Kun on kuvattavana sellainen merkittävä historiallinen tapaus, johon
nyt olemme saapuneet, ei saa hyljeksiä ainoatakaan yksityisseikkaa,
mikäli se liittyy johonkin toiseen, sillä näiden pikkuseikkojen tarkka
yhtyminen antaa leveyttä ja komeutta kuvalle, joka menneisyyden käsien
maalaamana esitetään tulevaisuuden katseltavaksi.
Weberin lähtiessä ilmoittamaan kommuunin asiamiehelle, että kuningatar
halusi puhutella häntä, nousi sveitsiläiskaartin kapteeni Dürler
yläkerrokseen pyytääkseen kuninkaalta tai palatsin komentajalta
viimeisiä ohjeita.
Charny huomasi kelpo kapteenin juuri kun tämä etsi vahtimestaria tai
kamaripalvelijaa, joka ilmoittaisi hänet kuninkaalle.
»Mitä haluatte, kapteeni?» kysyi hän.
»Ettekö te ole palatsin komentaja?» sanoi Dürler.
»Olen, kapteeni.»
»Tulen pyytämään viimeisiä ohjeita, hyvä herra, koska kapinallisten
etujoukko on jo näkyvissä Carrousel-aukiolla.»
»Teitä kehoitetaan pitämään puolianne, sillä kuningas on päättänyt
kuolla kanssanne.»
»Hyvä on, herra komentaja», vastasi kapteeni Dürler mutkattomasti.
Ja hän meni ilmoittamaan tovereilleen tämän ohjeen, joka oli heidän
kuolemantuomionsa.
Kuten kapteeni Dürler oli maininnut, kapinallisten etujoukko näkyi jo
Carrousel-aukiolla.
Siinä tulivat ne varemmin mainitut tuhat piikkimiestä, joiden
etunenässä marssi parikymmentä marseillelaista ja kaksitoista tai
viisitoista ranskankaartilaista. Näiden jälkimäisten riveissä
välkkyivät erään nuoren kapteenin kultaiset olkalaput. Tämä oli Pitou,
jolle Billot oli antanut erään tehtävän. Näemme pian hänet sitä
suorittamassa.
Etujoukon jäljessä, noin puoli kilometriä taempana, marssi melkoinen
joukko kansalliskaartilaisia ja liittolaisia. Heidän edessään
kuljetettiin kahdentoista tykin vahvuista patteristoa.
Kuultuaan palatsin komentajan ohjeet sveitsiläiset asettuivat
äänettömästi ja täsmällisesti paikoilleen, säilyttäen liikkeissään
päättäväisten miesten kylmän ja synkän äänettömyyden.
Kansalliskaartilaiset, lievempään kuriin tottuneina, järjestyivät
paikoilleen yhtä päättäväisesti, mutta esiintyivät meluavammin ja
levottomammin.
Huonosti järjestetyt ja vaatimattomasti aseistetut aatelismiehet
— heillä oli vain miekat ja pistoolit — tiesivät, että nyt tulisi
taistelu elämästä ja kuolemasta, ja odottivat kuumeisen jännittyneinä
hetkeä, jolloin he kohtaisivat kansan, vanhan vihollisensa, ikuisen
atleetin, alati masennetun taistelijan, joka kahdeksan vuosisadan
kuluessa oli yhä varttunut.
Sillaikaa kun piiritetyt eli ne, jotka pian piiritettäisiin,
järjestyivät asemilleen, kolkutettiin Royale-pihan portille, ja monet
äänet huusivat: »Neuvottelija!» Muurin yli heilutettiin keihään kärkeen
kiinnitettyä valkoista nenäliinaa.
Mentiin hakemaan Rödereriä, joka tavattiinkin puolitiessä.
»Royale-pihan portille kolkutetaan», sanottiin hänelle.
»Olen kuullut ja tulen juuri katsomaan, mitä se merkitsee.»
»Mitä on tehtävä?»
»Avatkaa portti.»
Määräys ilmoitettiin portinvartijalle, joka aukaisi portin ja kapaisi
sitten tiehensä minkä jaloista pääsi.
Röderer näki edessään piikkimiehet.
»Hyvät ystävät», sanoi hän, »olette pyytäneet, että portti
aukaistaisiin neuvottelijalle eikä armeijalle. Missä on neuvottelija?»
»Tässä, hyvä herra», vastasi Pitou lempeällä äänellään ja tapansa
mukaan suopeasti hymyillen.
»Kuka te olette?»
»Olen kapteeni Ange Pitou, Haramontin liittolaisten päällikkö.»
Röderer ei tiennyt, mitä väkeä Haramontin liittolaiset olivat, mutta
koska hetket olivat kalliit, ei hän ruvennut sitä tiedustelemaankaan.
»Mitä te haluatte?» kysyi hän.
»Haluan itselleni ja ystävilleni vapaata pääsyä palatsin alueelle.»
Pitoun ryysyläisystävät, heiluttaen uhkaavasti piikkejään, näyttivät
pikemminkin hyvin vaarallisilta vihollisilta.
»Pääsyä palatsin alueelle? Entä mitä varten?»
»Aiomme saartaa kansalliskokouksen... Meillä on kaksitoista tykkiä,
mutta ainoatakaan ei laukaista, jos tehdään, mitä me tahdomme.»
»Mitä te sitten tahdotte?»
»Erottaa kuninkaan.»
»Se on vakava asia, hyvä herra», huomautti Röderer.
»Hyvin vakava», myönsi Pitou kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli.
»Siitä kannattaa neuvotella.»
»Se on kohtuullista», vastasi Pitou. Hän silmäili tornikelloa ja jatkoi:
»Kello on nyt neljännestä vailla kymmenen. Annamme teille aikaa
kymmeneen asti. Ellemme kellon kymmentä lyödessä saa vastausta, niin
hyökkäämme.»
»Sallinette, että portti suljetaan, kunnes vastaus valmistuu?»
»Totta tietysti.» Pitou sanoi saattajilleen:
»Hyvät ystävät, suvaitkaa sulkea portti.»
Ja hän viittasi pisimmälle tunkeutuneita tovereitaan peräytymään. Nämä
tottelivat, ja portti suljettiin vaikeuksitta.
Mutta portin ollessa auki piirittäjät olivat ehtineet huomata, kuinka
peloittaviin varusteluihin oli ryhdytty heidän vastaanotokseen.
Kun portti oli suljettu, valtasi Pitoun toverit halu jatkaa
neuvotteluja. Jotkut miehistä kapusivat toverien hartiolle ja sitä
tietä muurin harjalle, sijoittuivat sille hajareisin ja alkoivat
jutella kansalliskaartilaisten kanssa, jotka eivät olleet siihen
vastahakoisia.
Näin kului neljännestunti. Silloin tuli palatsista muuan mies ja käski
avata portin. Tällä kertaa portinvartija pysytteli kopissaan, ja
kansalliskaartilaiset irroittivat puomit.
Piirittäjät luulivat, että heidän pyyntöönsä oli suostuttu. Kun portti
aukeni, työntyivät he sisälle kuin henkilöt, jotka ovat odotelleet
kauan ja joita voimakkaat kädet sysäävät takaapäin, toisin sanoen
kiinteänä laumana. He heiluttivat hattujaan piikkien ja sapelien
kärjessä ja huusivat: »Eläköön kansa! Eläköön kansalliskaarti! Eläköön
sveitsiläiset!»