Gilbert ei ollut nähnyt kuningatarta sen päivän jälkeen, jolloin tämä
oli pyytänyt häntä odottamaan hetken hänen työhuoneessaan ja poistunut
kuulemaan poliittista ohjetta, jonka herra de Breteuil oli tuonut
Wienistä ja jonka sanamuoto kuului näin:
»Tehtävä Barnavelle samaa, mitä Mirabeaullekin: voitettava aikaa,
vannottava vala perustuslaille, noudatettava sitä kirjaimellisesti,
jotta voitaisiin osoittaa sen mahdottomuus. Ranska jäähtyy ja
ikävystyy, ranskalaiset ovat löyhää joukkoa. Tulee jokin uusi
tuulahdus, ja vapaus unohtuu. Mutta ellei vapaus unohdu, on sentään
voitettu yksi vuosi. Ja vuoden perästä olemme valmiit sotaan.»
Kuusi kuukautta oli vierähtänyt siitä päivästä. Vapaus ei suinkaan
ollut unohtunut, ja ulkomaiset hallitsijat valmistuivat ilmeisesti
täyttämään lupauksensa ja ryhtymään sotaan.
Gilbert hämmästyi, kun kuninkaan kamaripalvelija astui eräänä aamuna
hänen huoneeseensa.
Hän arveli ensin, että kuningas oli sairastunut ja lähettänyt noutamaan
häntä. Mutta kamaripalvelija rauhoitti häntä ilmoitti, että häntä
odotettiin linnaan.
Gilbert kysyi, kuka häntä odotteli, mutta kamaripalvelija, joka
epäilemättä oli saanut selvät ohjeet, sanoi vain:
»Teitä odotetaan linnaan.»
Gilbert oli syvästi kiintynyt kuninkaaseen. Hän surkutteli
Marie-Antoinettessa enemmän naista kuin kuningatarta; Marie-Antoinette
ei herättänyt hänessä rakkautta eikä alttiutta; Gilbert tunsi häntä
kohtaan vain syvää sääliä.
Hän kiiruhti noudattamaan kutsua, ja hänet opastettiin keskikerrokseen,
missä Barnave oli aikoinaan otettu vastaan.
Muuan nainen istui nojatuolissa ja nousi nähdessään Gilbertin astuvan
esille. Se oli madame Elisabeth, kuninkaan sisar. Gilbert kunnioitti
häntä syvästi, tietäen hänen sydämensä enkelimäisen hyvyyden, kumarsi
tervehdykseksi ja oivalsi heti tilanteen.
Kuningas ja kuningatar eivät olleet uskaltaneet noudattaa häntä
omissa nimissään. Madame Elisabeth oli pantu välittäjäksi, ja hänen
ensimmäiset sanansa todistivat tohtorille, ettei hän ollut pettynyt
arveluissaan. »Herra Gilbert», virkkoi madame Elisabeth, »en tiedä,
ovatko toiset unohtaneet sen huomaavaisuuden, jota olette osoittanut
veljelleni Versaillesista lähdettyämme ja kälylleni Varennesista
palattuamme, mutta minä ainakin muistan».
Gilbert kumarsi taas.
»Madame», sanoi hän, »Jumala on viisaudessaan säätänyt, että teillä
on kaikki hyveet, vieläpä muistinkin lahja, harvinainen ominaisuus
nykyaikoina ja eritoten kuninkaallisissa».
»Ette kai tarkoita veljeäni, herra Gilbert? Veljeni puhuu teistä usein
ja panee suuren arvon teidän kokemukseenne.»
»Lääkärinäkö?» kysyi Gilbert hymyillen.
»Lääkärinä, juuri niin, herra tohtori, mutta hän arvelee, että
teidän kokemustanne voi sovelluttaa sekä kuninkaan että kuninkuuden
terveydenhoitoon.»
»Kuningas on perin ystävällinen, madame», vastasi Gilbert. »Kummanko
terveyttä silmällä pitäen hän on kutsuttanut minut nyt tänne?»
»Ei kuningas ole teitä kutsuttanut, herra Gilbert», vastasi madame
Elisabeth heikosti punehtuen, sillä tämä puhdas sydän ei osannut
valehdella, »vaan minä».
»Tekö, madame?» ihmetteli Gilbert. »Ah, ei suinkaan teidän terveytenne
huolestuta mieltänne. Kalpeutenne on väsymyksen ja levottomuuden
seurausta, mutta se ei merkitse sairautta.»
»Olette oikeassa, tohtori. Oma tilani ei huolestuta minua. Olen levoton
veljeni takia.»
»Onko kuningas sairas?»
»Ei juuri sairas», vastasi madame Elisabeth, »mutta kuningas on
masentunut, alakuloinen... Malttakaas, kymmeneen päivään — minä
lasken päivät, ymmärrättehän — kymmeneen päivään hän ei ole lausunut
luotua sanaa muille kuin minulle ja silloinkin vain sen vähän, mitä
trictrac-pelissä on välttämätöntä sanoa.»
»Tänään on kulumassa yhdestoista päivä siitä päivästä, jolloin hän
kävi kansalliskokouksessa esittämässä kieltonsa... Miksei hän tullut
mykäksi mainitun päivän aamuna sensijaan että menetti puhekykynsä vasta
seuraavana päivänä?»
»Teidän mielestänne siis kuninkaan olisi pitänyt hyväksyä se saastainen
asetus?» huudahti madame Elisabeth vilkkaasti.
»Minun käsitykseni, madame, on se, että jos kuningas sijoitetaan
pappien eteen siinä virrassa, joka tulvii, siinä vuoksessa, joka
nousee, siinä rajusäässä, joka uhkaavana mylvii, se merkitsee kuninkaan
ja pappien murskautumista samalla iskulla.»
»Mutta mitä te tekisitte veliparkani asemassa, hyvä herra?»
»Madame, tällä hetkellä on muuan puolue kasvamansa kuin _Tuhannen ja
yhden yön_ jättiläiset, jotka uurnaan suljettuina särkivät sen ja
kasvoivat tunnin perästä sata kyynärää pitkiksi.»
»Tarkoitatteko jakobiineja, herra Gilbert?»
Gilbert ravisti päätänsä.
»En, tarkoitan girondelaisia. Jakobiinit eivät halua sotaa, gironde
sitä tahtoo. Sota on kansalliskysymys.»
»Mutta sota... hyvä Jumala, ketä vastaan? Keisariako, veljeämme,
vastaan? Vai onko vihollisemme Espanjan kuningas, sukulaisemme? Herra
Gilbert, vihollisemme ovat Ranskassa eivätkä Ranskan rajojen takana, ja
todistukseksi...»
Madame Elisabeth epäröi jatkaa.
»Jatkakaa, madame», kehoitti Gilbert.
»En todellakaan tiedä, voinko sitä sanoa teille, tohtori, vaikka juuri
sitä varten olen kutsuttanut teidät puheilleni.»
»Te voitte sanoa minulle kaikki, madame, miehelle, joka on kuninkaan
altis ystävä ja valmis kuolemaan hänen puolestaan.»
»Herra Gilbert», sanoi madame Elisabeth, »luuletteko, että on olemassa
vastamyrkkyä?»
Gilbert hymyili.
»Yleisesti tehoavaako? Ei ole, madame, mutta kaikkien myrkkyaineitten
varalle on keksitty vastamyrkky, vaikka onkin myönnettävä, että nämä
vastamyrkyt yleensä ovat tehottomia.»
»Voi, hyvä Jumala!»
»Ensin on saatava selville, onko myrkky kivennäis- vai kasvismyrkkyä.
Kivennäismyrkyt vaikuttavat tavallisesti vatsaan ja suolistoon,
kasvismyrkyt hermostoon, yhdet sitä kiihoittaen, toiset lamauttaen.
Kumpaa myrkkylajia te tarkoitatte, madame?»
»Kuulkaa, herra tohtori, ilmaisen teille tärkeän salaisuuden.»
»Puhukaa, madame.»
»No niin, minä pelkään, että kuningas aiotaan myrkyttää.»
»Kenen arvelette ryhtyvän sellaiseen rikokseen?»
»Kuulkaa, mitä on tapahtunut. Herra Laporte, kuninkaan
taloudenhoitaja... tiedättehän?»
»Kyllä, madame.»
»Herra Laporte on kertonut meille, että muuan kuninkaan keittiöväkeen
kuulunut mies, joka sittemmin oli asettunut Palais-Royaliin
piiraisleipuriksi ja seuraajansa kuoltua palannut entiseen toimeensa...
No niin, tämä mies, hillitön jakobiini, on sanonut kaikkien kuullen,
että Ranskalle tehtäisiin kelpo palvelus, jos kuningas myrkytettäisiin!»
»Ihmiset, jotka suunnittelevat sellaista rikosta, eivät tavallisesti
kersku siitä ennakolta, madame.»
»Voi, herra Gilbert, on perin helppoa myrkyttää kuningas! Onneksi sillä
miehellä, jota me epäilemme, ei ole muuta keittiöhommaa kuin piiraisten
valmistaminen.»
»Ja te olette ryhtynyt varokeinoihin, madame?»
»Niin, on päätetty, että kuningas syö enää vain paistia, että leivän
tuo Ville-d'Avraysta herra Thierry, pikku huoneistojen taloudenhoitaja,
joka samalla hankkii pöytäviinit. Koska kuningas pitää piirakoista,
on rouva Campan määrätty ostamaan ne itseään varten milloin yhdeltä,
milloin toiselta leipurilta. Meitä on erikoisesti kehoitettu varomaan
jauhosokeria.»
»Senkö vuoksi, että siihen voi huomaamatta sekoittaa arsenikkia?»
»Juuri niin... Kuningattarella oli tapana valmistaa sokerivetensä
senlaatuisesta sokerista. Me olemme poistaneet sen tavan kokonaan.
Kuningas, kuningatar ja minä syömme yhdessä ja suoriudumme itse
tarjotusta. Jos joku meistä tarvitsee jotakin, niin hän soittaa. Kun
kuningas on istuutunut pöytään, tuo rouva Campan erikoisovesta sisälle
piiraat, leivän ja viinin. Ne piilotetaan pöydän alle, ja kaikki ovat
juovinaan linnan kellarin viiniä ja syövinään keittiön leipää ja
piiraita. Näin me elämme, hyvä herra, ja silti vapisemme joka hetki,
kuningatar ja minä, peläten, että näkisimme kuninkaan äkkiä kalpenevan
ja kuulsimme hänen lausuvan seuraavat hirveät sanat: 'Minä voin
pahoin!'»
»Sallikaa minun ensinnäkin lausua, madame», virkkoi tohtori, »etten
usko noihin myrkytysuhkailuihin, ja lisätä, että olen täydellisesti
teidän majesteettienne käytettävissä. Mitä kuningas haluaa? Tahtooko
kuningas asuttavakseni jonkun linnanhuoneen? Muutan siihen, jotta olen
alati käsillä, kunnes hänen pelkonsa...»
»Oh, veljeni ei pelkää mitään», keskeytti madame Elisabeth.
»Erehdyin, madame... kunnes teidän pelkonne on hälvennyt. Tunnen jonkun
verran myrkkyjä ja vastamyrkkyjä. Luulen voivani poistaa niiden tehon,
minkälaatuisia ne lienevätkin. Mutta sallikaa minun lisätä, madame,
että jos kuningas haluaisi, ei hänen takiaan tarvitsisi pelätä yhtään
mitään.»
»Ah, mitä olisi siis tehtävä?» virkkoi muuan ääni, joka ei ollut
madame Elisabethin ja jonka värähtelevä, voimakas sointu sai Gilbertin
kääntymään.
Tohtori ei ollut erehtynyt. Ääni oli kuningattaren.
Gilbert kumarsi.
»Madame», sanoi hän, »tarvitseeko minun toistaa kuningattarelle ne
uskollisuuslupaukset, jotka vastikään esitin madame Elisabethille?»
»Ei, hyvä herra, ei tarvitse. Olen kuullut kaikki... Haluaisin vain
kuulla, millainen vielä nykyään on mielialanne meitä kohtaan.»
»Onko kuningatar siis epäillyt tunteitteni kestävyyttä?»
»Ah, hyvä herra, niin moni pää ja niin moni sydän on muuttanut
suuntaansa tässä vihurituulessa, ettei enää oikein tiedä, kehen voi
luottaa!»
»Ja senkö vuoksi kuningatar aikoo ottaa feuillanttien kädestä rouva de
Staëlin mieleisen ministerin?»
Kuningatar säpsähti.
»Te siis tiedätte sen!?» uteli hän.
»Tiedän teidän majesteettinne neuvottelevan herra de Narbonnen kanssa.»
»Ja te moititte minua, eikö niin?»
»En, madame. Se on koe, yhtä hyvä kuin toinenkin. Kun kuningas on
kokeillut kaikella, lopettaa hän ehkä siihen, mistä hänen olisi pitänyt
aloittaa.»,
»Tunnetteko rouva de Staëlin, herra Gilbert?» kysyi kuningatar.
»Minulla on se kunnia, madame. Bastiljista päästyäni kävin hänen
puheillaan, ja herra Neckeriltä sain kuulla, että minut oli vangittu
kuningattaren kehoituksesta.»
Kuningatar punehtui huomattavasti, mutta sanoi sitten hymyillen:
»Olemme sopineet, ettemme palaisi enää siihen erehdykseen.»
»En minä kajoakaan siihen erehdykseen, madame; minä vain vastaan
kysymykseen, jonka teidän majesteettinne suvaitsi tehdä minulle.»
»Mitä arvelette herra Neckeristä?»
»Hän on kelpo saksalainen, joka on koottu hyvin erilaisista aineksista
ja joka läpäistyään naurettavuuden kohoaa onttoon mahtipontisuuteen.»
»Mutta tehän olitte niitä, jotka yllyttivät kuningasta valitsemaan
hänet uudelleen ministeriksi?»
»Herra Necker oli, väärin tai oikein, kuningaskunnan kansanomaisin
mies. Sanoin kuninkaalle: 'Sire, nojautukaa hänen kansansuosioonsa'.»
»Entä rouva de Staël?»
»Teidän majesteettinne kai suvaitsee kysyä minulta, mitä arvelen rouva
de Staëlista?»
»Sitä juuri.»
»Ulkonäöstä puhuaksemme hänellä on iso nenä, karkeat piirteet, kömpelö
vartalo...»
Kuningatar hymyili. Naisena hän kuunteli mielellään sanottavan toisesta
naisesta, josta paljon puhuttiin, ettei tämä ollut kaunis.
»Jatkakaa», kehoitti hän.
»Hänen hipiänsä on laadultaan keskinkertaisesti viehättävä, hänen
eleensä pikemmin tarmokkaat kuin sulavat, hänen äänensä on karu ja
panee toisinaan epäilemään, onko se ollenkaan naisen ääni. Kaiken tämän
lisäksi hän on neljän- tai viidenkolmatta vuoden ikäinen, hänellä on
kuvankaunis kaula, ihana, musta tukka, verrattomat hampaat, säkenöivät
silmät... hänen katseessaan piilee kokonainen maailma!»
»Entä luonteeltaan, kyvyiltään, ansioiltaan?» ehätti kuningatar
kysymään.
»Hän on hyvä ja ystävällinen, madame. Kukaan hänen vihamiehistään ei
pysy hänen vihamiehenään kuultuaan hänen puhuvan neljännestunnin.»
»Minä tarkoitan hänen neroaan, hyvä herra — politiikkaa ei harrasteta
pelkästään sydämellä.»
»Madame, sydän ei ole haitaksi, ei edes politiikassa. Teidän
majesteettinne lausui sanan _nero_. Olkaamme varovaisia sen sanan
käytössä, madame. Rouva de Staël on suuri kyky, mutta ei kohoa
nerouteen saakka. Jotakin raskasta, mutta tukevaa, jotakin kömpelöä,
mutta voimakasta on painamassa hänen jalkojaan, kun hän haluaa nousta
lentoon. Hänen ja Jean-Jacquesin, hänen oppimestarinsa, välillä on sama
ero kuin raudalla ja teräksellä.»
»Puhutte hänen kyvyistään kirjailijattarena, hyvä herra. Mainitkaa
jotakin myös politiikkaa harrastavasta naisesta.»
»Siinä mielessä, madame, käsittääkseni rouva de Staëlille annetaan
suurempi merkitys kuin hän ansaitsee. Mounierin ja Lallyn
lähdettyä maasta hänen salongistaan on tullut puoliylimyksellisen,
kaksikamarisuutta ihannoivan englantilaispuolueen kokoontumispaikka.
Koska hän itse on synnyltään porvarisnainen ja perinpohjin onkin, on
hän taipuvainen palvomaan valtaylimyksiä. Hän ihailee englantilaisia,
koska luulee Englannin kansaa erikoisen ylimykselliseksi. Hän ei tunne
Englannin historiaa eikä sen hallitustavan koneistoa. Niinpä hän pitää
ristiretkiajan aatelismiehinä vastaleivottuja ylimyksiä, eilispäivän
nousukkaita. Muut kansat tekevät toisinaan vanhasta uutta, Englanti
tekee yhtenään uudesta vanhaa.»
»Te arvelette siis, että sentapainen tunne on saanut rouva de Staëlin
esittämään meille Narbonnen?»
»Ah, madame, tällä kerralla kaksi rakkautta on yhtyneinä: ylimystön ja
ylimyksen rakkaus.»
»Te luulette siis, että rouva de Staël rakastaa Narbonnea hänen
ylimyksellisen syntyperänsä takia?»
»Ei suinkaan hänen ansioittensa taida, mikäli ymmärrän!»
»Mutta kukaan ei ole niin vähän ylimys kuin Narbonne. Ei edes tiedetä,
kuka hänen isänsä on.»
»Ah, se johtuu siitä, ettei uskalleta katsoa aurinkoon...»
»Kuulkaahan, herra Gilbert, minä olen nainen ja rakastan siis juoruja.
Mitä ihmiset sanovat herra de Narbonnesta?»
»Että hän on mässäilijä, urhea, henkevä...»
»Tarkoitan, mitä arvellaan hänen syntyperästään?»
»Kerrotaan, että kun jesuiittapuolue karkoitutti maasta Voltairen,
Machaultin, d'Argensonin — yleensä ne, joita sanottiin filosofeiksi —
sen täytyi taistella madame de Pompadouria vastaan. Sijaishallitsijan
aikaiset perintötavat elivät vielä: tiedettiin, mitä isänrakkaus saa
aikaan yhtyneenä erääseen toiseen rakkauteen. Silloin valittiin —
jesuiitoilla on tarkka silmä sellaiseen valikointiin, madame — silloin
valittiin muuan kuninkaan tyttäristä ja tältä vaadittiin, että hän
uhrautuisi sukurutsaisesti sankarilliseen tekoon. Siitä polveutuu se
kaunis ritari, jonka isää ei tunneta, kuten teidän majesteettinne
sanoo, ei senvuoksi että hänen syntyperänsä häipyisi hämärään, vaan
koska se uppoo valoon.»
»Te ette siis arvele, kuten jakobiinit, kuten esimerkiksi Robespierre,
että herra de Narbonne on lähtöisin Ruotsin lähetystöstä?»
»Kyllä, madame, mutta hän on lähtenyt vaimon kammiosta eikä aviomiehen
työhuoneesta. Jos olettaa, että herra de Staëlilla on jotakin osuutta
tässä asiassa, pitäisi myös olettaa, että hän on vaimonsa mies...
Oh, hyvä Jumala! Ei, se ei ole suinkaan lähettilään juonta, vaan
rakastuneitten heikkoutta. Tarvitaan vain rakkautta, ja tämä suuri,
ikuinen taikuri saa naisen panemaan tuon julkean elostelijan käteen
vallankumouksen jättiläismiekan.»
»Tarkoitatteko miekkaa, jota herra Isnard suuteli jakobiini-kerhossa?»
»Ah, madame, tarkoitan miekkaa, joka häilyy päänne päällä.»
»Teidän mielestänne, herra Gilbert, teemme hullusti, kun hyväksymme
herra de Narbonnen sotaministeriksi?»
»Tekisitte viisaammin, madame, jos ottaisitte heti miehen, joka tulee
hänen jälkeensä ministeriksi.»
»Kuka se on?»
»Dumouriez.»
»Dumouriez, mies, joka on tyhjästä noussut upseeriksi?»
»Voi, madame, tuo on kohtuuton arvostelu... ja lisäksi ihan väärä
puhuttaessa miehestä, johon se iskee!»
»Eikö Dumouriez ole ollut halpa sotamies?»
»Niin, madame, tiedän hyvin, ettei Dumouriez ole sitä hoviaatelia,
jonka hyväksi uhrataan kaikki. Dumouriez on maalaisaatelia, ja koska
hän ei voinut saada eikä ostaa itselleen rykmenttiä, pestautui hän
yksinkertaiseksi husaariksi. Kaksikymmenvuotiaana hän salli viiden
kuuden ratsumiehen miltei ruhjoa itsensä kuoliaaksi mieluummin kuin
antautui, mutta tämän urheutta osoittavan teon uhallakin ja vaikka
hän on todellinen kyky, on hän saanut riutua kauan vähäpätöisissä
arvoasteissa.»
»Niin, hän on saanut kehitellä kykyjään toimiessaan Ludvig
viidennentoista vakoojana.»
»Miksi sanotte hänessä vakoiluksi, mitä toisissa sanotte
valtiotaidoksi? Tiedän kyllä, että hän oli kirjeenvaihdossa kuninkaan
kanssa kuninkaan ministerien selän takana. Kukapa hovimiehistä ei
tekisi samaa?»
»Mutta, hyvä herra», huudahti kuningatar ilmaisten, kuinka perinpohjin
hän tunsi politiikasta ne yksityiskohdat, joita hän nyt puuttui
käsittelemään, »teidän suosittelemanne mies on täysin moraaliton!
Hänellä ei ole periaatteita eikä kunniantuntoa! Herttua de Choiseul
on sanonut minulle, että Dumouriez teki hänelle kaksi korsikalaisia
koskevaa ehdotusta: toisen mukaan korsikalaiset oli masennettava,
toisen mukaan vapautettava.»
»Se on totta, madame, mutta herra de Choiseul on unohtanut mainita
teille, että edellinen hyväksyttiin ja että Dumouriez taisteli urheasti
sen toteuttamiseksi.»
»Jos otamme Dumouriezin ministeriksi, merkitsee se, että julistamme
sodan Euroopalle.»
»Ah, madame», sanoi Gilbert, »sota on jo julistettu kaikissa
sydämissä! Tiedättekö, montako vapaaehtoista on ilmoittautunut tästä
departementista? Kuusisataatuhatta! Jurassa naiset ovat sanoneet, että
kaikki miehet saavat lähteä ja että he puolustavat maata, kunhan heille
vain jätetään piikit aseiksi.»
»Lausuitte sanan, joka saa minut vapisemaan, hyvä herra», huomautti
kuningatar.
»Suokaa anteeksi, madam, ja mainitkaa se sana, jottei minulle sattuisi
toistamiseen samaa erehdystä.»
»Lausuitte sanan _piikit_... Voi, vuoden 89 piikit, herra Gilbert!
Olen yhä näkevinäni kahden poloisen henkivartijani päät kahden piikin
kärjessä!»
»Ja silti, madame, muuan nainen, muuan äiti on ehdottanut, että
ryhdyttäisiin keräämään varoja piikkien valmistamiseksi.»
»Entä onko joku nainen, joku äiti saanut jakobiinit omaksumaan
punaisen, verenkarvaisen myssyn?»
»Teidän majesteettinne erehtyy jälleen», vastasi Gilbert.
»Yhdenvertaisuus on haluttu pyhittää jollakin vertauskuvalla. Ei
voitu määrätä, että kaikki ranskalaiset pukeutuisivat samanlaiseen
asuun. Käytännöllisyyden vuoksi hyväksyttiin vain muuan puvunosa
samanlaiseksi: talonpoika-rukan päähine! Parhaana pidettiin punaista
väriä, ei siksi, että se on veren synkeä väri, vaan koska punainen
päinvastoin on iloinen, helakka ja joukoille mieluinen väri.»
»Hyvä on, tohtori», virkkoi kuningatar, »niin kauan kuin te olette
uusien keksintöjen harras ihailija, en ihmettele, jos jonakin päivänä
tulette koettelemaan kuninkaan valtimoa kädessä piikki ja punainen
myssy päässä».
Huomatessaan, ettei voisi järkyttää Gilbertin vakaumusta, kuningatar
poistui, kasvoillaan osittain leikkisä, osittain katkera ilme.
Madame Elisabeth aikoi seurata häntä, mutta Gilbert sanoi hänelle
miltei rukoilevalla äänellä:
»Madame, tehän rakastatte veljeänne?»
»Oi», vastasi madame Elisabeth, »se ei ole rakkautta, vaan jumalointia!»
»Oletteko valmis esittämään hänelle hyvän neuvon, jonka muuan ystävä
hänelle antaa?»
»Voi, sanokaa! Ja jos se neuvo on todella hyvä...»
»Minun käsittääkseni se on verraton.»
»Puhukaa siis, puhukaa!»
»No niin, kun hänen feuillanttiministeriönsä kaatuu — se ei tule
pitkäikäiseksi — valitkoon hän ministerit, joiden päässä on
kuningattaren pelkäämä punainen myssy.»
Gilbert kumarsi syvään madame Elisabethille ja poistui.