Emigrantteja koskevassa kauniissa ja voimakkaassa puheessaan Brissot
oli selvästi osoittanut hallitsijain aikeet ja sen kuolintavan, jonka
nämä olivat varanneet vallankumoukselle.
Tapettaisiinko se? Ei, vaan se tukahdutettaisiin.
Kuvailtuaan tätä eurooppalaista valtayhtymää ja esitettyään
hallitsijat, joista toiset miekka kädessä avoimesti pystyttelivät vihan
lippua ja toiset peittivät kasvonsa ulkokultaisuuden naamariin, kunnes
voisivat poistaa sen silmiltään, hän huudahti:
»Hyvä on! Me emme ainoastaan ota vastaan ylimyksellisen Euroopan
haastetta, vaan ehätämme sen edelle. Älkäämme odotelko, että kimppuumme
hyökätään, vaan hyökätkäämme itse!»
Puhujan huudahdusta tervehdittiin suunnattomilla suosionosoituksilla.
Täten Brissot, pikemminkin vaiston kuin neron miehenä, oli vastannut
siihen pyhään ajatukseen, siihen uhrautumisen ajatukseen, joka oli
vallinnut vuoden 1791 vaaleissa — sodan ajatukseen.
Kysymys ei ollut siitä itsekkäästä sodasta, jonka joku hirmuvaltias
julistaa kostaakseen valtaistuintaan, nimeään tai jonkun liittolaisensa
nimeä kohdanneen herjauksen tai liittääkseen jonkun valloitetun
maakunnan omaan kuningas- tai keisarikuntaansa, vaan sodasta, joka tuo
mukanaan elämän lehahduksen, sodasta, jonka vaskiset torventörähdykset
kuuluttavat kaikkialle. »Nouskaa te, jotka haluatte olla vapaita; me
tuomme teille vapauden!»
Ja maailma alkoi tosiaankin kuulla eräänlaista voimakasta mutinaa, joka
yltyi ja paisui kuin tulvivan vuoksilaineen pauhu.
Tämä mutina oli kolmenkymmenen miljoonan ihmisäänen kohua. Äänet eivät
puhuneet vielä, ne vain kuiskailivat. Sen kuiskailun Brissot oli
tulkinnut sanoilla: »Älkäämme odotelko, että kimppuumme hyökätään, vaan
hyökätkäämme itse!»
Hetkellä, jolloin näitä uhkaavia sanoja tervehdittiin yksimielisillä
suosionosoituksilla, Ranska oli voimakas. Se ei ainoastaan pystynyt
hyökkäämään; sen tuli myöskin voittaa.
Kertomus Vendéen tapahtumista, Avignonin verilöylyistä, Euroopan
herjauksista vaikutti lakiasäätävään kansalliskokoukseen kuin
ukonjyrähdys. Kuten on nähty, Brissot oli lokakuun 20 päivänä tyytynyt
vaatimaan emigranttiomaisuuden verottamista; lokakuun 25 päivänä
Condorcet vaati heidän omaisuutensa takavarikoitavaksi ja heiltä
itseltään kansalaisvalaa. — Kansalaisvalaa miehiltä, jotka elivät
Ranskan rajojen ulkopuolella ja olivat aseistautuneet Ranskaa vastaan!
Kaksi edustajaa puhkesi puhumaan. Toisesta tuli tämän uuden
kansalliskokouksen Barnave, toisesta sen Mirabeau: Vergniaud ja Isnard.
Vergniaud, niitä runollisia, lempeitä, miellyttäviä luonteita, joita
vallankumoukset tuovat esille, oli syntynyt viljavassa Limogesissa.
Hän oli lauhkea, hidas, hempeä pikemminkin kuin intohimoinen. Turgot,
Limousinin intendentti, oli huomannut hänen synnynnäisen lahjakkuutensa
ja lähettänyt hänet Bordeauxin kouluihin. Hänen sanansa eivät olleet
niin kärkeviä ja nasevia kuin Mirabeaun, mutta vaikka niissä olikin
kreikkalaista leimaa ja liiaksi mytologisia käänteitä, vaikuttivat ne
vähemmän moninaisilta ja saivarteleviita kuin Barnaven sanat. Hänen
kaunopuheisuutensa elävänä, vaikuttavana puolena oli siinä alati
väräjävä ihmisyystunne. Kansalliskokouksessa, parvekeyleisön tulisten
ja ylevien vihanpurkausten keskelläkin, hän korotti äänensä luonnon
tai säälin hyväksi. Ärtyisän, kuohahtelevan, kiistanhaluisen puolueen
johtajana hän arvosteli tilannetta tyynesti ja arvokkaasti silloinkin,
kun se näytti kuolemaa uhkaavalta. Vastustajat sanoivat häntä
epäröiväksi, pehmeäksi, saamattomaksi ja kysyivät, missä oli hänen
sielunsa, joka tuntui harhailevan jossakin muualla. He olivat oikeassa.
Hänen sielunsa asusti hänessä vain milloin hän ponnistellen sai sen
kahlehdituksi rintaansa. Hänen sielunsa asusti eräässä naisessa, jonka
nimi oli hänen huulillaan, jonka kuvaa hänen silmänsä heijastivat; se
värähteli kauniin, hyvän, ihastuttavan Candeillen harpun kielissä.
Isnard — päinvastoin kuin Vergniaud, joka tavallaan oli kuin
kansalliskokouksen rauha — edusti sen vihaa. Hän oli syntynyt
Grassessa, tuoksujen ja mistral-tuulen seudulla, ja hänen vihansa
purkautui yhtä väkivaltaisesti ja äkkiä kuin se ilmojen jättituuli,
joka samalla henkäisyllään kumoo kalliot ja riipoo ruusut. Hänen
tuntematon äänensä räjähti kansalliskokouksessa kuin ensimmäisten
kesämyrskyjen odottamaton ukkonen. Kuullessaan tämän äänen ensimmäisen
soinnun koko kansalliskokous säpsähti, hajamielisimmätkin kohottivat
päätänsä, ja kaikki olivat valmiit sanomaan väristen kuin Kain Jumalan
äänen kuullessaan: »Minulleko sinä puhut, Herra?»
Joku keskeytti hänet.
»Minä kysyn», huudahti hän, »kansalliskokoukselta, Ranskalta,
maailmalta — ja teiltä, hyvä herra...
Ja hän osoitti keskeyttäjää.
»Minä kysyn, onko ketään, joka vilpittömin mielin ja omantuntonsa
mukaan voi väittää, etteivät maanpakolaisprinssit vehkeilisi isänmaata
vastaan... Kysyn edelleen, onko tässä kokouksessa ketään, joka tohtii
väittää, ettei kavaltajaa ole pantava mitä pikimmin syytteeseen,
vainottava ja rangaistava.»
— Jos on joku sellainen, nouskoon hän esille!
* * * * *
— Teille on sanottu, että suvaitsevaisuus on voiman velvollisuus ja
että eräät vallat riisuvat aseitaan. Mutta minä sanon teille, että
pitää valvoa, etteivät despotismi ja aristokratia ole kuolleet tai
nukuksissa ja että jos kansat hetkeksikin unohtavat, ne heräävät
kahlehdittuina. Rikoksista on raskain se, joka pyrkii palauttamaan
ihmisen orjuuteen. Jos taivaan salama olisi ihmisen hallussa, olisi sen
isku suunnattava niihin, jotka ahdistavat kansojen vapautta!»
Ensimmäistä kertaa kuultiin tällaisia sanoja. Tämä raisu kaunopuheisuus
tempasi mukaansa kaikki, niinkuin alppien lumivyöry vie mukanaan puut,
karjat, paimenet ja talot.
Samassa istunnossa päätettiin:
»Ellei Louis Stanislas Xavier, Ranskan prinssi, palaa maahan kahden
kuukauden kuluessa, menettää hän hallitsijaoikeutensa.»
Marraskuun 8 päivänä päätettiin:
»Elleivät emigrantit palaa maahan ennen tammikuun 1 päivää, julistetaan
heidät vikapäiksi vehkeilyyn, määrätään vangittaviksi ja tuomitaan
kuolemaan.»
Marraskuun 29 päivänä tuli pappien vuoro.
»Kansalaisvala on vannottava viikon kuluessa.
»Niitä, jotka kieltäytyvät vannomasta, pidetään kapinallisina, ja heidät
pannaan viranomaisten vartioitaviksi.
»Jos he oleskelevat seurakunnassa, jossa ilmenee uskonnollisia
häiriöitä, voi departementin johto karkoittaa heidät heidän
kotiseudultaan.
»Elleivät he tottele, pidettäköön heitä vankilassa korkeintaan vuosi;
jos he yllyttävät tottelemattomuuteen, kaksi vuotta.
Seurakunta, jossa on turvauduttava aseellisen voiman apuun,
suorittakoon siitä koituvat kustannukset.
»Kirkkoja käytetään jumalanpalvelukseen, jonka hoitajat valtio palkkaa;
tarpeettomat kirkot voidaan myydä jonkun toisen uskonnonmuodon
harrastajille, ei kuitenkaan niille, jotka kieltäytyvät vannomasta
valaa.
»Kuntien viranomaiset lähettävät departementeille ja nämä vuorostaan
lakiasäätävälle kansalliskokoukselle luettelon papeista, jotka ovat
vannoneet ja jättäneet vannomatta valan, ynnä huomautukset pappien
keskinäisistä suhteista ja heidän suhteistaan emigrantteihin, jotta
kansalliskokous voisi puuttua keinoihin kapinan tukahduttamiseksi.
»Kansalliskokous pitää kelpo tekona hyviä kirjoituksia, jotka voivat
valaista maaseudun asukkaille n.s. uskonnollisia kysymyksiä; se on
valmis painattamaan ne ja palkitsemaan niiden sepittäjät.»
Olemme maininneet, mitä oli tullut edellisen kansalliskokouksen
jäsenistä, ja niinikään osoittaneet, mitä varten feuillantti-kerho oli
perustettu.
Sen henki oli täydellisesti sopusoinnussa Pariisin deparmentin hengen
kanssa.
Se oli Barnaven, Lafayetten, Lamethin, Duportin, Baillyn henki —
Baillyn, joka yhä oli pormestari, mutta pian lakkaisi olemasta.
Pappeja koskevaa asetusta he sanoivat »asetukseksi, joka soti kansan
omaatuntoa vastaan», ja emigrantteihin tähdättyä päätöstä he pitivät
»asetuksena, joka soti sukusiitosta vastaan», keinona, jolla koetettiin
käyttää kuninkaan valtaa.
Feullantti-kerho valmisti ja Pariisin johto allekirjoitti näiden kahden
päätöksen johdosta vastalauseen, jossa Ludvig XVI:tta pyydettiin
panemaan kieltonsa pappeja koskevaa asetusta vastaan.
Kuten muistettaneen, perustuslaki varasi Ludvig XVI:lle tämän
_veto_-oikeuden.
Kuka varmensi nimellään tämän vastalauseen? Mies, joka ensimmäisenä oli
hyökännyt papiston kimppuun, Mefistofeles, joka sorkkajalallaan oli
murtanut jään, Talleyrand! Mies, joka »suurennuslasi-diplomatiallaan»
ei aina nähnyt kyllin selvästi vallankumouksen eri asteita.
Huhu kuninkaan _veto_-aikeista levisi ennakkotietona.
Kordelierit lähettivät tuleen Camille Desmoulinsin, vallankumouksen
keihäsmiehen, joka oli alati valmis sinkoamaan peitsensä maaliin.
Hän esitti nyt oman anomuksensa.
Mutta koska hän oli avuton änkyttäjä, milloin hän yritti puhua, antoi
hän sen Fauchetin luettavaksi.
Kun Fauchet sen luki, taputettiin sille käsiä ensimmäisestä lauseesta
loppuun asti.
Vaikeata olisi käsitellä tätä asiaa ivallisemmin ja ytimekkäämmin.
»Emme valita», sanoi Robespierren koulutoveri ja Dantonin ystävä,
»emme valita perustuslakia, joka hyväksyy _veto_-oikeuden, emmekä
kuningasta, joka turvautuu siihen; muistamme vain suuren valtiomiehen,
Machiavellin, esittämän johtolauseen: 'Jos ruhtinaan tulisi luopua
yksinvallasta, olisi kansa liian kohtuuton, liian julma pitäessään
pahana, että hän hangoittelisi itsepintaisesti yleistä mielipidettä
vastaan, koska on vaikeata ja luonnonvastaista pudota vapaaehtoisesti
niin korkealta'.
— Tämän totuuden tajuten ja ottaen esimerkiksi itse Jumalan, jonka
käskyt eivät ole mahdottomia, emme milloinkaan vaadi entiseltä
valtiaalta, että hän rakastaisi kansan yliherruutta, mikä on hänelle
mahdotonta, emmekä pidä pahana, että hän esittää kieltonsa nimenomaan
kaikkein parhaita säädöksiä vastaan.»
Kuten on mainittu, kansalliskokous taputti käsiä, hyväksyi anomuksen
ja päätti merkityttää sen pöytäkirjaan ja lähettää pöytäkirjan otteet
departementteihin.
Illalla oli feuillantti-kerhossa mieltenkuohu.
Monet kerhon jäsenistä, jotka olivat samalla edustajia lakiasäätävässä
kansalliskokouksessa, olivat olleet poissa äskenmainitusta istunnosta.
Nämä poissaolleet hyökkäsivät seuraavana päivänä kansalliskokoukseen.
Heitä oli kaksisataa kuusikymmentä.
Edellisen päivän asetus kumottiin parvekeyleisön hoilatessa ja
viheltäessä.
Näin syttyi taistelu kansalliskokouksen ja kerhon kesken. Siitä lähtien
feuillantit nojautuivat yhä enemmän jakobiineihin, joita edusti
Robespierre, ja Dantonin edustamiin kordeliereihin.
Dantonin kansansuosio olikin kasvamaan päin. Hänen valtava päänsä alkoi
kohota joukon yläpuolelle. Adamastor-jättiläisen lailla hän suureni
kuninkuuden edessä ja virkkoi sille: »Varo! Meri, jolla purjehdit, on
nimeltään Myrskyjen meri!»
Ja sitten kuningatar tuli äkkiä jakobiinien avuksi feuillantteja
vastaan.
Marie-Antoinetten viha tehosi vallankumoukseen niinkuin rakeet ja
vihurit Atlanttiin.
Hän vihasi Lafayettea, sitä miestä, joka oli pelastanut hänet lokakuun
6 päivänä ja menettänyt kansansuosionsa hovin takia heinäkuun 17:ntenä.
Lafaytte pyrki Pariisin pormestariksi Baillyn jälkeen sensijaan
että olisi auttanut Lafayettea kuningatar pani omituisen sokeana
kuningasmieliset äänestämään Pétionia, karkeaa matkatoveria
Varennesista palattaessa!
Joulukuun 19 päivänä kuningas saapui kansalliskokoukseen esittämään
kieltonsa pappeja koskevan asetuksen johdosta.
Edellisenä iltana oli jakobiini-kerhossa sattunut vakava mielenosoitus.
Muuan Neuchatelista kotoisin oleva sveitsiläinen Virchaux, sama mies,
joka Mars-kentällä oli kirjoittanut tasavaltaa vaativan anomuksen, oli
tarjonnut kerholle damaski-säilää; se oli taottu sitä kenraalia varten,
joka ensimmäisenä voittaisi vapauden viholliset.
Isnard oli saapuvilla. Hän otti nuoren tasavaltalaisen miekan, paljasti
sen, viskasi aseen puhujalavalle ja huudahti:
»Katsokaa, tuossa on tuomioenkelin miekka! Se voittaa! Ranska karjaisee
sotahuudon, ja kansat vastaavat. Sotilaat peittävät maan, ja vapauden
viholliset pyyhkäistään ihmisten luettelosta!»
Hesekiel ei olisi voinut ennustaa paremmin.
Paljastettua miekkaa ei pantaisi tuppeen takaisin. Kaksoissota oli
julistettu: sisäinen ja ulkomainen.
Neuchatelista kotoisin olleen tasavaltalaisen säilä iskisi ensin
Ranskan kuninkaaseen ja Ranskan kuninkaan jälkeen muihin kuninkaihin.
V