XXV.

Uuraasta näytti, kuin hän olisi repinyt itseltään kaikki sillat

kaupungissa, niin ettei ollut pääsyä taaksepäin eikä eteenpäin.

Se tuotti hänelle eräänlaista helpotusta. Ikäänkuin pelastuneena

jostakin välttämättömästä pahasta, joka oli koeteltava ja kestettävä,

ennenkuin pääsisi jatkamaan matkaansa, hän nyt mietti, kuinka saisi

lunastetuksi tarjotun maapalstan, joka oli hänelle aivan välttämätön.

Missään tapauksessa hän ei tahtonut hankkia varoja kiinnityksellä

taloon, joka hänen käsityksensä mukaan kuului Leenalle.

Pian hän sai kokea, etteivät kaikki keinot kuitenkaan vielä olleet

lopussa. Hän sattui kertomaan pankinjohtaja Hannulalle uudesta

yrityksestään ja saatuaan hänet asiasta innostumaan esitti koko

suunnitelmansa. Joku aika takaperin Hannula oli perinnön kautta

päässyt käsiksi melkoiseen rahasummaan, josta hän nyt sijoitti

osan Uuraan konepajahankkeeseen, ruveten salaiseksi yhtiömieheksi,

vaatimatta rahoistaan takuuta, mutta sensijaan koron lisäksi

voitto-osuutta. Tällä keinoin Uuras tosin sai vain osan siitä, mitä

olisi tarvinnut kunnollisesti aloittaakseen, mutta viisikymmentä

tuhatta oli tyhjää parempi. Ja luovutettuaan Leenalle hänen velkansa

suoritukseksi kymmenen tuhatta hän oli vapaa lähtemään erämaahansa.

Junassa matkalla Lehviin hänen mieleensä muistui se aika, kun hän

palasi Hankoniemestä kuumeisena, ollen heittelevinään suuria kiviä.

Ne kerääntyivät röykkiöiksi, joita hän pyrki hajoittamaan, mutta

yhä ne vierivät hänen ylitsensä ihmeellisellä tavalla ilmestyen

aina samaan paikkaan, yhä raskaampina, yhä nopeammin ja uhkaavammin

kierien hänen käsistään. Yksitoikkoinen junan kolkotus tuuditti häntä

näissä mietteissä horroksiin, ja entisyys ja sen tapahtumat kiitivät

hänen ohitsensa kuin kuumehoureet. Lehviin saavuttuaan hän heti

aloitti työt, hankki apuväkeä ja kävi itse käsiksi raatamiseen, jota

oli kiihkeästi kaivannut.

Ensimmäisinä viikkoina häntä vaivasi hirveä väsymys, melkeinpä

sairaus. Häntä epäilytti, oliko niinkään viisasta raataa kivien ja

hirsien muokkaamisessa ja oliko ruumiillisen työn jalous niinkään

varma, kuin hän ennen oli uskonut -- eikö se ollut tylsistyttävää

ja alentavaa? Mutta vähitellen, ruumiin tottuessa ja karaistuessa,

samalla kuin rakennukset alkoivat nousta, häipyivät sellaiset

epäilyt, ja työn kiireessä ja tärkeydessä hän vietti päivän

kerrallaan ja nukkui yönsä unia näkemättä.

Vuoden kuluttua oli uusi laitos jo käynnissä, ja Uuras pääsi

oikaisemaan selkänsä ja asumaan omassa uudessa rakennuksessa, jossa

oli tilava arkihuone, pari pienempää kamaria, eteinen ja keittiö.

Ulla-muori oli hoitanut poikansa taloutta, sydämessä suru ja ainainen

kalvava huoli siitä, ettei poika kuitenkaan viihtyisi ja että tämä

kaikki oli vain väliaikaista, minkä jälkeen Uuras taas pian palaisi

kaupunkiin asumaan Leenan kanssa. Osaksi hän pahoitteli sitäkin,

ettei Leena tullut miestänsä auttamaan ja jakamaan ilot ja huolet,

niinkuin aviovaimon velvollisuus on.

Näinä vuosina oli Ulla-muori paljon vanhentunut, tukka harmaantunut,

tuima ilme lauhtunut ja ryhti kumartunut. Ukki sensijaan pyörähteli

entistä ketterämpänä ja laihempana oman pajansa ja Uuraan "tehtaan"

väliä. Hän oli oppinut lukemaan sanomalehtiä, ja siitä oli koitunut

hänelle oikea intohimo.

-- No, aina sinulla on nuo kakkulat nenälläsi ja lehti kuin seinä

edessäsi! -- tiuskaisi muori kattaessaan pöytää ja kolhaisi ukkoa

pois tieltään.

-- Tässä on kirjoitettu pojasta, -- härnäsi ukki. Muori kävi

uteliaaksi.

-- Mitä ne nyt pojasta?

-- Täällä kävi sellainen kirjoitusherra tehtaalla katsomassa, ja minä

sille latelin yhtä ja toista. Ja nyt se on pantu lehteen.

-- Sitten se ei mahda olla mitään oikeata, kun sinä pääsit latelemaan.

-- Kuulehan nyt: Tunnettu rakennusmestari Uuras on raivannut

itselleen metsään oikean uutisasutuksen. Metsän sisältä kuuluu

kilkutusta ja kalkutusta, ja mustat naamat vilkkuvat puiden välissä.

Kaikki on kuin amerikalaista. -- -- Herra Uuras on itse kuin karhu,

pysyy pesässänsä kaiken talvea. Täysin amerikalainen hän on myöskin

työnteossa, käyttää omia kouriaan ja hartioitaan antaen palttua

hienojen herrojen tavoille -- -- --

-- Olethan taaskin syöttänyt ihmisille juttujasi. Tarvitsisit

uuniluutaa paltustasi. Pitäisihän sinun nähdä, että poikaa painaa

rahanpuute.

-- Mihinkä sitä omista nahoistaan menee, ennenkuin on syli maata

sylissä. Kun on ollut niin suuri herra kuin Uuras, niin ei ole hyvä

olla pieni herra, täytyy heittää se herruus tykkänään, muuten ei tule

hyvä.

-- Viis minä siitä! On tuota nyt sitten keisari taikka kerjäläinen,

niin määrä sillä pitää olla työllä ja touhullakin.

-- Milloin sinä olet nähnyt Uuraan määrää pitävän?

-- Missä se poika nyt viipyy? -- Ulla-muori tähysti arkihuoneen

laajasta akkunasta konepajalle päin, josta kuului työväen äänekästä

melua.

-- Kuuletkos tuota liehumista nyt taas? Mitä ne tahtovat?

-- Mene sitä tietämään -- paljon palkkaa ja vähän työtä! -- vastasi

ukki. -- Vaikka eihän ne nyt palkoista. Vallan ne tahtovat!

-- Minkä vallan?

-- Komennon siellä tehtaalla.

-- Kun on tehdas kuin koura, eihän tuossa nyt voi montaa herraa olla.

-- Niin monta kuin siellä mustanaamoja riittää.

-- Onko se nyt sitten oikein? Poikahan siinä on enimmän raatanut ja

rahat hankkinut.

-- Poika ei voi tehdä kaikkea yksin, ja siksi täytyy antaa osa

apureille.

-- Yksin, kaikkea yksin, niinkuin sinä mukamas omalla rättänälläsi!

-- kivahti muori.

-- Olkoon vain rättänä, mutta sielläpä ei komennakaan kukaan muu kuin

minä!

-- Vastahan se on puolisen vuotta ollut käynnissä ja nyt jo pitäisi

ruveta jakamaan!

-- Ruoki sinä vain poikaa ja anna maailman otella. Tee vaarinkaljaa

ja juota sitä muorinkaljana, pane humalaa sekaan, niin tullaan

tuuleen!

Ukki pyöräytti muoria hartioista ja kiirehti ovelle.

-- Senkin myllynsiipi! -- ärähti muori. Jonkun ajan kuluttua kuului

portailta raskaita askelia.

Uuras oli käynyt kaupungissa tapaamassa Hannulaa kutsuakseen häntä

tehdasta katsomaan, varmasti uskoen, että pankinjohtaja suostuisi

panemaan siihen lisää varoja liikepääomaksi ja mahdollisesti

laajennukseenkin.

Hän heitti lakkinsa eteisen hyllylle ja astui sisään raskaissa

saappaissaan. Kasvot olivat käyneet luiseviksi, entistä laihemmiksi,

mutta katse oli terävämpi. Hän liikkui hitaammin ja rauhallisemmin,

melkein tahdissa, kuin olisi jokin taakka hartioilla sitä vaatinut

tasapainossa pysyäkseen. Pöydän ääreen istuessaan hän kumartui

hiukan, otti leipää hartaana ja hitaasti ja alkoi lujilla leuoillaan

ja hyvillä hampaillaan pureskella perusteellisesti, katseen yhä

miettivänä tuijottaessa yhteen kohtaan.

-- Sinä huokaat, mikä on huolena? -- kysyi äiti.

-- On asioita ja vastuksia.

-- Päivä kerrallaan. Mikä tänään on hätänä?

-- Nousee seinä eteeni, ja juuri nyt, kun olen päässyt alkuun ja

tehdas on hiukan tuottanut!

-- Olisiko se sitten niin vaarallista, vaikka työväki saisi osuuksia?

Voisithan jäädä johtajaksi.

-- Eihän se ole niin yksinkertaista, -- huokasi Uuras.

-- Onhan tehdas sinun.

-- Onhan se. Työni ja parhaat voimani olen siihen haudannut ja itseni

melkein vaivaiseksi raatanut.

-- Ihmeitä olet tehnyt, sen lapsikin ymmärtää. Ei vain niin, että

itse työstä kiinni otat ja muita lujemmilla hartioillasi kannat

ja terävämmällä älylläsi harkitset ja sillä herätät muittenkin

työnhalun. Sinä olet oman työsi voimalla pilkkahinnasta nostanut

työpajasi tänne maan kolkkaan. Siihen asti on kaikki hyvää, mutta

siinä on sittenkin vika, -- puhui äiti.

-- Mikä vika, äiti? -- kysyi Uuras pannen arvoa äitinsä sanoihin.

-- Tehdas ei ole yksin sinun.

-- Ei, minullahan ei ole rahaa, täytyy ottaa muita osakkaiksi.

-- Niinkuin raha olisi ihmisen vapauden mitta. Pitäisihän sinun se jo

uskoa kaiken sen jälkeen, mitä olet kokenut rahasta ja herruudesta.

Ei, tässä on suurempi vika.

-- En tahdo arvailla, mikä se on! -- huudahti Uuras kärsimättömänä.

-- Sinä et tule tehtaassasi toimeen omin voimin.

-- Pitäisikö minun sitten olla käsityöläinen, aivan kuin isä, yksin

takoa pajassani? En luulisi ainakaan vielä siihen tyytyväni. Siinä ei

tunnu olevan järkeä.

-- Isäsi ja minun elämäni ei siis ole ollut sinun mielestäsi

järjenmukaista?

-- Teille se on ollut oikeaa elämää -- -- minulle ei, aika on toinen.

Ja sitäpaitsi elämän vaatimukset ovat niin kovin erilaiset.

-- Ja loppujen lopuksi kuitenkin samanlaiset, oma pohja ja oma

vapaus, poika. Oma vapaus, se tekee isäsi ja minut rikkaaksi!

He kuulivat ulkoa lähenevää melua ja askeleita, Ulla-muori riensi

akkunaan ja näki työväen marssivan tehtaantietä pitkin.

-- Punainen riepu kepin nenässä, totta kai, sehän se pitää aina olla

jossakin roikkumassa ja joukko perässä!

-- Joukkovapautta ja joukkovaltaa.

-- Joukko-orjuutta! sanon minä. Siellä ei kärsitä tällaisia kuin

isäsi ja minä, vaikka olemmekin työväkeä.

-- Eihän toki! -- hymähti Uuras.

-- Muistatko sinä, kun olit pieni vekara, pyrit aina pitämään

tovereitasi kurissa ja pelmuutit niitä, niin että risat mekoista

lohkeili. Mutta sitten sait kyllä takaisin, tulit kotiin verisenä ja

katkerana, olit häijy ja umpimielinen.

-- Muistan kyllä, en mahtunut toisten joukkoon.

-- Siinäpä se, poika, et sovi nytkään joukkoon. Olet kuitenkin aina

tupannut sinne ja kompuroinut joukkojen keskellä, komennellut ja

hosunut ja saanut selkääsi. Nyt olet riekaleina, ja näenhän minä,

että sydämestäsi valuu verta. Luovu kerrankin joukoista.

-- Vaikeata on luopua, kun yritykseni jää keskeneräiseksi, ja sehän

minua enimmän sisuttaa, se on vasten luontoani ja masentavaa,

-- puhui Uuras lakaten syömästä. -- Jos tuo joukko olisi vaikka

satapäinen sarvipeto ja sillä olisi leijonan mieli ja ilveksen sisu,

niin totta vieköön olisi riemuni sitä ravistella. Mutta se ei ole

yksi, se on hajallinen, luikerteleva jono, väistyvä ja lähentelevä,

säännötön ja järjetön. Se saartaa minut joka puolelta. Kun olen

työni alulle saanut, rientää se siihen tarttumaan. Se ei sitten enää

kysy, mihin minä kelpaan, se ei odota, kunnes olisin tehnyt työni

valmiiksi, se ei sokeudessaan salli minun edes hyödyttää itseään.

Pitäisi käyttää viekkautta taikka pakkovaltaa sitä ohjatakseen.

He seisoivat akkunassa katsellen ulos.

-- Tuolla he nyt estävät viemästä lapioita asemalle. Olisin saanut

niistä rahaa maksaakseni heille palkkoja. Tehtaan he myös sulkivat,

en saa tehdä omaa työtäni omassa pajassani.

-- Siinäpä se, mietihän nyt vähän, mikä on järkevämpää. Olet

raatanut, niin että selkäsi on kumara ja ruumiisi kankea, ja

palkkanasi kaikesta siitä on joukon oikut. Eikö isäsi ole kuitenkin

paremmin valinnut, kun on yksin pajassaan pysynyt?

Samalla saapui ukki touhuissaan kuulustelemaan, kuinka asiat olivat

kaupungissa onnistuneet.

-- Huonosti, -- vastasi Uuras, -- en saanut rahaa.

-- Kuinkas nyt sitten palkat maksetaan?

-- Odottakoot. Voihan luvata korotusta, jos alkavat töihin mennä.

-- Eivät ne siihen tyydy, vaatimukset venyvät kuin pitkä piimä. Ne

tahtovat niitä osuuksia. Anna heidän saada, täytyyhän sinun kuitenkin

jakaa!

-- Jakaa, kelle jakaa?

-- Ne ryöstävät ja rikkovat, ellet suostu!

-- Pääni halkeaa harmista! -- huusi Uuras astuen lattialla päätään

pidellen. -- Tämä kaikki on niin järjetöntä!

Ukki pyörähti, ja hänenkin terävässä katseessaan oli neuvottomuutta.

-- No, se järki, sinä yrität nykiä ja sysiä ihmisiä kuin näppipajan

puuäijiä. Nykäys, sysäys, ja niiden pitäisi takoa niin riivatusti.

Mutta sitäpä ne ei tee, ellet saa pajaasi rasvatuksi. Ihmiset,

katsos, tahtovat tulla viekoitelluiksi, kuvittele niille jotakin

riivatun rikasta ja rakasta, puhu punaisista mökeistä ja kirjavasta

lehmästä, metsistä ja mannuista ja piru ties mistä, kunhan saat

kuuntelemaan ja työtä tekemään. Älä vain koskaan jyrkästi kiellä

äläkä puhu laista ja esivallasta, se on kuin punaista vaatetta

vihaiselle haralle!

-- En minä rupea sellaiseen himphamppuun. Kunhan vain tietäisin, mitä

ihmeitä siellä kaupungissa on tapahtunut!

-- Unohdin sanoa sinulle, että posti toi kirjeitä. Tässä ne ovat! --

sanoi Ulla-muori laskien postin pöydälle.

Uuras repäisi kiihkeästi kuoren auki nähdessään Leenan käsialan.

Siinä oli lyhyt ilmoitus, että hän saapuu päiväjunassa rouva Murtolan

kanssa.

-- Rouva Murtola ja Leena tulevat tänne. Juna on luonnollisesti jo

saapunut.

Muorille tuli kiire, hän riensi keittiöön hoitamaan emännyyttään, ja

ukki sai tehtäväkseen mennä vieraita vastaan.

Uuras ei päässyt selville, lähtisikö hän itsekin. Hän saisi nyt

ensi kerran nähdä Eliisan sen jälkeen, kun hän kaupungista muutti.

Hänen kuvansa oli toisinaan väikkynyt yksinäisen miehen mielessä

pitkinä talvisina puhteina, kun hän lomahetkinään vastavalmistuneessa

kodissaan veisteli itselleen huonekaluja, mutta siihen kuvaan liittyi

niin paljon muita muistoja eletystä entisyydestä. Ja unettomina

öinä, kun miehen vaistot heräsivät vaatien tyydytystä, hän kaipasi

sitä ainoata naista, joka oli ollut ja oli hänen vaimonsa. Ero

oli opettanut hänelle hyvin paljon, ja nyt hän näki selvästi kuin

kaukoputkella katsoen Leenan hyvät ominaisuudet: suuren kyvyn aina

sovittaa niin, että hänen omat työnsä ja aikomuksensa olivat vain

Uurasta varten, hänen huvinsa, kotikutsut, harrastukset, vieläpä

pukukin olivat aina saaneet tarkoituksensa Uuraasta. Hän muisteli

nyt tuhansia pieniä yksityisseikkoja, joilla Leena niin hyvin osasi

viehättää ympäristöään, ja näki sen kaiken tarkoittaneen itseään ja

vasta hyljättynä ja syrjään sysättynä joutuneen vieraiden hyväksi.

Leenan täytyi palvella, viehättää ja huolehtia muista ihmisistä. Se

oli hänen luonteensa mukaista.

Sen Uuras nyt vasta luuli ymmärtävänsä, ja samalla oman syyllisyyden

tunto teki hänet araksi lähestymään vaimoaan. Hän ei tahtonut ottaa

vastaan uhrauksia, kaikkein vähimmin pyytää Leenaa muuttamaan perin

vaatimattomaan asuntoonsa sen jälkeen, mitä itse oli sanonut erosta

ja halustaan elää yksin erämaassa. Mutta nyt, kun Leena ensi kertaa

tuli omasta aloitteestaan, tajusi Uuras kaipuunsa ja salaisten

muistojensa kasvaneen valtavaksi tunteeksi, jolle hän ei uskaltanut

antaa mitään nimeä.

Eliisa saapui yksin edellä valmistaakseen Uurasta ja kertoakseen,

mitä ei Leena itse voinut kertoa. Hän ilmestyi ovelle onnea ja

kauneutta säteillen ikäänkuin kasvaneena ja vapautuneena uudeksi

ihmiseksi.

-- Tuon teille kauniin päivän, herra Uuras! -- sanoi hän astuen

huoneeseen ja ojentaen molemmat kätensä.

-- Olette varmaan kasvanut, -- sanoi Uuras hellittämättä katsettaan

valoisasta vieraastaan.

-- Olen kai hiukan ihmistynyt, sellaista se onni tekee! -- sanoi

Eliisa nauraen.

-- Tosiaan, onnella täytyy olla teidän muotonne.

-- Niin, minusta on tullut tyhjäntoimittaja, ehkä se onni johtuu

siitä. Mutta te olette totisesti pitänyt sananne, ja teillä on koti

ja paja erämaassa. Ihanaa, kerrassaan ihanaa!

-- Teillä kuuluu olevan myöskin huvila. Eikö se sentään ole kauniimpi

kuin tämä? -- kysyi Uuras.

-- Meillä on pieni maapalsta, puutarhaa, kanoja -- ja muita eläimiä.

Minäkin keksin olevani koti-ihminen!

-- Hyvä on hyvä kaikkeen!

-- Voi, tietäisittepä, kuinka me olemme tänne ikävöineet ja teistä

puhuneet. Leena vaan ei ole tahtonut tulla ennemmin.

-- Täällä on perin köyhää Leenalle, -- sanoi Uuras kääntyen poispäin.

-- Voi, ei sen vuoksi, itsensä vuoksi hän ei tahtonut. Sanoi

kurittavansa itseään ja kasvattavansa.

-- Entä nyt, tahtooko hän -- --?

Eliisa huomasi Uuraan kiihkeästi haluavan tietää syyn heidän tuloonsa.

-- On eräs syy, joka nyt lopultakin riennätti tuloamme. Pankinjohtaja

Hannula oli teidän osakkaananne tehtaassa.

-- On kylläkin, hänen osuutensa on viisikymmentä tuhatta.

-- Hannula on myynyt osuutensa Forsille.

Uuras hätkähti jääden ääneti katselemaan Eliisaa.

-- Niin, hänelle oli kerrottu valheellisia juttuja teistä ja

Leenasta, -- selitti nuori rouva punastuen tuskallisesti, niin että

kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

-- Mitä juttuja, sanokaa toki!

-- Arvasimmehan sen, kukaan ei ole uskaltanut sanoa sitä teille.

-- Puhukaa!

-- Se on niin kiusallista.

-- Kas niin, vanhan hyvän toveruuden vuoksi!

-- Niin, sentähden tulinkin edellä. Kaupungissa puhutaan ja uskotaan

aivan yleisesti, että te olette Leenan kautta ottanut käsilainoja,

joita ei voi todistaa saaduiksi eikä siis muka maksettukaan.

Uuras tuijotti nuoreen rouvaan kuin jähmettynyt.

-- Leena oli tulemaisillaan hulluksi. Hän puhui, todisteli, vakuutti,

mietti päiväkaudet samaa asiaa, pelkäsi ihmisiä ja syytti itseään.

Teistä hän puhuu aina sydäntäsärkevällä hellyydellä ja syyttää Forsia.

-- Minä annoin Leenalle kymmenentuhatta, jotka hän oli velkaa

Forsille. Onko Leenalla kuitti?

-- On kyllä!

-- Onko varmaa, ettei Leena ole ottanut muita lainoja?

-- Onhan se toki varmaa eikä kukaan olekaan velkonut.

Uuraan viha oli vähitellen noussut ylivoimaiseksi. Hän löi kättään

pöytään.

-- Konnamaista, ne koirat! -- huusi hän samalla tavoittaen päätään.

-- Minun pääni, minun pääni! -- ja hän kulki edestakaisin lattialla

unohtaen vieraansa suuressa tuskassaan.

-- Luulimme kaikki, että Leena sairastuisi, mutta sitten keksimme

keinon. Eräs ystävä kutsui illalliselle meidät ja Forsin myöskin.

Arvasimme oikein, Fors otti puheeksi teidän asianne sanoen kuin

ohimennen, että te olitte jättänyt Leenan puille paljaille. Silloin

Leena ponnahti ylös, heitti ruokaliinan vasten miehen kasvoja ja

paljasti hänen ilkeät aikeensa kertoen ottamastaan ja maksamastaan

lainasta, Forsin kosinnasta ja halpamaisesta kostosta, kun se ei

onnistunut, ja Forsin oli pakko poistua seurasta!

-- Tämä menee tosiaan yli kaiken ymmärryksen!

-- Ja nyt Fors on ostanut osuuden tehtaaseen. Voitteko käsittää,

minkä vuoksi?

-- En tosiaankaan, en!

-- Mieheni on puhunut Hannulan kanssa, ja Fors kuuluu uskotelleen

pankinjohtajalle, että hän tahtoo auttaa teitä saamaan hyvän

maineenne takaisin ja tukea tehdasta.

-- Ja se yksioikoinen Hannula uskoo kaikkea.

-- Nyt Fors kuuluu tulevan tänne tarkastamaan tehdasta, ja Leena

tahtoo puhutella teitä sitä ennen.

-- Kylläpä kestää, se roisto -- onpa sillä sisua! -- huudahteli Uuras

pääsemättä tasapainoon.

Hän oli pörröttänyt tukkansa käsin päätänsä pidellen, ja katse

hurjistuneena hän oli peloittava jäntterässä rotevuudessaan, selkä

hiukan kumarana ja suuret kädet ilmaa hapuilevina.

-- Näkemiin, herra Uuras, nyt menen noutamaan Leenaa. Hän odottaa

Ulla-muorin luona. Näkemiin!

-- Näkemiin! -- mörähti Uuras istuutuen penkille uupuneena ja

epätoivoisena.

Mutta se päivä oli nyt kerta kaikkiaan myrskyn päivä, eikä hän ollut

istunut viittä minuuttia yksin, kun työmiehet tulivat huoneeseen.

-- Olemme nyt neuvotelleet, -- sanoi yksi miehistä.

Uuras nosti päätään istuessaan kumarassa.

-- Se on sillä tavalla kuin mestari tietää, että olemme sijoittuneet

tänne elämään ja asumaan, mutta kun meikäläisellä on aina se

uloskäsky ovenvartijana, niin meinattiin, että --

-- Se on päätös! -- puuttui toinen kiivaampi puheeseen. -- Tyydymme

kohtuullisiin palkkoihin sen mukaan kuin liike kannattaa, mutta

tahdomme osuuksia tehtaaseen!

-- Mutta ellen minä voi suostua, -- äännähti Uuras.

-- No sitten kai se on tykkänään tenä tässä tehtaassa!

-- Niin, miten?

-- Miksi mestari kyselee? Se on vanha tahti, taistelua vain, ja

meillä on valta ja voima panna kovat, ellei hyvällä hellitetä.

-- Tiedän, tiedän, mutta tällä kertaa ei minulla ole aikaa neuvotella

kanssanne. Rouvani on juuri saapunut kaupungista tärkeässä ja

kiireellisessä asiassa. Myöhemmin neuvottelemme.

Miehet katselivat toisiaan hiukan empien, mutta Uuraan ulkomuoto

puhui heille kylliksi, ja he poistuivat ilman muuta.

Hetken kuluttua astui Leena huoneeseen.

He olivat kaupungissa tavanneet toisensa selvitellessään yhteisiä

asioita eikä varsinaisesta avioerosta oltu puhuttu sen koommin, kun

Uuras oli siirtynyt pois kaupungista.

Uuras hämmästyi nähdessään Leenan tuskan murtamana, vanhentuneena ja

katkerana. Ja Leena puolestaan sai kyyneleet silmiinsä katsellessaan

Uuraan liian aikaisin kumartunutta selkää ja harmaantunutta tukkaa.

-- Rakas Uuras, -- sanoi Leena ojentaen kätensä ja istuutui miehensä

viereen penkille. -- Eliisa jo kertoi sinulle -- --

-- Eliisa, niin, se on tukala asia, -- sanoi Uuras, joka hetkeksi oli

unohtanut kaiken muun kiintyessään katselemaan vaimoaan.

-- Fors on matkalla tänne, mutta minä tahdoin päästä ennen häntä. Hän

tekeytyy ystäväksi ja tarjoo apua. Saat nähdä!

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Hannulalta. Ole varuillasi!

-- Ennen minä kuolen nälkään kuin rupean sen miehen kanssa asioihin,

hyi hitto! Jos hän tulee tänne rettelöimään, heitän hänet ovesta

pellolle!

-- Tuolla hän tulee miesjoukon saattamana. Minä menen tuonne

sivuhuoneeseen. Tahdon kuulla, mitä hän sinulle sanoo, ja sitten

vasta vetää hänet kireälle.

Leena pujahti kamariin, ja Fors astui sisään tapansa mukaan melkein

keikarimaisesti puettuna, toisessa kädessä keppi, toisessa hattu.

-- Päivää, Uuras, nyt on lämmin päivä, -- ja hän läheni ojentaen

kättä, mutta Uuras ei ollut huomaavinaan.

-- Kaikkein vähimmän olen odottanut sinua tänne yksinäiseen maan

kolkkaan.

-- Tätä ei nyt enää voi sanoa kolkaksi eikä liioin yksinäiseksi. Sinä

olet tehnyt täällä aivan ihmeitä. Tehdas tuossa, niin että jollen

sinua tuntisi, en uskoisi, että se on vuodessa noussut ja sellaisella

naurettavan pienellä pääomalla. Sinullahan oli vain viisikymmentä

tuhatta. Satatuhatta sen olisi vähintään pitänyt maksaa.

-- Kuulin sinun ostaneen Hannulalta osuuden.

-- Niin, ja voit uskoa, että sain pulittaa enemmän kuin nimellisen

määrän.

-- Liike menee huonosti, työväki rettelöi, -- sanoi Uuras.

-- Kun alamme yhdessä ja minä hankin pääomaa, tulee uusi vauhti.

-- Minä en suostu sinun kanssasi jatkamaan, -- sanoi Uuras niin

tyynesti kuin taisi.

-- Siinä sinä teet väärin. Tiedäthän, että Hillin menestys on

riippunut minusta ja minun pienestä kyvystäni asioissa, -- ja Fors

nauroi kettumaisesti, suutaan maiskauttaen.

-- En rupea sinun kanssasi yhteistyöhön, sen jo sanoin, ja jos sinä

täällä rupeat määräilemään ja valtaasi käyttämään, ajatan sinut

pois työrauhan rikkojana! -- puhui Uuras voimatta hillitä paisuvaa

vihaansa.

-- Viisaammin tekisit, jos kuitenkin hyvällä suostuisit. Tahtoisin

muun muassa näyttää Leena-rouvalle, ettei meitä miehiä niin vain

nolata. Hän on vaarallinen nainen. Sinun maineesi hän on saattanut

epäilyksen alaiseksi eikä paljoa puutu, etten minäkin joutunut saman

kohtalon uhriksi.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun Leena astui huoneeseen ja Fors kävi

aivan harmaaksi kasvoiltaan.

-- Noo, hyvää päivää, herra pormestari, teidän käynnillänne näyttää

olevan hyvin pätevät syyt, ja puheestanne päättäen on olemassa

asianhaaroja, joiden takia mieheni tehtaan osuus on käynyt teille

hyvin halutuksi tavaraksi. Pahaksi onneksi te erehdytte kaupassa,

joka on hyvin uskallettu, ja samoin siinä perusteessakin, miksi sen

teitte.

Leena venytti sanojaan voittaakseen itsensä ja hillitäkseen sydämensä

rajuja lyöntejä, ennenkuin tarttui itse pääasiaan. Hän tiesi kyllä,

kuinka vaarallinen ja ovela Fors oli tällaisissa asioissa, ja tahtoi

saada hänet ansaan.

-- Rouva puhuu arvoituksia.

-- Te sanoitte miehelleni, että minä olen vaarallinen nainen, ja

lisäsitte siihen selityksen. Herra pormestari, olen jo kerran

heittänyt tämän syytöksenne sille, jolle se kuuluu, teille

itsellenne. Se ei näytä riittävän. Te olette myöskin syyttänyt minua

eräästä teosta Hannulan ja erään toisen henkilön läsnäollessa.

Tahdotteko, että minä vedän teidät oikeuteen siitä syytöksestä?

-- Hyvä rouva, te ette ole suinkaan terve.

-- Täydellisesti, tahdotteko?

-- Uuras, ole hyvä ja pyydä rouvaasi poistumaan. Hän häiritsee meidän

sopimustamme liikeasioissa ja -- --

-- En suinkaan, -- sanoi Uuras, -- nyt on kysymys meistä molemmista,

ja ellet tosiaan tahdo, että vedämme sinut oikeuteen parjauksesta ja

väärästä syytöksestä, josta minun kunniani ja menestykseni

riippuu -- --

-- Niin vaadimme, että luovutatte osuutenne Uuraalle taikka hänen

määräämälleen henkilölle siitä hinnasta, jonka itse olette maksanut,

-- lisäsi Leena.

-- Tämähän on mieletöntä!

-- Ei ollenkaan, tuossa on paperia ja kynä. Olkaa hyvä, herra

pormestari, mitä pikemmin sen teette, sitä parempi itsellenne!

Leenan silmät leimusivat, ja ääni vapisi, mutta hän hymyili puhuen

niin hillitysti kuin olisi lausunut herttaisimpia kohteliaisuuksia.

Fors väänteli itseään, ravisti päätään, tekeytyi uhriksi.

-- Te naiset, te naiset, tämä näyttää olevan Leena-rouvalle

erikoisesti arka kysymys. No niin, olkoon menneeksi, mutta sillä

ehdolla, että minä itse saan määrätä, kelle osuuteni siirrän. Minä

luovutan koko saatavani työväelle viiden sadan markan suuruisina

osuuksina, joista maksetaan sekä vuotuinen korko että liikkeen

tuottama voitto-osinko, ja kullakin osuudella on yksi ääni yhtiön

kokouksissa. Osuuksia voidaan siirtää ainoastaan liikkeeseen

kuuluville tai liittyville, ja niistä saa omistaja ja sitten hänen

leskensä kuolemaansa saakka koron ja voitto-osingon, samoin kuin myös

alaikäiset lapset, vaikkeivät kuuluisi työväkeen. Muutoin joutuu

osake tehtaan lunastettavaksi nimellisarvosta ja myydään uusille

työläisille. Tämän sopimuksen kirjoitan tässä valmiiksi.

Forsin kirjoittaessa seisoivat Uuras ja Leena hämmästyneinä toisiinsa

katsoen. Uuras kuuli sanat, mutta niiden kantavuus ei ensi tuokiossa

hänelle selvinnyt.

-- Toivottavasti nyt voimme sopia, -- sanoi Fors hymyillen, kun oli

saanut asiakirjan valmiiksi, ja tarjosi Leena-rouvalle kättä.

Leena empi, hänen vastenmielisyytensä ja vihansa tuota miestä kohtaan

oli suuri, mutta hän ojensi kuitenkin kätensä tajuamatta ja uskomatta

Forsin tarkoitusta.

-- Tapani ei ole jättää mitään kesken, kun asia on päätetty, --

jatkoi Fors kätellen Uurasta. -- Sinun oma osuutesi on ainakin

samansuuruinen kuin mitä työväki koskaan tulee saamaan, eikä tehtaan

tarvitse joutua vaaraan.

-- Se on minun asiani, -- murahti Uuras.

-- Rouva hyvä, -- jatkoi Fors yhä kaksimielisesti hymyillen, -- me

olemme keskenämme pelanneet misääriä koko ikämme, nyt on aika antaa

korteille oikea arvo. Olen nyt jakanut pelin hyvin riidanhaluiselle

joukolle, mutta Uurashan on tottunut rimpuilemaan ja tuntee silloin

vasta täysin elävänsä, kun saa miehiään rinnuksista ravistella.

-- Käsitämme kyllä, että herra pormestari on heittänyt tähän pieneen

piiriimme riitakapulan, -- sanoi Leena.

Pormestari Fors nauroi:

-- Ei suinkaan meistä kukaan usko, että minä olen sosialisti ja

maailmanparantaja. Mitä tein, tapahtui sen vuoksi, että tahdon

todistaa tuollaisen houreen kestämättömyyden. Vuoden päästä, -- --

no, sehän nähdään. Muuten pyydän, ettei minua mainita tämän asian

yhteydessä.

Hän hyvästeli ja poistui nopeasti. Leena ja Uuras katsoivat toisiinsa.

-- Ellei asia olisi minulle vastenmielinen, tahtoisin nauraa, --

sanoi Leena. -- Fors on aina kaltaisensa, ensin houkuttelee uskomaan

itseensä ja menettelee kuitenkin melkein konnamaisesti, mutta kun

kireälle pannaan, yltyy suurenmoiseksi. Muistathan kai, kuinka

minä kerran taivutin hänet sinulle takuuseen? Se oli ennen meidän

naimisiinmenoamme.

-- Kyllä minä sen muistan, -- sanoi Uuras painavasti.

-- Hän oli silloin uskotellut ja vakuutellut muutamille nuorille

ystävilleni ja ihailijoilleni, että minä olen lemmenhaluinen

keimailija, jonka sanaan ei saisi luottaa. Se tuotiin minulle

juorupuheena, ja minä arvasin heti, mistä se oli lähtenyt. Mietin

vain, kuinka parhaiten voisin sitä käyttää hyväkseni, ja silloin

tulit sinä. Forsin sain taipumaan sillä uhalla, että minä muuten

tekisin hänen elämänsä kaupungissa sangen kirpeläksi, hän kun on

hirveän arka yleisestä mielipiteestä.

He vaikenivat kumpikin, ja se kysymys, joka oli kaikkein ensin

ratkaistava, teki heidät aroiksi. Uuras tunsi ensi kertaa elämässään

ujostelevansa vaimoaan, ja Leenan sydän löi rajusti, peläten

ilmaisevänsä, kuinka palavasti hän halusi jälleen päästä miehestään

huolehtimaan.

-- Uuras, -- sanoi Leena viimein arasti. -- Täällä on niin somaa ja

kodikasta.

-- Se on sentään liian pientä ja ahdasta sinulle.

-- Älä sano, tiedäthän -- --!

Hänen äänensä ilmaisi Uuraalle kaikki, vaikka katse olikin maahan

luotuna, ja hän tarttui Leenan käteen. He katsoivat toisiinsa ja

vaipuivat pitkään syleilyyn.

Leena jäi miehensä uuteen kotiin.