Saint-Antoinen esikaupungissa oli muuan kenraalipukuinen, kookkaalla
flaamilaishevosella ratsastava mies liikkunut kaiken päivää pitkin
katuja, puristaen oikealla ja vasemmalla miesten käsiä, hyväillen
kauniita tyttöjä ja jaellen pikkurahoja poikaviikareille.
Tämä mies oli yksi Lafayetten kuudesta seuraajasta, pataljoonan
komentaja Santerre.
Hänen rinnallaan, kuten ajutantti kenraalinsa rinnalla, ratsasti
voimakkaan hevosen selässä mies, joka puvusta päätellen oli
maaseudulta saapunut isänmaanystävä.
Hänen otsallaan näkyi leveä arpi, ja yhtä suopeasti hymyilevä ja
ystävällinen kuin oli pataljoonan komentaja, yhtä synkkä ja uhkaavan
näköinen oli hänen seuralaisensa.
»Olkaa valmiit, hyvät ystävät! Valvokaa kansan etua! Petturit
vehkeilevät sen tuhoksi, mutta me pidämme silmät auki», puheli
Santerre.
»Mitä meidän on tehtävä, herra Santerre?» kyselivät esikaupunkilaiset.
»Tiedättehän, että tottelemme teitä! Missä petturit ovat? Opastakaa
meidät heitä vastaan!»
»Odottakaa», kehoitti Santerre, »kunnes hetki lyö».
»Entä milloin hetki lyö?»
Santerre ei tiennyt, mutta hän vastasi umpimähkään:
»Olkaa huoleti, hyvät ystävät. Te saatte kyllä siitä ajoissa tiedon.»
Santerren seuralainen kumartui ratsunsa kaulan yli ja kuiskasi jotakin
miehille, jotka hän tunsi eräistä merkeistä, ja sanoi näille:
»Kesäkuun kahdeskymmenes, kesäkuun kahdeskymmenes, kesäkuun
kahdeskymmenes!»
Miehet hajaantuivat levittämään tätä tietoa. Kymmenen,
parin-kolmenkymmenen askelen päässä heidän ympärilleen kertyi väkeä,
ja suusta suuhun kulki viesti: »Kesäkuun kahdeskymmenes!»
Mitä tapahtuisi kesäkuun 20 päivänä? Ei tiedetty vielä, mutta
tiedettiin, että mainittuna päivänä tapahtuisi jotakin.
Niiden miesten joukossa, joille tämä määräpäivä tiedotettiin, oli
eräitä, jotka eivät ole vieraita tähänastisen kertomuksemme puitteissa.
Niitä oli ensinnäkin Saint-Huruge, jonka on nähty lähteneen
Palais-Royalin puutarhasta lokakuun 5 päivän aamulla johtamaan
ensimmäistä joukkoa Versaillesiin, Saint-Huruge, aviomies, joka ennen
vuotta 1789 huomasi olevansa vaimonsa pettämä, sitten oli istunut
Bastiljissa, päässyt vapaaksi heinäkuun 14:ntenä ja kosti aatelistolle
ja kuninkuudelle kotoiset onnettomuutensa ja laittoman vangitsemisensa.
Edelleen Verrières — lukija muistanee hänetkin? Hänet on nähty
kahdesti, tuo Ilmestyskirjan kyttyräselkä, jonka pää on halki leukaan
asti: kerran Sèvres-sillan kapakassa naiseksi pukeutuneena Maratin
ja Aiguillonin herttuan seurassa ja toistamiseen Mars-kentällä vähää
ennen kuin ammunta alkoi.
Niitä oli myöskin Fournier, amerikalainen, joka ampui Lafayettea
vankkuripyörän kehrävarsien välistä ja jonka pyssy ei lauennut.
Silloin hän päätti iskeä korkeampaan arvohenkilöön kuin
kansalliskaartin ylipäällikkö oli, ja jottei pyssy toistamiseen
lipsahtaisi, hän tahtoi iskeä miekalla.
Edelleen Beausire, joka ei ole käyttänyt hyväkseen suomaamme aikaa,
parantaakseen tapansa, ja joka oli saanut Olivansa takaisin kuolevan
Mirabeaun käsistä, niinkuin ritari des Grieux sieppasi Manon Lescautin
niistä käsistä, jotka nostettuaan hänet hetkeksi liejusta päästivät
hänet vajoamaan saastaan.
Niinikään Mouchy, vähäläntä viistoksi syntynyt, ontuva, lenkosääri
mies, prameillen suunnattomalla kolmivärivyöhyellä, joka peitti puolet
hänen ruumiistaan, valtuustonjäsen, rauhantuomari ja ties mitä.
Ja vihdoin Gonchon, rahvaan Mirabeau, joka Pitoun mielestä oli
vieläkin rumempi kuin ylimystön Mirabeau ja joka katosi rymäkän
mukana, niinkuin satunäytelmässä häviää tullakseen myöhemmin taas
esille entistä hirveämpänä, väkivaltaisempana ja myrkyllisempänä,
pahahenki, jota ei toistaiseksi tarvita näyttämöllä.
Siinä joukossa, joka oli kerääntynyt Bastiljin raunioille kuin
toiselle Aventinus-kukkulalle, liikuskeli myöskin muuan nuori, laiha,
kalpea, silotukkainen, säihkykatseinen mies, yksinäisenä kuin kotka,
jonka hän, ketään tuntematta ja kaikille tuntemattomana, myöhemmin
valitsi vertauskuvakseen.
Se mies oli tykistöluutnantti Bonaparte, joka oli sattumalta
Pariisissa lomallaan ja josta, kuten muistettaneen, Cagliostro oli
lausunut Gilbertille eriskummaisen ennustuksen jakobiini-kerhossa.
Kuka kuohutti ja kiihoitti tätä joukkoa? Muuan rohjoruumiinen mies,
jonka tukka oli kuin leijonanharja ja jonka ääni möyrysi kuin
ukonjyly, mies, jonka Santerre kotiin palatessaan tapasi odottelemassa
— Danton!
Juuri tällä hetkellä tuo hirveä vallankumousmies — hänet tunnettiin
toistaiseksi vain siitä hälinästä, jonka hän oli saanut aikaan
Théâtre-Françaisissa Chénierin Kaarlo IX:tä esitettäessä, ja siitä
hirveästä kaunopuheisuudesta, jota hän kehitteli kordelierien kerhon
puhujakorokkeelta — varsinaisesti astui valtiolliselle näyttämölle,
jolla hän sitten levitti jättiläiskätensä.
Mistä oli lähtöisin tuon miehen mahti, joka koitui niin kohtalokkaaksi
kuninkuudelle? Kuningattaren taholta.
Pitkävihainen itävallatar ei halunnut Lafayettea Pariisin
pormestariksi. Hän suosi Pétionia, matkatoveria Varennesin
pakoretkeltä; pormestariksi päästyään tämä mies ensi töikseen
aloitti taistelun kuninkaan kanssa määräämällä Tuileriein palatsin
vartioitavaksi.
Pétionilla oli kaksi ystävää, jotka hän toi mukanaan kaupungintaloon:
Manuel oikealla ja Danton vasemmalla puolellaan.
Manuel oli valittu kommuunin prokuraattoriksi ja Danton hänen
apulaisekseen.
Vergniaud lausui puhujalavalta Tuilerieitä osoittaen:
»Tuosta synkeästä palatsista on kauhu monesti lähtenyt yksinvallan
nimessä; palatkoon se sinne nyt lain nimessä!»
No niin, hetki oli koittanut muuttaa tuon girondelaispuhujan kaunis
ja hirveä vertauskuva teoksi ja toimeksi. Kauhu oli manattava esille
Saint-Antoinen esikaupungista ja työnnettävä hillittömänä, korvaa
särkevien huutojen ja nyrkkiin puristuneitten kourien kannattelemana
Katarina di Medicien palatsiin.
Kuka paremmin kuin se peloittava vallankumouksen taikuri, jonka nimi
oli Danton, voisi loihtia sen esille?
Dantonilla oli leveät hartiat, valtava koura, atleetin rinta, jossa
sykki voimakas sydän. Danton oli vallankumouksien kumahteleva
isorumpu. Siihen isketyn lyönnin hän vyörytti heti mahtavana
värähdyksenä rahvaan sekaan, joka humaltui sen pauhusta. Danton
oli yhtäältä kosketuksessa kansan kanssa Hébertin välityksellä,
toisaalta Orleansin herttuan välityksellä suhteissa valtaistuimeen.
Seisten kadunkulmissa hoilaavien kamasaksojen ja valtaistuimen
juurella liikkuvan kuninkaallisen prinssin välissä Dantonilla oli
edessään täydellinen näppäimistö, jonka kaikki koskettimet liittyivät
yhteiskunnalliseen säikeeseen.
Silmätkäämme sitä asteikkoa. Siinä on kaksi oktaavia, ja kaikki kielet
sointuvat Dantonin mahtavaan, ääneen.
Hébert, Legendre, Gonchon, Rossignol, Momoro, Brune, Huguenin,
Rotondo, Santerre, Fabre-d'Eglantine, Camille Desmoulins, Dugazon,
Lazouski, Sillery, Genlis, Orleansin herttua.
Ja huomatkaa tarkoin, että olemme esittäneet tässä vain näkyvät
rajamerkit. Kuka voi sanoa, kuinka matalalle ja korkealle tämä mahti
voi sivuuttaa rajat, joita silmämme ei näe?'
Kuinka tahansa, tämä mahti se lietsoi Saint-Antoinen esikaupungin
liikkeelle.
Jo kesäkuun 16 päivänä muuan Dantonin mies, puolalainen Lazouski,
kommuunin jäsen, pani asian alulle.
Hän ilmoitti kommuunin neuvostolle, että Saint-Antoinen ja
Saint-Marceaun esikaupungit aikoivat kesäkuun 20 päivänä esittää
kansalliskokoukselle ja kuninkaalle anomuksen sen johdosta, että
kuningas oli kieltäytynyt vahvistamasta pappeja koskevaa asetusta, ja
istuttaa Feuillants-pengermälle vapaudenpuun muistoksi Pallohuoneen
istunnosta kesäkuun 20 päivältä 1789.
Neuvosto epäsi valtuuden.
»Se tehdään ilman valtuutta», kuiskasi Danton Lazouskin korvaan.
Ja Lazouski toisti ääneen:
»Se tehdään ilman valtuutta!»
Kesäkuun 20 päivällä piti olla kaksinainen merkitys: näkyvä ja
salainen.
Edellinen olisi veruke: kuninkaalle esitettäisiin anomus ja
vapaudenpuu istutettaisiin.
Jälkimäinen, josta tiesivät vain harvat valitut, tarkoitti seuraavaa:
Ranska olisi pelastettava Lafayetten ja feuillanttien käsistä ja
parantumattomalle kuninkaalle, tuolle vanhan järjestelmän kuninkaalle,
oli huomautettava, että on sellaisia poliittisia myrskyjä, joihin
yksinvaltias voi hukkua valtaistuimineen, kruunuineen ja omaisineen,
niinkuin valtameren kurimukseen laiva uppoo miehistöineen päivineen.
Kuten sanottu, Danton odotteli Santerrea tämän kotona
myymäläkamarissa. Edellisenä päivänä hän ohi lähettänyt Legendren
mukana viestin, että Santerren tulisi seuraavana päivänä panna alulle
kansannousu Saint-Antoinen esikaupungissa.
Aamupäivällä oli Billot tullut tämän isänmaallisen oluenpanijan luo,
tehnyt tunnusmerkin ja ilmoittanut, että valiokunta oli määrännyt
hänet koko päiväksi Santerren seuraan.
Niinpä Billot, joka tekeytyi vain Santerren ajutantiksi, tiesi enemmän
kuin Santerre itse.
Danton tuli sopimaan Santerren kanssa tapaamisesta seuraavana yönä
Charentonissa pienessä talossa, joka oli rakennettu Marnen oikealle
rannalle joen yli menevän sillan päähän.
Siellä he tapasivat toisensa, nämä arvoituksellisten ja tuntemattomien
vaiheitten miehet, jommoisia alati näkee johtamassa kapinavyöryn
kulkua.
Kaikki saapuivat paikalle täsmällisesti.
Näiden miesten intohimot olivat erilaisia. Millaisista lähteistä ne
hersyivät? Siitä asiasta voisi kirjoittaa synkän historian. Eräät
työskentelivät vapaudenrakkaudesta, monet, kuten Billot, kostaakseen
kärsimänsä vääryydet, enemmistö kostonhalusta, kurjuuden ja huonojen
vaistojen yllyttämänä.
Rakennuksen toisessa kerroksessa oli lukittu huone, johon vain
johtajilla oli oikeus päästä. He lähtivät sieltä eväinään tarkat,
huolitellut, ratkaisevat toimintaohjeet, ikäänkuin pyhätöstä, missä
joku tuntematon jumala jakeli tuomioitaan.
Suunnaton Pariisin-kartta oli levitetty pöydälle.
Dantonin sormi osoitti lähteet ja paikat, missä sivujoet yhtyisivät,
ja virtojen kulkusuunnan, niiden ihmisvirtojen kulun, jotka paria
päivää myöhemmin hukuttaisivat Pariisin tulvaan.
Bastiljin tori, johon Saint-Antoinen esikaupunki, Arsenaali-korttelin
ja Saint-Marceaun kadut johtavat, oli määrätty kokoontumispaikaksi.
Verukkeena oli kansalliskokous, päämääränä Tuileriein palatsi.
Bulevardi oli se leveä ja varma uoma, jossa tämä kuohuva vuo virtaisi.
Kullekin määrättiin asema, ja kun kaikki olivat luvanneet saapua
määräpaikalleen, hajaannuttiin.