Lokakuun 1 päivänä 1791 piti lakiasäätävä kansalliskokous avattaman.
Kuten toisetkin edustajat, Billot tuli Pariisiin 10 syyskuun lopulla.
Uudessa eduskunnassa oli seitsemänsataa neljäkymmentäviisi
jäsentä. Niiden joukossa oli neljäsataa asianajajaa ja lakimiestä,
seitsemänkymmentakaksi kirjailijaa, kynäilijää ja runoniekkaa ja
seitsemänkymmentä perustuslaillista, s.o. perustuslaille uskollisuutta
vannonutta pappia. Loput, kaksisataakolme, olivat maanomistajia
tai tilanhoitajia kuten Billotkin, joka oli sekä maanomistaja että
tilanhoitaja, tai vapaan ammatin harjoittajia ja käsityöläisiä.
Uusien edustajien erikoispiirteenä oli nuoruus, sillä useimmat eivät
olleet kuuttakolmatta vuotta vanhempia. Olisi voinut sanoa, että
Ranska oli lähettänyt uuden ja tuntemattoman sukupolven katkaisemaan
väkivaltaisesti välit menneisyyden kanssa. Meluavana, kiihkeänä ja
vallankumouksellisena se tulisi hylkäämään kaikki perinnäistavat.
Miltei kaikki olivat älykkäitä, yhdet runoilijoita, kuten sanottu,
toiset asianajajia, kolmannet kemistejä, kaikki tarmokkaita ja siroja,
äärimmilleen innostuneita, uusien aatteitten hillittömiä kannattajia,
tuiki perehtymättömiä valtionasioihin, kokemattomia, sanavuolaita,
kevytmielisiä, taistelunhaluisia ja toivat mukanaan sen mahtavan, mutta
hirveän voiman, jota sanotaan _tuntemattomaksi_.
Ja kun tuntematon joutuu hoitamaan politiikkaa, merkitsee se aina
levottomuutta. Condorcetia ja Brissotia lukuunottamatta olisi voinut
miltei jokaiselta edustajalta kysyä: »Kuka te olette?»
Niin, missä olivat edellisen kansalliskokouksen kynttilät ja soihdut?
Missä olivat Mirabeaut, Sieyèsit, Dupontit, Baillyt, Robespierret,
Barnavet, Cazalèsit? Kaikki ne olivat kadonneet.
Siellä täällä, kuin hairahtuneina tähän nuoruuden hehkuun, joku
harmaantunut pää.
Kaikki muut edustivat nuorta ja miehuusvuosien Ranskaa, mustasukkaista
Ranskaa.
Ne olivat kauniita päitä vallankumouksen katkaista, ja melkein kaikki
ne katkaistunkin!
Kaikki ounastivat kansalaissodan orastavan, ulkomaisen sodan
uhkaavan. Nämä nuoret miehet eivät olleet ainoastaan yksinkertaisia
kansanedustajia; he olivat myöskin taistelijoita. Gironde — joka sodan
varalta oli tarjoutunut kokonaisuudessaan, kaksikymmenvuotiaasta
viidenkymmenen ikäiseen saakka, ryntäämään rajalle — Gironde lähetti
kansalliskokoukseen etuvartiojoukon.
Siinä joukossa olivat Vergniaud, Guadet, Gensonné, Fonfrède,
Ducos. He muodostivat ytimen, ja sen ympärille kehittyi kuulu
_girondelaispuolue_, joka virheistään huolimatta on saanut osakseen
jälkipolvien myötätunnon sitä kohdanneitten onnettomuuksien takia.
Ikäänkuin sodanhengen siittäminä he syöksähtivät taistelua janoavien
soturien lailla poliittisen toiminnan veriselle kentälle.
Tarvitsi vain katsella, kuinka he valtasivat itselleen istuimet
kokoussalissa, käsittääkseen, että he nostaisivat sen vihurimyrskyn,
joka raivoaisi kesäkuun 20:na, elokuun 10:nä ja tammikuun 21:nä päivänä.
Ei ollut enää oikeistoa. Oikeisto oli kukistettu. Ei siis enää myöskään
aristokraatteja.
Koko kansalliskokous oli varustautunut kahta vihollista, ylimystöä ja
papistoa, vastaan.
Jos nämä vastustelisivat, oli kansalliskokous saanut tehtäväkseen
nujertaa kaiken vastarinnan.
Kuninkaan kohtaloa koskevassa kysymyksessä edustajat saisivat
harkita omantuntonsa mukaan, kuinka häntä kohdeltaisiin. Yleensä
häntä surkuteltiin. Toivottiin hänen voivan vapautua kuningattaren,
aateliston ja papiston kolminkertaisesta holhouksesta. Jos hän
kannattaisi näitä, musertuisi hänkin.
Poloinen kuningas! Hänen nimensä ei ollut enää kuningas, ei Ludvig XVI,
ei majesteetti. Hänen nimensä oli _toimeenpaneva valta_.
Astuttuaan tähän istuntosaliin, jonka järjestys oli heille tuntematon,
edustajat silmäilivät aluksi ympärilleen.
Salin kummallakin sivulla oli suljettu koroke.
»Keille nuo kaksi koroketta on varattu?» kysyttiin monelta taholta.
»Ne ovat eroavien edustajien korokkeet», vastasi arkkitehti.
»Ohoo, mitä tämä merkitsee?» mutisi Vergniaud. »Toimiiko täällä
holhoojakomitea? Onko lakiasäätävä kokous kansan eduskunta vai
koulupoikien luokka?»
»Odotetaan», sanoi Hérault de Séchelles, »ja katsotaan, kuinka
koulumestarimme käyttäytyvät».
»Vahtimestari», huudahti Thuriot, »sanokaa heille sitä mukaa kuin he
saapuvat, että kansalliskokouksessa on mies, joka oli vähällä heittää
Bastiljin kuvernöörin hänen omilta muureiltaan katuun ja että sen
miehen nimi on _Thuriot_».
Puoltatoista vuotta myöhemmin tällä miehellä oli nimenään
_Kuninkaantappaja_.
Uuden eduskunnan ensimmäinen työ oli valita lähetystö, joka menisi
kuninkaan puheille Tuilerieihin.
Kuningas hairahtui lähettämään erään ministerinsä lähetystön luo.
»Hyvät herrat», sanoi ministeri, »kuningas ei voi ottaa teitä
puheilleen tällä hetkellä. Tulkaa kolmen tunnin perästä uudelleen.»
Lähetystö poistui.
»No?» kysyivät edustajat, kun lähetystön jäsenet palasivat
istuntosaliin.
»Kansalaiset», vastasi muuan lähetystön miehistä, »kuningas ei ole
valmis, ja meillä on kolmen tunnin odotusaika».
»Hyvä!» huudahti paikaltaan raajarikko Couthon. »Käyttäkäämme nämä
kolme tuntia hyödyllisesti. Ehdotan, että nimitys _majesteetti_
poistetaan.»
Yleinen hurraa-huuto kajahti vastaukseksi. Majesteetti-nimitys
poistettiin yksimielisesti.
»Kuinka siis tästä lähin _toimeenpanevaa valtaa_ nimitetään?» kysyi
joku.
»Sanottakoon häntä _ranskalaisten kuninkaaksi_. Se on kyllin kaunis
arvonimi, jotta herra Capet voi siihen tyytyä», virkkoi muuan ääni.
Kaikki kääntyivät katsomaan miestä, joka oli nimittänyt Ranskan
kuningasta herra Capetiksi.
Se mies oli Billot.
»Olkoon menneeksi! Ranskalaisten kuningas! Saa kelvata!» huudettiin
kaikilta tahoilta.
»Odottakaa», sanoi Couthon. »Meillä on vielä kaksi tuntia. Minulla on
toinenkin ehdotus.»
»Antakaa kuulua!» huusivat kaikki.
»Ehdotan, että kuninkaan astuessa tänne noustaan, mutta kun kuningas on
päässyt perälle, istuudutaan ja pannaan hattu päähän.»
Hetkeksi syntyi hirveä hälinä. Hyväksymishuudot olivat niin kiihkeät,
että niitä olisi voinut pitää paheksumishuutoina.
Kun sitten oli rauhoituttu, huomattiin, että kaikki olivat
yksimielisiä. Ehdotus hyväksyttiin.
Couthon silmäili kelloa.
»Meillä on vielä tunti aikaa», sanoi hän. »Minulla on kolmaskin
ehdotus.»
»Esittäkää, esittäkää!» kehoitettiin kaikilta tahoilta.
»Ehdotan», sanoi Couthon leppeällä äänellään, joka sopivissa
tilaisuuksissa osasi värähdellä hirvittävää uhkaa, »ehdotan, ettei
kuningasta varten pidetä enää valtaistuinta, vaan varataan hänelle
yksinkertainen nojatuoli».
Kättenpauke keskeytti puhujan.
»Malttakaa, malttakaa», sanoi hän, »en ole vielä lopettanut».
Heti tuli taas hiljaisuus.
»Ehdotan, että kuninkaan nojatuoli sijoitetaan puheenjohtajan
vasemmalle puolelle.»
»Varokaa!» huomautti muuan ääni. »Se ei merkitse ainoastaan
valtaistuimen poistamista, vaan lisäksi kuninkaan alistamista.»
»Ehdotan», sanoi Couthon, »ettei ainoastaan valtaistuinta poisteta,
vaan että lisäksi kuninkuus alistetaan».
Valtavat suosionosoitukset. Tähän huumaavaan kättenpaukkeeseen
sisältyivät kesäkuun 20 ja elokuun 10 päivä.
»Hyvä on, kansalaiset», sanoi Couthon. »Kolme tuntia on kulunut. Kiitän
ranskalaisten kuningasta, että hän on antanut meidän odotella. Emme ole
hukanneet odotusaikaamme.»
Lähetystä meni toistamiseen Tuilerieihin.
Tällä kerralla kuningas otti sen vastaan, mutta hän oli tehnyt
päätöksensä.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »en voi tulla kansalliskokoukseen ennenkuin
kolmen päivän perästä».
Lähetystön jäsenet silmäilivät toisiaan.
»Siis vasta neljäntenä, sire?» sanoivat he.
»Niin, herrat, vasta neljäntenä», vastasi kuningas.
Ja hän kääntyi heihin selin.
Lokakuun 4 päivänä kuningas ilmoitti, että hän ei voinut hyvin ja että
hän tulisi istuntoon vasta seitsemäntenä.
Kuninkaan poissaolo ei silti estänyt, että vuoden 1791 hallitusmuoto,
edellisen kansalliskokouksen huomattavin työ, esitettiin uudelle
eduskunnalle lokakuun 4 päivänä.
Perustuslakia säätäneen kansalliskokouksen jäsenistä oli kaksitoista
iäkkäintä sitä esittämässä.
»Kas vain», virkkoi muuan ääni, »tuossa tulevat ilmestyskirjan
mainitsemat kaksitoista vanhusta!»
Arkistonhoitaja Camus nousi, hallitusmuotokirja kädessä, puhujalavalle,
näytti sitä kansalle ja sanoi kuin toinen Mooses:
»Kansa, tässä ovat lain taulut!»
Sitten alkoi valan vannominen.
Kaikki kokouksen jäsenet astuivat sen ohi alakuloisina ja kylminä.
Monet tiesivät ennakolta, ettei tämä voimaton perustuslaki eläisi
vuottakaan. Vannottiin silti, koska valanteko oli pakollinen toimitus.
Kolme neljäsosaa vannoneista oli päättänyt olla noudattamatta
tekemäänsä valaa.
Mutta Pariisissa kierteli huhu niistä kolmesta päätöksestä,
jotka kansalliskokous oli tehnyt. Ei enää majesteettia! Ei enää
valtaistuinta! Yksinkertainen nojatuoli vain puheenjohtajan vasemmalla
puolella! Kaikki se merkitsi melkein: ei enää kuningasta!
Raha, kuten aina, säikähti ensimmäisenä. Arvopaperit laskivat
huimaavasti. Pankkimiehet alkoivat pelätä.
Lokakuun 9 päivä toi tullessaan suuren muutoksen. Uuden lain mukaan
ei ollut enää kansalliskaartin ylipäällikköä. Silloin Lafayetten tuli
luopua toimestaan, ja kukin kuudesta legionapäälliköstä komentaisi
kaartia omalla vuorollaan.
Kuten muistamme, kuninkaan piti tulla kansalliskokouksen lokakuun
seitsemäntenä, ja hän astui kokoussaliin.
Päinvastoin kuin mitä olisi voinut odottaa — niin voimakas oli
vielä tällöin kuninkuuden arvovalta — kuninkaan astuessa sisälle
ei ainoastaan noustu ja paljastettu päitä, vaan lisäksi puhjettiin
yksimielisiin suosionosoituksiin.