Olemme maininneet, että hetken varsinainen sota riehui Guénégaud-kadun
ja Tuileriein, rouva Rolandin ja kuningattaren välillä.
Omituinen sattuma! Näillä kahdella naisella oli aviomiehiinsä vaikutus,
joka vei kaikki neljä väkivaltaiseen kuolemaan. Mutta kukin kulki
perikatoonsa omaa erikoistietään.
Kertomamme tapahtumat sattuivat kesäkuun 10 päivänä. Seuraavan päivän
iltana Servan tuli hyvin iloisena rouva Rolandin luokse.
»Onnitelkaa minua, hyvä ystävä!» sanoi hän. »Minulle on suotu se
kunnia, että minut on karkoitettu ministeriöstä.»
»Kuinka niin?» ihmetteli rouva Roland.
»Se kävi tarkalleen näin. Tänä aamuna menin kuninkaan puheille
neuvottelemaan eräistä osastoni asioista. Kun se oli selvitetty,
innostuin puhumaan kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä
koskevasta kysymyksestä, mutta...»
»No?»
»Ensimmäiset sanani kuultuaan kuningas kääntyi selin minuun tuiki
pahantuulisen näköisenä. Ja iltapuolella Dumouriez tuli ottamaan
minulta hänen majesteettinsa nimessä sotaministerin salkun.»
»Dumouriez?»
»Hän.»
»Siinä hän näyttelee huonoa osaa, mutta se ei kummastuta minua. Kysykää
mieheltäni, mitä sanoin Dumouriezista silloin, kun olin tavannut hänet
ensimmäisen kerran... Me tiedämme sitäpaitsi, että hän neuvottelee
päivittäin kuningattaren kanssa.»
»Hän on petturi!»
»Ei, hän on kunnianhimoinen. Menkää noutamaan Roland ja Clavières
tänne.»
»Missä on Roland?»
»Vastaanotollaan sisäministeriössä.»
»Mitä te aiotte tehdä sillä välin?»
»Kyhään kirjeen, jonka saatte lukea palattuanne...»
»Te olette tosiaankin se suurenmoinen jumalatar Järki, jota filosofit
ovat jo kauan etsineet!»
»Ja jonka tunnontarkat henkilöt ovat löytäneet... — Älkää palatko ilman
Clavièresia.»
»Se tehtävä voi viivästyttää paluutani.»
»Minä tarvitsen tunnin.»
»Kirjoittakaa! Ja innoittakoon Ranskan henki teidän kynänne!»
Servan lähti. Tuskin oli ovi sulkeutunut, kun rouva Roland jo istuutui
työpöytänsä ääreen ja kirjoitti seuraavan kirjeen:
»Sire,
Ranskan nykyinen tila ei voi kestää kauan, se on murrostilaa,
jonka väkivaltaisuus on kehittynyt huippuunsa; sen täytyy päättyä
purkaukseen, josta teidän majesteettinne ei voi olla piittaamatta ja
joka samalla on tärkeä koko valtakunnalle.
Koska minulla on kunnia nauttia luottamustanne ja hoidan tointa,
joka velvoittaa minua lausumaan teille totuuden, uskallan sen lausua
teille. Se on velvollisuuteni, sillä olette itse sen minulle antanut.
Ranskalaiset ovat säätäneet itselleen perustuslain, joka on herättänyt
sekä tyytymättömyyttä että kapinallisuutta. Kansan enemmistö haluaa
säilyttää sen, on vannonut puolustavansa sitä henkeen ja vereen saakka
ja nähnyt ilokseen kansalaissodan puhkeavan, joka tarjosi sille
keinon turvata perustuslakia. Mutta vähemmistö, toivon kannustamana,
on jännittänyt kaikki voimansa päästäkseen valta-asemaan. Siitä
on peräisin se sisäinen taistelu lakeja vastaan, se anarkia, jota
kaikki kunnon kansalaiset vaikeroivat ja pahansuopaiset käyttävät
aseenaan herjatakseen uutta hallitustapaa. Siitä se hajaannus, joka
hehkuu kaikkialla, sillä välinpitämättömyyttä ei ilmene missään.
Halutaan joko perustuslain voittoa tai sen kumoamista, toimitaan
joko sen säilyttämiseksi tai muuttamiseksi. Pidätyn tutkimasta,
mitä perustuslaki sellaisenaan on, tarkastaakseni vain, mitä
olosuhteet vaativat, ja pyrkien arvostelemaan asioita mahdollisimman
tasapuolisesti koetan osoittaa, mitä olisi tavoiteltava ja mitä on
suosittava.
Teidän majesteetillanne oli etuoikeuksia, joiden uskoitte kuuluvan
kuninkuuteen. Kasvaneena käsitys kannassa, että ne oli säilytettävä,
ette ole voinut tyytyväisin mielin nähdä, että ne teiltä
riistettäisiin. Halunne saada ne takaisin oli yhtä luonnollinen
kuin mielipahanne niiden tuhoamisen johdosta. Nämä tunteet, jotka
kuuluvat ihmissydämen olemukseen, on otettu mukaan vallankumouksen
vihollisten laskelmiin. He ovat siis voineet luottaa salaiseen apuun,
kunnes olosuhteet sallisivat avoimen suojeluksen. Tämä tilanne ei ole
välttänyt kansan huomiota, ja se on ollut omiaan lietsomaan kansan
epäluuloa. Teidän majesteettinne on siis joutunut alati ratkaisemaan,
luopuako entisistä tottumuksistanne, henkilökohtaisista eduistanne
vaiko tehdä uhraukset, jotka filosofia on sanellut ja välttämättömyys
vaatinut, toisin sanoin, rohkaistako kapinoivia ärsyttämään kansaa
vaiko rauhoittaa kansaa yhtymällä siihen. Kaikella on loppu, ja
epävarmuuden loppuhetki on nyt tullut.
Voiko teidän majesteettinne nyt liittyä avoimesti niihin, jotka
pyrkivät muuttamaan perustuslain, vai uhrauduttako jalomielisesti ja
ehdoitta perustuslain voiton hyväksi? Se on ydinkysymys. Nykyinen
tilanne tekee sen kysymyksen ratkaisun välttämättömäksi.
Vaikeatajuista kysymystä, ovatko ranskalaiset kypsiä vapaudelle, ei
ole paikallaan käsitellä tässä yhteydessä. Sillä nyt ei ole hetki
arvostella, mitä me olemme sadan vuoden perästä, vaan on katsottava,
mihin nykyinen sukupolvi pystyy.
Ihmisoikeuksien julistuksesta on tullut poliittinen evankeliumi
ja Ranskan perustuslaista uskonto, jonka puolesta kansa on valmis
kuolemaan. Mielenkiihko onkin joskus johtanut siihen, että se on
astunut lain tilalle, ja koska lailla ei ole ollut riittävää voimaa
hillitä häiritsijöitä, ovat kansalaiset itse rangaisseet. Senpä vuoksi
emigranttien ja niiden henkilöiden omaisuudet, joiden on tiedetty
edustavan heidän puoluettaan, ovatkin joutuneet alttiiksi tuholle,
johon kostonhalu on innoittanut. Samasta syystä monet departementit
ovat kohdelleet ankarasti pappeja, jotka yleinen mielipide on
tuominnut karkotettaviksi ja jotka se olisi tehnyt uhreiksi.
Tässä etujen kamppailussa kaikki tunteet ovat saaneet intohimon
leiman. Isänmaa ei ole enää pelkkä tyhjä sana, jota mielikuvitus on
huvikseen kaunistellut, vaan todellisuus, joka vaatii uhrauksia, johon
kiinnytään päivä päivältä yhä lujemmin, koska se tuottaa huolta,
todellisuus, joka on luotu ankarin ponnisteluin, joka varttuu huolten
mukana ja jota rakastetaan yhtä paljon sen kalleuden kuin siihen
sisältyvän toivon vuoksi. Kaikki siihen kohdistuvat hyökkäykset ovat
omiaan elvyttämään hurmautumista sen puolesta.
Mille asteelle tämä hurmautuminen kehittyykään hetkellä, jolloin
isänmaan rajan taakse kertyneet vihollisvoimat käyvät yhteistyöhön
maan omien vehkeilijöitten kanssa antaakseen sille surmaniskun!
Valtakunnan kaikissa osissa on kehittymässä valtava jännitys.
Se puhkeaa hirveällä tavalla, ellei perusteltu luottamus teidän
majesteettinne aikeihin voi sitä tyynnyttää. Mutta tämä luottamus ei
synny vakuutuksien nojalla; sen pohjaksi kelpaavat vain tosiseikat.
Ranskan kansa tajuaa selvästi, että sen perustuslaki säilyy, että
hallitus saa kaiken sille välttämättömän voiman heti kun teidän
majesteettinne, haluten ratkaisevasti tämän perustuslain menestymistä,
tukee lakiasäätävää kansalliskokousta kaikella toimeenpanovallan
voimalla, poistaa kansan huolestumista herättävät vehkeet ja riistää
tyytymättömiltä kaiken toivon.
Vastikään on säädetty kaksi laajakantoista asetusta. Molempien
päätarkoituksena on juurruttaa yleistä rauhaa ja lujittaa valtion
hyvinvointia. Jos niiden vahvistaminen lykkääntyy, viriää epäluulo,
ja jos se lykkääntyy yhä kauemmaksi, kasvaa tyytymättömyys, ja minun
täytyy sanoa, että _kansan nykyisessä kiihtyneessä mielentilassa
tyytymättömyys voi johtaa mihin tahansa!_
Ei ole enää aikaa väistyä, ei ole enää aika viivästellä. Vallankumous
on tehty ihmismielissä, se täyttyy veren hinnalla ja muurataan sen
avulla, ellei järkevyys estä onnettomuuksia, jotka vielä voidaan
välttää.
Tiedän, että kuvitellaan äärimmäisin keinoin voitavan saada aikaan
kaikki ja säilyttää kaikki. Mutta kun on turvauduttu väkivaltaan
kansalliskokouksen masentamiseksi, kun on saatu Pariisi kauhun
valtaan, kun on levitetty hajaannusta ja pelkoa sen ulkopuolelle,
silloin koko Ranska nousee närkästyneenä ja repien itsensä riekaleiksi
kansalaissodan kauhuissa kehittää itsestään sen kammottavan tarmon,
joka on sekä hyveitten että rikosten äiti ja joka on aina turmioksi
niille, jotka ovat sen mananneet esille.
Valtion hyvinvointi ja teidän majesteettinne onni ovat liittyneet
läheisesti toisiinsa. Mikään mahti ei voi niitä erottaa. Julmat tuskat
ja varmat onnettomuudet uhkaavat valtaistuintanne, ellette itse
tue sitä perustuslain pohjalta ja vahvista sitä rauhalla, joka sen
säilymisen pitäisi meille lopulta hankkia.
Yleinen mieliala, asioitten kulku, poliittiset syyt, teidän
majesteettinne oma etu, kaikki siis viittaavat välttämättömyyteen
liittyä lakiasäätävään kansalliskokoukseen ja tyydyttää kansan
toivomukset. Ne tekevät välttämättömäksi sen, mitä periaatteet
osoittavat velvollisuudeksi. Mutta tämän sävyisän kansan luontainen
tunneherkkyys näkee jo siinäkin kiitollisuuden aiheen. Teitä on
julmasti petetty, sire, kun teitä on yllytetty vieroksumaan ja
epäilemään tätä herkkää kansaa. Teitä alituisesti huolestuttamalla
teidät on saatu tekoihin, jotka vuorostaan ovat hälyttäneet kansan
levottomaksi. Kunhan se vain näkee, että te olette päättänyt noudattaa
perustuslakia, josta se odottaa onneaan, saatte siltä pian syvän
kiitollisuuden.
Pappien esiintyminen ja ne verukkeet, jotka kiihkoilu panee
tyytymättömien käteen, ovat aiheuttaneet järkevän lain näitä
rauhanhäiritsijöitä vastaan. Vahvistakoon teidän majesteettinne sen
lain! Yleinen rauha vaatii sitä, ja pappien turvallisuus kehoittaa
siihen. Ellei se laki astu voimaan, on departementtien pakko turvautua
väkivaltaisiin keinoihin, kuten monin paikoin jo on tapahtunutkin, ja
ärtynyt kansa johdetaan jälleen äärimmäisiin tekoihin.
Vihollistemme yritykset, mieltenkuohu, jota on ilmennyt
pääkaupungissa, kaartinne herättämä tavaton levottomuus, jota on
ollut omiaan yllyttämään teidän majesteettinne ilmaisema tyytyväisyys
eräässä julistuksessa, mikä nykyisessä tilanteessa merkitsee tuiki
epäpoliittista tekoa, Pariisin asema ja rajan läheisyys, kaikki tämä
on vaatinut ryhdyttäväksi järjestämään leiriä Pariisin läheisyyteen.
Tämä toimenpide, jonka järkevyyden ja välttämättömyyden kaikki
oikein ajattelevat myöntävät, odottaa vain teidän majesteettinne
vahvistusta. Miksi tämä vitkastelu, joka teidän tahollanne näyttää
hangoittelulta, kun sensijaan kiirehtiminen kiinnittäisi teihin kaikki
sydämet? Jo nyt Pariisin kansalliskaartin esikunnan yritykset tätä
toimenpidettä vastaan antavat aihetta olettaa, että se toimi ylemmältä
taholta tulleesta määräyksestä. Jo nyt eräitten yltiökiihkoisten
kansanjohtajien julistukset panevat epäilemään heidän toimivan
liitossa niiden kanssa, joille muka koituu etua perustuslain
kumoamisesta. Jo nyt yleinen mielipide epäilee kaikkia teidän
majesteettinne aikeita. Vielä jonkun päivän vitkastelu, ja myrtynyt
kansa näkee kuninkaassansa vehkeilijäin ystävän ja rikostoverin.
Vanhurskas taivas! Oletko lyönyt maan mahtajat sokeudella ja saavatko
he alati vain sellaisia neuvoja, jotka johtavat turmioon?
Tiedän, että totuuden ankaraa puhetta harvoin kuunnellaan
valtaistuimen likellä. Tiedän myöskin, että se johtuu siitä, että
totuuden kieltä puhutaan siellä vain silloin, kun vallankumoukset
tulevat välttämättömiksi. Ennen kaikkea tiedän, että minun tulee
puhua sitä kieltä teidän majesteetillenne, eikä vain yksityisenä,
lainkuuliaisena kansalaisena, vaan ministerinä, jota on kunnioitettu
teidän majesteettinne luottamuksella tai joka ainakin hoitaa tätä
luottamusta edellyttävää tointa, enkä tunne mitään syytä, joka voisi
estää minua täyttämästä tätä omantunnon sanelemaa velvollisuutta.
Samasta syystä uudistan teidän majesteetillenne varemmin lausumani
esityksen, kuinka välttämätöntä ja hyödyllistä olisi säätää laki,
joka velvoittaa ministerineuvoston käyttämään istunnoissaan
sihteeriä. Jo sellaisenaan, pelkästään lakina, se edellyttäisi sen
täytäntöönpanoa. Mutta on tärkeätä turvautua kaikkiin keinoihin, jotta
neuvotteluissa säilyisi vakava henki, järkevyys ja kypsä harkinta,
ja vastuunalaisten ministerien täytyy jollakin keinoin voida näyttää
toteen ajatuskantansa. Jos sellainen keino olisi, en olisi tällä
hetkellä kääntynyt teidän majesteettinne puoleen.
Elämä ei merkitse mitään ihmiselle, joka ennen muuta haluaa täyttää
velvollisuutensa. Mutta lähinnä sitä onnellista tietoisuutta, että on
täyttänyt velvollisuutensa, hän pitää tärkeänä, että hän voi myöskin
todistaa täyttäneensä sen uskollisesti. Se on niinikään julkisuuden
miehen velvollisuus.