Mutta sveitsiläiset pysyivät synkän äänettöminä.
Vasta tykkien edessä hyökkääjät pysähtyivät ja silmäilivät eteensä ja
ympärilleen.
Iso eteinen oli täynnä sveitsiläisiä kolmeen eri korkeudella
sijaitsevaan riviin järjestyneinä. Kullakin porrasaskelmalla seisoi
lisäksi rivi sveitsiläisiä, joten he voisivat ampua kuudelta asemalta
yhtaikaa.
Jotkut hyökkääjistä alkoivat aprikoida. Niiden joukossa oli myöskin
Pitou. Mutta oli jo hieman myöhäistä aprikoida.
Tällaisissa tilanteissa sattuu usein, että kelpo rahvas, jonka
pääominaisuus on lapsekkuus, esiintyy milloin hyvänsävyisesti, milloin
julmasti.
Vaaran todetessaan se ei suinkaan ajatellut pakoa, vaan koetti
kiertää vaaraa pilailemalla kansalliskaartilaisten ja sveitsiläisten
kanssa. Kansalliskaartilaiset olivat valmiit tähän huvitteluun,
mutta sveitsiläiset pysyivät yhä vakavina. Viisi minuuttia ennenkuin
kapinallisten etujoukko saapui paikalle, oli näet tapahtunut seuraavaa:
Kuten edellisessä luvussa on kerrottu, olivat isänmaalliset
kansalliskaartilaiset Mandatia koskevan kiistan johdosta eronneet
rojalistisista ja samalla lausuneet hyvästit sveitsiläisille,
joiden rohkeutta he sekä kunnioittivat että surkuttelivat. He
olivat lisänneet, että he ottaisivat kodeissaan veljinä vastaan ne
sveitsiläiset, jotka halusivat seurata heitä.
Kaksi Vaudin kanttonin kansalaista oli vastannut tähän heidän omalla
kielellään lausuttuun kehoitukseen. He poistuivat rivistään ja
heittäytyivät ranskalaisten, todellisten maanmiestensä, syliin. Mutta
silloin oli palatsin ikkunasta pamahtanut kaksi laukausta, ja kaksi
luotia oli tavannut molemmat karkurit juuri kun he olivat uusien
ystäviensä sylissä. Sveitsiläiset upseerit, taitavia ampujia ja
tottuneita vuorikauriitten ja gemssien metsästäjiä, olivat turvautuneet
tähän tepsivään keinoon lopettaakseen lyhyeen tämän karkaamisen.
Tämä tapaus oli, kuten helposti käsittää, kehittänyt sveitsiläisten
vakavuuden täydelliseksi mykkyydeksi.
Ne miehet taas, jotka nyt olivat tunkeutuneet pihalle, aseina vanhat
pistoolit, vanhat pyssyt ja uudet piikit, toisin sanoen huonommin
aseistettuina kuin jos olisivat tulleet aseettomina, olivat niitä
omituisia vallankumouksen tienraivaajia, joita näkee kaikkien vakavien
kapinoitten etunenässä ja jotka nauraen kaivavat kuilun, jotta
valtaistuin siihen suistuisi — toisinaan enemmänkin kuin valtaistuin:
kokonainen kuningaskunta. Tykkimiehet olivat siirtyneet heidän
puolelleen; kansalliskaarti tuntui olevan valmis liittymään heihin ja
koetti houkutella sveitsiläisiä tekemään samoin.
He eivät huomanneet, että aika, jonka heidän päällikkönsä Pitou oli
myöntänyt Rödererille, oli jo kulunut ja että kello oli neljänneksen
yli kymmenen. He huvittelivat. Miksi he siis olisivat pitäneet lukua
minuuteista?
Eräällä hyökkääjällä ei ollut piikkiä, ei pyssyä eikä edes sapelia,
vaan koukku, jolla puutarhassa taivutellaan puiden oksia. Hän sanoi
naapurilleen:
»Mitähän, jos ongin yhden sveitsiläisen?»
»Ongi pois!» kehoitti toinen.
Mies tarttui koukullaan erään sveitsiläisen nahkavyöhön ja alkoi vetää
häntä mukaansa.
Sveitsiläinen vastusteli vain sen verran, että näytti vastustelevan.
»Jo tarttui!» tuumi kalastaja.
»Vedä varovasti!» neuvoi toinen.
Mies veti varovasti ja sveitsiläinen liukui eteisestä pihalle, niinkuin
kala nostetaan vedestä rannalle.
Pihalla nousi riemu ja nauru.
»Toinen, vielä toinen!» huudettiin kaikilta tahoilta.
Kalastaja pyydysti toisen sveitsiläisen, sitten kolmannen, neljännen ja
viidennen.
Koko rykmentti olisi huvennut sitä menoa, mutta silloin kuului
komennus: »Kivääri poskelle vie!»
Kiväärit kohosivat tähtäysasentoon koneellisen täsmällisesti, kuten
säännöllisissä sotajoukoissa ainakin. Silloin muuan hyökkääjistä
— tällaisissa tilanteissa on aina joku mieletön antamassa merkin
verilöylyn aloittamiseen — laukaisi pistoolinsa palatsin ikkunaan päin.
Sinä lyhyenä hetkenä, joka kului komennuksesta: »Kivääri poskelle
vie!» seuraavaan komennukseen: »Laukaise!» Pitou oivalsi, mitä heti
tapahtuisi.
»Maahani» huusi hän miehilleen. »Maahan tai olette tuhon omat!»
Ja ensimmäisenä hän itse syöksyi maahan.
Mutta ennenkuin hänen neuvoaan ehdittiin noudattaa, kajahti komennus:
»Laukaise!» Eteinen hulmahti täyteen savua ja sieltä tuiskahti
luotisade kuin suunnattomasta haulipyssystä. Kiinteäksi sulloutunut
väkijoukko — puolet hyökkääjien laumasta oli tunkeutunut pihalle —
horjui kuin tuulen taivuttelema vilja ja kaatui sitten kuin sirpin
leikkaama elo.
Tuskin kolmasosa jäi pystyyn, paetakseen sitten eteisestä ja kasarmista
tuiskivan ristitulen ahdistamana.
Ampujat olisivat surmanneet toisensa, ellei heidän välissään olisi
ollut tätä paksua ihmisverhoa.
Verho hajaantui isoiksi riekaleiksi. Neljäsataa miestä virui maassa ja
niistä kolmesataa kuolleina. Sata enemmän tai vähemmän kuolettavasti
haavoittunutta vaikeroi ja yritti nousta jaloilleen, mutta heti he
vaipuivat takaisin maahan. Eräiltä osiltaan tämä ruumiskenttä liikkui
kuin rantaan vyöryvä laine. Sitä liikettä oli hirveä katsella!
Sitten vähitellen liike taukosi, ja lukuunottamatta eräitä itsepäisiä,
jotka yhä halusivat elää, kaikki kävi liikkumattomaksi ja äänettömäksi.
Pakenevat hajaantuivat Carrousel-aukiolle ja sieltä osa
laiturikaduille, osa Saint-Honoré-kadulle huutaen: »Apuun, meitä
surmataan!»
Lähellä Pont Neufiä he tapasivat pääarmeijan, jota komensi kaksi
ratsumiestä. Heidän seurassaan oli jalkamies, joka niinikään näytti
kuuluvan päällystöön.
»Ah, herra Santerre», huusivat pakolaiset tuntiessaan toisen
ratsastajan Saint-Antoinen oluenpanijaksi, jonka helposti tunnettavaa
jättiläisruhoa tällä kertaa kannatteli jyhkeä flaamilainen hevonen.
»Ah, herra Santerre, apuun! Veljiämme murhataan!»
»Kuka murhaa!» kysyi Santerre.
»Sveitsiläiset! He ampuivat meitä, kun me pahaa aavistamatta
_veljeilimme heidän kanssansa_!»
Santerre kääntyi puhuttelemaan toista ratsastajaa.
»Mitä arvelette, hyvä herra?» kysyi hän.
»Hitto!» vastasi hyvin saksanvoittoisesti toinen, ratsastaja,
lyhyt vaaleaverinen mies, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi. »Minä
arvelen erään sotilaallisen sananparren mukaisesti, että sotilaan
on riennettävä sinne, missä kiväärit paukkuvat ja tykki jyrisee.
Lähtekäämme sitä ääntä kohden!»
»Mutta teidän joukossanne oli muuan nuori upseeri», virkkoi jalkamies
eräälle pakolaiselle. »En näe häntä parissanne.»
»Hän kaatui ensimmäisenä, kansalainen edustaja. Se on perin
valitettavaa, sillä hän oli urhea nuorukainen.»
»Niin, hän oli urhea mies!» myönsi lievästi kalveten se, jota oli
puhuteltu kansanedustajaksi. »Hän oli urhea mies ja hänen kuolemansa
kostetaan urheasti! Eteenpäin, herra Santerre!»
»Minun käsittääkseni, hyvä Billot», sanoi Santerre, »pitää näin
vakavassa asiassa turvautua, ei ainoastaan rohkeuteen, vaan myöskin
kokemukseen».
»Vallan oikein.»
»Ehdotan siis, että ylipäällikkyys uskotaan kansalaiselle
Westermannille, joka on oikea kenraali ja Dantonin ystävä, ja minä
lupaan totella häntä kuin halpa sotamies.»
»Kuten haluatte», sanoi Billot, »kunhan vain lähdemme liikkeelle
hetkeäkään aikailematta».
»Otatteko vastaan päällikkyyden, kansalainen Westermann?» kysyi
Santerre.
»Otan», vastasi preussilainen lyhyesti.
»Antakaa siis määräyksenne!»
»Eteenpäin!» komensi Westermann.
Ja valtava miesjoukko, joka oli pysähtynyt hetkeksi, lähti jälleen
liikkeelle.
Juuri kun sen kärkijoukot saapuivat Carrousel-aukiolle laiturikaduilta
ja Echelle-kadulta, löi Tuileriein torninkello yksitoista.