänen
ohjelmaansa, ja pienessä tehdasyhteiskunnassa ehti jo vuoden kuluessa
tulla esille sovinnollista yhteishenkeä, taipumusta liittymään
lujaksi kokonaisuudeksi, johon vahingolliset ainekset eivät päässeet
tunkeutumaan. Ja sitä myöten kuin työ tuli säännölliseksi, uskalsi
Murtola suunnitella liikkeen laajentamista.
Hän toi piirustusluonnoksensa Uuraan katseltavaksi tahtoen kuulla
kokeneen edeltäjänsä mieltä aikeistaan.
Oli taaskin syksy, ja puut pudottivat lehtiään Uuraan pienessä
puistikossa. Hän istui parvekkeella peitteeseen käärittynä ja oli
vain varjo entisestä itsestänsä. Leena ja Eliisa hoitelivat häntä, ja
ukki istui portailla tupakoiden.
-- Syksy on kaunein vuodenaika, -- sanoi Eliisa. -- Metsikkö tuolla
on kullankellertävä, ja pienten kotien punaiset seinät ja valkoiset
akkunalaudat soveltuvat siihen niin mainiosti. Niitä ilmestyy sinne
yhä uusia sitä mukaa kuin tehdas laajenee ja osuuksia voidaan jakaa.
Minulla on teille, herra Uuras, lämpimät terveiset heiltä. Käyn
siellä usein, ja aina he kyselevät tehtaan perustajasta. Te olette
heille kuin jokin suojeluspyhä. Karl on liian läheinen ja saa joka
päivä taistella ja kinailla heidän kanssaan, mutta kilttiä he silti
ovat ja noudattavat sääntöjä.
-- Itsehän lakinsa laativat, -- sanoi Uuras. -- Minä taidan olla
samaa lajia kuin työväki. Kun ahersin heidän kanssaan vallan hengen
edestä, pysyin aina kireissä väleissä, mutta nyt etäällä ollen
ihailen heitä ja ihmettelen, että he niin paljoon pystyvät. Silloin
he minua vihasivat, kun heitä parhaiten hyödytin ja palvelin, ohjasin
ja aivan kädestä pitäen opetin. Nyt kun olen vain oma varjoni, nyt he
minua muka ihailevat.
-- Ainahan se aika näkyy polvesta paranevan, -- virkkoi ukki
koputellen piippuaan portaaseen. -- Minä olin vain sellainen
kyläseppä, mutta Uuras tahtoi saada tehtaan, ja nyt nämä täällä
pyrkivät oikein pajavaltakuntaa rakentamaan. Valmista, valmista tulee
elämästä.
-- Minua vain pelottaa se, -- sanoi Uuras, -- että tämä meidän
yrityksemme täällä on niin yksinäinen laatuaan.
-- Niin, ihmisten pitää itse kunkin taistella ja rimpuilla ennenkuin
uskoo, että tuo hyvä tuossa on kyllin hyvää. Se siinä vain on taikana.
Tehtaan pilli soi, ja väki tulvi työstä pitkänä jonona metsänlaitaa
kohti, missä kullakin oli oma sievä majansa puiden varjostamana,
vaimo ja onnelliset lapset odottamassa.
Mutta sittenkään he eivät olleet hauskoissa kodeissaan tyytyväisiä.
He etsivät syitä ja halusivat taistelua, ja kun ei todellisuus siihen
syytä antanut, turvautuivat he kuvitteluihin. Taistelu oli alettava
itsensä taistelun vuoksi, sillä se on elämää.