Pois jäi nyt Emmalta iloisuus ja helkevyys. Alakuloisena kuljeskeli hän
vaan yksiksensä, eikä kaivannut kenenkään seuraa.
Niken kotona asui eräs kansakoulun opettajatar. Nikke oli ainakin
osottanut opettajattarelle veljellistä ystävyyttä, mutta sen syvempää
vaikutusta ei tyttö ollut hänen sydämessään löytänyt. Tähän saakka oli
Emma yksin vallinnut Niken sydäntä niin, ettei siellä ollut kenellekään
muulle sijaa.
Opettajatar oli helläluontoinen, hiljainen ja tavoiltaan kerrassaan
mallikelpoinen ihminen. Emman kauneutta ei hänellä ollut, mutta ei hän
kuitenkaan ollut sitäkään vailla ja hänen käytöksensä oli sulava ja
miellyttävä.
Pitemmän aikaa oli Nikke ollut jo opettajattaren parissa ja päässyt
sukeltamaan hänen sielunsa sisälle. Vähitellen alkoivat nuo hyvät
ominaisuudet sieltä esiintyä Nikelle ja ne tuntuivat liittyvän
sopusointuun hänen sielussaan asustavien tunteiden kanssa. Kuta enemmän
Nikke noita ominaisuuksia tarkasteli, sitä herttaisemmalta rupesi tuo
vaatimaton neitonen hänestä tuntumaan ja sitä kauniimmaksi ja
miellyttävämmäksi kävi neitonen Niken mielestä. Vähitellen siitä tunne
kehittyi, mutta sitä varmemmaksi ja pysyvämmäksi se tuli. Ei siinä ollut
äkkiä riehahtelevia, polttavia rakkauden liekkejä, tunnustuksia ja
lupauksia, jotka tuossa äkkinäisessä helteessä useinkin niin pian
kuonaksi palavat.
Kovinkaan kauan ei viipynyt, ennenkuin Nikke teki neidille
tunnustuksensa. Neito hämmästyi ja punasteli hyväsestään, mutta
myöntävän vastauksen hän ujostellen ja kainostellen antoi.
Nikke meni heti isänsä kanssa tuumittelemaan, mitä hän tästä uudesta
liitosta piti.
"Nyt sinä, poikani, olet tehnyt minun mieleni jälkeen. Minä olen kauan
jo tuota ajatellut, mutta en ole tahtonut sinulle sitä esitellä, kun
olen nähnyt sinun kiihkeän rakkautesi Emmaan. Parasta on, että kihlaat
heti Annin, sillä hän on kelpo tyttö ja sinä saat hänestä varman
elämänkumppanin itsellesi."
Seuraavana iltana kutsuttiin muutamia ystäviä Niken kotiin ja silloin
julaistiin Annin ja Niken kihlaus. Ujona, kainona ja miellyttävän
näköisenä palveli Anni vieraitaan, eikä kellään ollut mitään
vastaansanomista heidän kihlauksestaan.
Vaikka asiat olivat jo näin pitkälle kehittyneet, ei Emma kuitenkaan
vielä heittänyt toivoansa. Hän tuli sanomattoman mustasukkaiseksi ja
koki kaikin tavoin levittää ilkeitä ja valheellisia juoruja kylälle
Annista. Usein tyttö raukka herahti itkuun, kun sai niitä kuulla. Mutta
Nikke häntä lohdutteli:
"Mitä sinä noista huolit", sanoi hän, "pianhan kuivat roskat päältä
varisevat. Sinun maineesi on niin puhdas, etteivät halvat juorut vaikuta
ihmisten mieliin, sillä kaikki jo tuntevat, kuinka halpasieluinen Emma
on."
Nikelle oli Emma nyt kahta makeampi kuin koskaan ennen. Hän keimaili
Niken edessä, kielastellen hänelle mitä imelimpiä imarteluita suinkin
voi keksiä. Tämä kaikki ei kuitenkaan vaikuttanut mitään Nikkeen, hän
vain sydämestään ylönkatsoi näitä liukkaita temppuja.
Rakennusmestari muutti nyt perheineen toiselle rautatielle, jota vasta
alettiin rakentaa. Sieltäkin kirjoitti Emma Nikelle hellän kirjeen. Hän
kertoili, kuinka sydämellinen rakkaus ja hyvä sopu vallitsee hänen ja
vanhempiensa välillä. Yhteisvoimin tekevät he työtä ja hän on kutonut
monta isoa pakkaa trikoota ja muuta arvokasta vaatetta. Kello viisi
noustaan ylös ja kymmenen pannaan levolle. Koko tämä aika ollaan
ahkerassa työssä, että tuskin syömään joudetaan. Vaatetta karttuu niin
paljon, että sitä täytyy myödäkin. Hiljakkoin kävi hän kaupungissa ja
möi siellä vaatetta kahdensadan viidenkymmenen markan edestä. Muuten
olisi kaikinpuolin hyvä, mutta ikävä tahtoo näpsiä, kun ei saa tavata
siellä olevia rakkaita ystäviään. "Jospa se päivä kerran valkeneisi,
että saisin sinua kerran vielä kohdata", kirjoitteli Emma.
Tällä kirjeellään tahtoi kai Emma Nikelle ilmaista, kuinka
perinpohjaisen parannuksen hän nyt oli tehnyt, jotteivät hänen entiset
pahat tapansa enään estäisi heidän onnellista jälleenyhtymistään. Mutta
hukkaan meni tämäkin Emman yritys, sillä Nikke ja Anni olivat jo
sillävälin vihityt avioliittoon ja olivat muuttaneet siihen pitäjään,
johon Nikke oli valittu urkuriksi.
Neljästoista kuva.
Tehtailijoita.
Talon väki oli ahkerassa puhdetyössä, miehet häärivät höyläpenkkiensä
ääressä, tehden mikä mitäkin käsityötä talouden tarpeiksi. Vaimoväki oli
kääreytynyt takkavalkean ympärille, jossa he kehräsivät ja toiset
karstasivat.
Muutamassa takan kulmauksessa oli paksu ruhmo ja sen ääressä istui kaksi
poikasta, arviolta noin kahden- ja neljäntoista vuoden välillä.
Minua, joka olin vastatullut vieras, miellytti tuo kuva niin, että
astuin heidän luokseen. Ensi silmäyksellä huomasin, etteivät poikaset
olleet paikkakuntalaisia. Rupesin siis heitä tarkastelemaan.
Tuon leveän ruhmon nenässä oli heillä hakaisten tekokojeet. Siinä oli
heillä myös kuiva leivänpalanen ja silakkaa. Tavasta haukkasivat he
leipää ja kalaa, mutta palanpuremisen aikanakin he jo vääntelivät
hakasia. Heillä oli yllään jotenkin likaiset, avosuiset hurstipaidat,
joiden hihansuut olivat jo kuluneet repaleisiksi. Kun he kierasivat
hakasten renkaita, lepsahtivat nuot rikkeimet lepareet oikein
tahdinmukaisesti.
"Ette suinkaan te, pojat, ole meidän paikkakunnalta kotoisin?" sanoin
heille.
"Emme."
"Mistäs olette?"
"Lappajärven pitäjästä"
"Teiltä näyttää käyvän hyvin hakasien teko", arvelin.
"Ainahan sitä työhönsä tottuu, kun sitä enemmän aikaa tekee. Mutta tämä
työ kävisi paljon nopeammin, jos meillä olisi kynsiatunat, joilla saisi
pikaisesti leikata langan poikki. Semmoisia ei löydy kaupassa, mutta
olemme tehneet piirustuksen ja lähettäneet sen konepajaan ja piakkoin
saamme semmoiset, ehkäpä muutkin saavat", tuumivat pojat.
"Te tehneet piirustuksen!" sanoin kummastuksissani.
"Niin, me."
"Ja konepaja hyväksyi piirustuksenne?"
"Hyväksyi."
"Mutta tuo teidän eineenne näyttää minusta kovin karulta", arvelin.
"Ei auta hauskoin eläminen, jos on mieli jotain ansaita näin vähäisellä
ammatilla. Kyllä on aina aikaa hauskoin elää."
"Ansaitsetteko sitten jotakin tuolla pikku ammatillanne?"
"Aina vähän, aina vähän, kun on ahkera ja säästää. Ja tänä aikana ei ole
muutakaan hommaa", sanoivat pojat.
"Harjoitatteko sitten muutakin ammattia?"
"Kyllä vain. Kun tulee kevätpuoli ja kantohanget, muutamme silloin
jonkun kaupungin läheisyyteen, kokoilemme hangelta jäneksen paparoita ja
myymme niitä kaupunkiin."
"No, mitä niilläkin tehdään?"
"Kenellä on kanoja hoidettavana, he niitä ostavat halusta, sekottaakseen
niitä kanojen ruokaan, jotta ne varemmin ja paremmin munisivat",
selittivät pojat.
"Mitä sitten muuta vielä?"
"Kun se ammatti loppuu ja kun hernemaat alkavat tulla taimelle, silloin
menemme pajukoihin ja kuorimme herne-keppejä suuret määrät ja vedämme
niitä käsikärryillä kaupunkiin; ne käyvät hyvästi kaupaksi. Muina
aikoina vedämme lattiahavuja ja kuusenlehviä kaupunkiin ja myymme niitä
siellä pasmottain porrasten eteen, sylkylaatikoihin ja minkä mihinkin
tarpeeseen ja aina niilläkin jotakin saa."
"Minusta tuntuu, että teidän tulolähteenne ovat kovin niukkoja
tuloilleen", sanoin.
"Kyllä niinkin, mutta olisiko sitten parempi repalehtaa köyhäinhoidon
niskoilla, kun itse hankkia elatuksensa ja toimeentulonsa? Paitsi sitä
on kultaa ja hopeata hieman joka paikassa, mutta sitä on niin vähän,
etteivät kaikki ymmärrä sitä koota, vielä vähemmin koossapitää",
arvelivat pojat.
"Oletteko te sitten saaneet kokoon tuota näkymätöntä kullan ja hopean
tomua noilla keinoillanne?"
"Aina vähän, aina vähän. Ei nyt ole kaikki mukana mitä vuosien kuluessa
olemme keräilleet, mutta onpa meillä nytkin vähäsen", sanoi toinen
pojista ja vetäsi samassa taskustansa nahkakukkaron, jonka pohjassa oli
parin nyrkin kokoinen mukula.
"Noin paljon lantteja", huudahtin.
"Eihän näitä ole kovinkaan paljoa, mutta ovat nämät toki parempaa laatua
kuin luulette."
Näin sanottuaan aukaisi poika kukkaronsa suun ja siellä oli ainoastaan
markan ja kahdenmarkan kappaleita, eikä ainuttakaan kuparirahaa.
"Noinko paljon rahaa tuommoisilla ansioilla!" huudahdin
hämmästyksissäni.
"Ei toki tässä kaikki ole", sanoi poika ja veti povitaskustansa
pikkaraisen kukkaron ja kaasi sen sisuksen kämmenelleen. Siellä oli
neljä kymmenen- ja neljä kahdenkymmenen markan kultarahaa.
"Tämä on sitä hienon hienoa kultapölyä, jota olemme kokoilleet ja
kokeneet koossa pitää. Setelirahoja emme pidä, kun ne ovat niin monen
vaaranalaisia tämmöisissä oloissa, vaan viemme ne pankkiin", selitteli
toinen pojista.
"Ettäkö teillä on pankissakin rahoja!" kysyin hämmästyksissäni.
"Onhan tuolla joku tuhatkunta."
"Tehän olette rikkaita poikia, voisittehan ostaa paremman paidankin
päällenne", sanoin.
"Kyllä nämät vielä menee."
"Saatte syöpäläisiäkin."
"Emme saa. Meillä on ommeltuna housunkaulukseen semmoista ainetta, että
kyllä syöpäläiset ulohtaalla pysyvät."
En voinut muuta kuin jätellä heidät hyvästi ja kehoittaa heitä
edelleenkin työteliäiksi ja säästäväisiksi.
Lähdin pois, mutta kauan pyörivät nuot kummalliset pojat mielessäni.
* * * * *
Oli kulunut aikaa noin parikymmentä vuotta. Silloin täytyi minun lähteä
pitemmälle merimatkalle. Ostin siis likimmässä satamassa piletin ja
nousin laivaan. Seuraavana aamuna nousin aikaisin hytistäni kannelle,
ihailemaan sanomattoman kaunista ilmaa ja täysin siemauksin
hengittääkseni raitista merenhenkeä. Kävelin keulakannelle peränpitäjän
luokse, puhuttelemaan häntä. Kappaleen aikaa haasteltuamme ilmestyi
vierelleni siististi puettu herrasmies, joka näytti olevan noin
kolmenkymmenenviiden vuoden ijässä. Hän sanoi minulle hyvää huomenta
ystävällisesti tervehtien. Koetin muistella, olisinko missään ennen
sattunut tapaamaan tuota herraa, mutta en saanut sitä päähäni.
"Te ette taida tuntea minua", sanoi herra.
"Tosiaan minulla ei ole kunnia tuntea herraa", sanoin yhä tarkastellen
häntä.
"Minä olen tämän laivan kapteeni"
"Sepä hauska, kun saan tutustua herra kapteenin kanssa", sanoin
uudestaan tervehtien häntä.
"Ja tämä laiva on minun omani."
"Aina parempi... Onneksi olkoon", sanoin.
"Ja kuitenkin teidän pitäisi tuntea minut", sanoi kapteeni.
"Minä vaan en muista teitä ennen tavanneeni", sanoin.
"Ja kuitenkin olette tavannut."
"Missä sitten?"
"No tuolla kotipitäjässänne sen leveäpäisen pölkyn ääressä parikymmentä
vuotta sitten", selitti kapteeni.
Minun mieleeni sävähti nyt, että olisikohan edessäni oleva kapteeni ja
laivanomistaja toinen noista pojista, jotka tuon pölkyn ympärillä
vääntelivät takkavalkean valossa hakasia, haukaten väliin silahkaa ja
leipää.
"Ettehän vain ole toinen noista pojista, joiden kanssa niin paljon
haastelin työteliäisyydestä ja säästäväisyydestä?" kysyin hyväsestään
hämmästyneenä.
"Oikein arvattu. Olen vanhempi veljeksistä, se joka silloin oli
kassanhoitajana."
Tulin niin hämmästyneen iloiseksi, että tervehdin häntä kolmannen kerran
oikein syleilemällä.
"Kun kerran olemme tulleet vanhoiksi tuttaviksi, niin lähtekää nyt
kajuttaan einekahville", kehoitti kapteeni.
Menimme.
Kahvia juodessa kyselin kapteenilta miten niin ihmeellisesti oli voinut
käydä.
"Niinhän se kävi kuin tarkoitimmekin", sanoi kapteeni. "Ne hakaset,
jäniksenpavut, hernekepit ja havunlehvät ovat nyt muodostuneet
tämmöisiksi. Ansaitsimme ja säästimme. Kun tulimme ijäkkäämmiksi ja
vankemmiksi, rupesimme urakalla tekemään pienempiä rakennustöitä ja
niissä ansaitsimme hyvin. Saatuamme riittävästi varoja, menimme
polyteknilliseen opistoon ja rupesimme lukemaan insinööreiksi. Meillä
oli semmoinen edistyshalu, että luimme ja teimme kokeita niin paljon
kuin jaksoimme. Saatuamme erotodistukset opistosta, ryhdyimme heti
isompiin rakennustöihin. Niissä taas ansaitsimme melkoisen summan ja
sitte minä ostin tämän laivan. Kävin jonkun aikaa merikouluakin, ja
rupesin sitte itse laivani päälliköksi."
Olin niin hämmästyksissäni, etten huomannut kysellä toisen veljen
kohtalosta mitään.
Toisen päivän illalla pääsin matkani perille. Jättelin kapteenin
sydämellisesti hyvästi ja nousin maihin.
Kaupunki johon tulin oli isompia maassamme, mutta minä olin siinä nyt
ensi kertaa käymässä.
Seuraavan päivän kiertelin uteliaana ympäri, katsellen kaupungin
merkillisyyksiä. Muunmuassa huomasin siellä konepajan, joka näytti vasta
rakennetulta. Pajan johtajalta pyysin päästä sitä katselemaan sisältä.
Hän tarkasteli minua päästä jalkoihin ja näytti epäröivän, mutta vihdoin
päästi minut sisälle. Kuljeskelin ylt'ympäri tuota laajaa huoneustoa,
katsellen kaikkia ihmeellisiä kojeita, mitä siellä löytyi. Viimein
pysähdyin voimarattaan viereen katselemaan kuinka helponnäköisesti se
kylmiltään leikkeli vanhoja, kuluneita rautatien ratakiskoja noin
kyynärän pituisiksi pätkiksi. Nuo paksut raudat eivät voimarattaan
edessä näyttäneet pidättävän mitään; ne menivät poikki kuin korte, eikä
voimaratas yhtään hidastunutkaan, kun sen terä ratakiskoa katkasi.
Siinä seisoessani ja katsellessani tuota ihmeellistä voimaa, kulki
ohitseni siistinnäköinen herra. Hän pysähtyi ja sanoi iloisesti hyvää
huomenta, ja hänen vilkkaat kasvonsa näyttivät loistavan hyvästä
mielestä.
Katsoin kummastellen häntä.
"Ette taida minua enään tuntea", sanoi hän hymyillen.
"Enpä muista teitä ennen nähneeni", sanoin.
"Ja kuitenkin tapasin teidät kerran ennenkin, jos muistanette,
kotipitäjässänne parikymmentä vuotta takaperin."
"Mitä ihmettä? Olisitteko toinen noista silloisista hakaspojista?"
"Niinpä olen. Toisella veljelläni on oma höyryalus ja hän itse kuljettaa
sitä."
"Sen minä jo tiedän", sanoin minä, "sillä tänne tullessani minulla oli
kunnia matkustaa hänen laivallaan. Tapasimme kapteenin kanssa toisemme
ja puhelimme keskenämme paljon. Olin hämmästynyt tuosta kohtauksesta
niin, etten huomannut kysyä teidän kohtalostanne mitään, mutta nythän on
sitä hauskempi, kun teidätkin tapasin."
"Hän tietysti kertoi teille seikkaperäisesti elämämme juoksun."
"Kyllä hän kertoi, mutta en huomannut sitäkään kysyä, oletteko te
kumpainenkin jo perheellisiä miehiä."
"Kyllä olemme. Rikkaita emme hakeneet, vaikka olisihan niitäkin tainnut
tarjolla olla. Minä nain palvelustyttöni, joka on hyvin kelpo ihminen ja
oli useampia vuosia ollut luonani palveluksessa. Veljeni taas nai
laivansa perämiehen tyttären. Periaatteemme oli semmoinen, että miehen
tulee vaimonsa elättää ja hoitaa, eikä pyrkiä rehentelemään vaimonsa
omaisuudella", selitti hän.
"Mitäs te nyt aiotte eteenne ottaa?" utelin.
"Minä olen jo elämäni uran valinnut. Tämä konepaja on minun. Itse olen
tämän rakennuttanut, itse hoidan tätä ja pidän kaikkea silmällä, ja nyt
jo huomaan, että se kannattaa hyvin. Toivon, ettei minulta tässä tule
puuttumaan leipää eikä työtä", arveli hän.
Vaikka olenkin tuntenut noiden veljeksien toimeliaisuuden ja kuullutkin
paljon siitä, hämmästyin kuitenkin hyväsestään tämän kuultuani.
"Ja niin vähästä te alotitte", virkoin hänelle.
"Vähästä kylläkin", hän vastasi, "mutta äyristähän satakin alkaa.
Pääasia oli vaan se, että me halusimme tehdä työtä ja osasimme säästää,
siinä oli koko meidän onnemme perustus."
"Tehkää nyt hyvin ja lähtekää katsomaan minun kotianikin", esitteli hän
sitten.
Minä myönnyin.
Hänen kotiinsa tultuamme esitteli hän minut vaimolleen vanhana
ystävänään. Vaimo oli kaunis ja kaikinpuolin miellyttävän näköinen. Koti
oli sangen hyvällä aistilla järjestetty, jopa niin, ettei missään
paikassa silmä keksinyt semmoista kohtaa, jonka olisi suonut toisin
olevan. Täydellinen puhtaus vallitsi kaikkialla. Kaksi keltatukkaista
lasta oli talossa, toinen niistä vielä kehdossa, mutta toinen jo
vesselöitsi lattialla.
Minua ei päästetty talosta pois koko sinä aikana minkä viivyin
kaupungissa ja minua hoidettiin niinkuin parasta ystävää tai niinkuin
olisin ollut heidän paras hyväntekijänsä.
Poislähtiessäni jättelin heidät sydämellisesti hyvästi, toivottaen, että
heidän kotielämänsä pysyisi onnellisena heidän elämänsä loppuun saakka.
Viidestoista kuva.
Veljekset.
He olivat vielä semmoisia pieniä vesseleitä, että hätinä kykenivät omin
neuvoinsa kävellä vaapertamaan. Ei kukaan voinut sanoa, kumpi heistä
olisi ollut isompi tai pienempi, kumpi laihempi tai lihavampi, kumpi
rumempi tai kauniimpi, ja pitipä olla oikein tarkka tuntija, jos mieli
tietää, kumpi heistä kumpikin oli. Ei ole kummakaan jos niin oli, sillä
eipä moni juuri tiennyt sitäkään, kumpi heistä oli vanhempi; ainoastaan
äiti sen tiesi, kumpi heistä oli ensiksi päivänvalon nähnyt, sillä he
olivat kaksoiset. Toiselle heistä pantiin nimeksi Aappi ja toiselle
Saku. Niin yhdennäköiset olivat lapset, että saadakseen selvän kumpi
heistä kumpikin oli, täytyi pitää punaista rihmaa toisen kalvosessa.
Rämät kauniit lapset eivät ottaneet syntyäkseen mistään ylevästä ja
rikkaasta perheestä, vaan aivan köyhistä vanhemmista, tuosta Katajamäen
Jussin kuuluisan köyhästä perheestä.
Jussi oli kyllä kelpo mies ja teki työtä kesät talvet hengen edestä,
mutta hänen ansionsa eivät riittäneet lukuisan perheen toimeentuloksi.
Ennestään hänellä jo oli kuusi lasta ja nyt vielä annettiin lisäksi
kaksi yhtaikaa.
Katajamäen-Jussi ei ollut mikään nurrusunteri, sillä hän oli oppinut
ottamaan vastaan niin pahan kuin hyvän päivänkin ja oli aina yhtä
iloinen. Hän rakasti vaimoaan kaikesta sydämestään ja poisti
iloisuudellaan vaimoltaan kaikki surut ja huolet, jos jolloinkin
semmoisia sattui tulemaan.
"Näetkös, Riitu, kuinka Jumala meitä rakastaa, kun hän uskoo meille niin
runsaasti noita lahjojansa. Taasenkin lahjoitti meille kaksi noin
kaunista poikaa", tuumaili Juho lasten synnyttyä vaimolleen, hyväillen
häntä.
"Niin, mutta millä ne kaikki elätetään?" sanoi vaimo huolehtien.
"Älä siitä huolehdi, kyllä Jumalalla on rikkautta. Maailma on avara ja
kyllä siellä meidänkin lapsemme osansa saavat, kun vaan heissä on
miehuutta siihen kiinni tarttumaan", lohdutteli Juho.
Tuli sitten kova katovuosi ja sen kanssa kova lavantauti, joka nälästä
heikontuneita ihmisiä korjasi paljon tuonentuville.
Tämä ankara tauti osui Katajamäenkin Jussin köyhään kotiin ja kaasi
kaikki rujoksi, paitsi noita kaksoisia.
Ei ollut Katajamäessä elämä ennenkään väljää, mutta nyt se vasta
tiukaksi tuli. Ei ollut sitä, joka olisi vesilusikan oikaissut tuolle
kahdeksanhenkiselle sairastavalle perheelle. Ei ollut ruokaa, ei
hoitajaa.
Vihdoin lähettivät kyläläiset erään nilkun ja rokonarpisen tytön
hoitamaan kovaonnista perhettä. Elintarpeitakin lähetettiin sinne mitä
kultakin riitti.
Tuo lähetetty tyttö oli kuitenkin ihminen, jolla oli puhdas, hurskas
sielu. Hän hoiti sairaita parhaan taitonsa mukaan ja koetti lievitellä
sairasten tukalaa tilaa, vaikka hän itsekin oli yhteiskunnan hylkiöitä.
Kaikella lempeydellään ja ihmisrakkaudellaan ei hän kuitenkaan voinut
estää sitä, että tuoni yhden ja toisen tempasi perheestä pois.
Aappi ja Saku olivat jo siksi isoja poikia, että he ymmärsivät nykyisen
asemansa. Alituiseen istuivat he tuon hyväsydämisen ja vastenmielisen
näköisen kunnan Karun luona, kysellen sairaan perheen tilasta,
paranevatko he vai kuolevatko. Eihän Karu heille muuta osannut sanoa
kuin että he ovat sangen kipeitä ja voivat kuolla, mutta voivat jäädä
elämäänkin.
Kun tämä leikki oli lukossa, ei ollut koko perheestä enään elämässä
muita kuin itse Jussi ja nuo kaksoiset. Tuoni oli korjannut pois äidin
ja nuo vanhimmat kuusi lasta. Isä oli nääntyä suruunsa, eikä hän voinut
taudin murtamana toimittaa mitään. Ei ollut ruokaa itselläänkään, sitä
vähemmin rakkaille lapsilleen. Ei ollut muuta neuvoa kuin laittaa
mierolle nuo ainoat jäljelle jääneet rakkaat kaksoisensa.
Mierolla kulkiessaan olivat pojat aina toinen toisensa tukena.
Paikkakunnalla tunnettiinkin heidän kurja tilansa ja ihmiset kokivat
heitä vaalia ja suosia parhaansa mukaan.
Pahimpana kiusana oli heillä toiset kerjulaispojat, jotka kulkureina
maailmaa kierrellessään olivat oppineet kaiken maailman kierot temput.
Usein kävi niin, että kun nämä sattuivat tapaamaan Katajamäen kaksoiset,
ei päästy ennen eroon kuin nuot mailmantolaiset hyökkäsivät kaksoisten
kimppuun. Mutta silloin seisoivat veljekset niin lujina yksistäpuolin,
että he ennen voivat kaatua kuin väistyä.
Eräänäkin kertana kun he lähtivät tallustelemaan eräästä vankasta
talosta, jossa heitä oli yltäkylläisesti ruokittu, huomasivat Katajamäen
kaksoiset, että heitä ajoi takaa kolme poikaa ja eillimäisellä oli
kädessä ruoska, jolla hän lyödä hutki ilmaa. Veljekset huomasivat kohta,
että takaa-ajo tarkoitti heitä. Niin pian kuin suinkin kerkesivät,
koettivat he piiloutua lähellä juoksevan korkea-ahteisen, monimutkaisen
luonnonojan rantapensaikkoon. Mutta noilla takaa-ajajilla oli
vainukoiran vaisto ja pian he tapasivat nuo vähäiset veljekset. Eihän
muuta kuin alettiin ruoskineen käydä päälle.
"Miksi te meitä vainootte, emmehän me teille ole mitään pahaa tehneet?"
sanoi Saku, asettuen veljensä kanssa niin miehuulliseen vastarintaan
kuin suinkin voi.
"Ei tässä nyt käräjöimään, vaan maistakaa tästä!" sanoi
ruoskanheiluttaja ja lyödä läimäytti samassa Sakua kasvoihin niin, että
veri tuli huulesta.
Mutta tätä ei ruoskamiehen olisi pitänyt tehdä, sillä samassa hyökkäsi
Aappi roikaleen kinttuihin ja kaasi hänet alleen. Vaikka tuo Poro-Annan
Vihtori oli maankuulu kaikesta ilkeydestään, ei hänessä kuitenkaan ollut
miestä nousemaan tanakan Aapin alta. Kynsin hampain koetti Aappi saada
häntä rangaistuksi ja hän oli niin ketterä, että jos hänen vastustajansa
koetti millä tavoin hänestä erilleen päästä, oli Aapilla jo kymmenenkin
temppua sitä estämään. Kuitenkin olisi Aapin tainnut lopultakin huonosti
käydä, sillä nuo toiset takaa-ajajat olivat toipuneet hämmästyksestään
ja alkoivat mukiloita häntä takaapäin, mutta siinä oli jo Saku ja ankara
ottelu alkoi. Kaksoiset olivat niin toki-ottoja, etteivät he huolineet
olivatko kumossa vai pystyssä, mutta kynsin hampain olivat he
vihollisissaan kiinni. Viimein täytyi Poro-Annan Vihtorin joukkoineen
lähteä käpälämäkeen.
Mierolla kulkeminen kävi pojille yhä enemmän ja enemmän vastenmieliseksi
ja päästyään tuonne kolmen neljäntoista vanhaksi, pyrkivät he jo
väkisinkin jäämään taloihin jotakin tekemään, ettei heidän olisi
tarvinnut olla kulkeella.
Kaikissa tuumissaan ja mietteissään olivat he yksimieliset. Yhden ainoan
kerran tuli heille erimielisyyttä, joka oli sukeutua riidaksi. Kävi näet
sillä tavalla, että Poro-Annan Vihtori sattui ypö yksinään veljesten
pariin. Saku vaati kovasti, että nyt hänelle kerrankin kostetaan
ilkeytensä, mutta Aappi pani kovasti vastaan.
"Mitä meille siitä hyvää lähtisi, jos me nyt häntä myllyyttäisimme?"
arveli Aappi.
"Onhan hän meille tehnyt syyttä aikojaan niin paljon kiusaa ja ilkeyttä,
ettei ensinkään ole liikaa, vaikka vähän häntä löylyytämmekin", intti
Saku.
"Älkää pahaa pahalla kostako, sanotaan jo katkismuksessa ja olen kuullut
sanottavan, että tee hyvää tai pahaa, niin edestäsi sen löydät."
"Sinä olet mielestäsi niin viisas, että luulet kaikki tietäväsi", sanoi
Saku närkästyen.
"Älä, hyvä veli, niin sano. Koetapa nyt ajatella, olenko puhunut väärin.
Sen minä vaan sanon, etten nyt ryhdy neuvoasi seuraamaan. Ellet luovu
aikeestasi, niin ryntää sitten Vihtorin kimppuun jos uskallat, mutta
minulta et apua saa."
Sen sanottuaan Aappi meni Vihtorin luo, puhutteli häntä ystävällisesti
ja vaihettipa hänen kanssaan vielä vyönlukkoakin.
Sen koommin ei veljesten välillä kuulunut koko jupakasta mitään.
Kului muutamia päiviä. Vihtori sattui uudelleen tulemaan veljeksiä
vastaan, ja nyt hän lyöttäysi heidän mukaansa. Heillä oli kuljettavana
noin virstan pituinen taival. Sillä välillä oli iso vetinen puro, eikä
sen yli ollut muuta porrasta kuin yksi iso hirsi. Oli satanut ja hirsi
oli liukas. Puron yli oli edellä menossa Saku, hänen jälessään Vihtori.
Keskellä puroa luiskahti Sakun jalka ja hän putosi päistikkaa veteen.
Aappi päästi kauhean hätäisen parauksen, sillä puro oli virtava ja syvä.
Mutta samassa tuokiossa paiskautui Vihtori Sakun jälkeen, sai häntä
niskasta kiitti ja veti hänet ahteelle. Siinä he sitten kuivailivat
päivän paisteessa märkiä vaatteitansa, ennenkuin lähtivät liikkeelle.
"Olipa tuo Vihtori kuitenkin hyvä poika, kun veti minut ojasta pois",
sanoi Saku veljelleen, kun he sitten kahden jatkoivat matkaansa.
"Olisitkos nyt hyvilläsi, jos olisit saanut tässä tuonnoin pieksää
myllyyttää Vihtoria, ja olisitko voinut siinä tapauksessa odottaa
häneltä apua?" sanoi Aappi.
"Älä puhu, veljeni, enään mitään siitä", sanoi Satu ja tarttui veljeään
kaulaan.
* * * * *
Viisitoista vuotisia olivat Katajamäen veljekset, kun he pääsivät
muutamaan syrjätaloon renkipojiksi. Kyllä koetettiin olla ahkeria ja
terhakoita, jottei heitä vaan pantaisi pois ja etteivät joutuisi
uudestaan mierolle.
Ystävällistä talonväkeä veljekset palvelivatkin kolme kokonaista vuotta,
ottamatta koko aikana mitään palkkaa, vaikka heille sitä jo lopulta
tarjottiinkin; ainoastaan vaatteenapua heille annettiin.
Katajamäen kaksoisista kasvoi vankat ja komeat miehet. Heitä haluttiin
kilvan palveluspaikkoihin, joissa maksettiin hyviä palkkoja. Yhä vielä
he rakastivat niin toisiaan, että tahtoivat aina olla samassa talossa.
Aappia onnisti nyt niin, että hän nai rikkaan talon kahdesta
sisaruksesta toisen. Tytön uljas ja rikas suku oli tosin tätä naimista
vastaan ja he tekivät kaikkensa estääksensä siitä mitään tulemasta,
mutta ei siinä auttanut mikään, sillä tyttö ei luopunut Aapista.
Aappi sai vaimonsa kanssa niin ison perinnön, että hän osti itselleen
hyvän maatilan.
Muuten olisi ollut nyt kaikinpuolin hyvä, mutta Aapilla oli kauhean
ikävä veljeänsä. Hän tuumitteli emäntänsä kanssa ja tämä suostui
siihen, että Saku otettiin kotiin ja hänelle annettiin toinen puoli
maasta. Sakulla oli kyllä taloon tullessaan koko joukko rahoja
palkkasäästöistään, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että ne olisivat
likimaihinkaan riittäneet puolen tilan hinnaksi.
Veljesten isä ei ollut koskaan ihan parantunut, vaan oli lopulla
joutunut suorastaan köyhäinhoidon huostaan. Siitä asti kun hänen
kaksoisensa voivat jotakin ansaita, kokivat he auttaa isäänsä. Mutta nyt
kun he saivat oman talon, noutivat he isänsä sinne. Hänelle laitettiin
erityinen kamari, jossa häntä hoidettiin kaikella huolella, ja kaikki
kunnioittivat ja palvelivat tuota hyväluontoista ja raihnaista ukkoa.
Näin elettiin kaikessa sovinnossa ja ystävyydessä joku aika. Sitten nai
Sakukin itselleen emännän, mutta hän sattui saamaan vaimokseen kauniin,
vaan ylpeäluontoisen ihmisen, joka olisi tahtonut vallita kaikki. Hänen
pitkä palmikkonsa leiskui kaikkialla huoneissa, joissa hän hääri ja
pyörähteli kuin oikea emäntä, eikä hän Aapin vaimoakaan pitänyt missään
arvossa, vaikka tämä oli tuonut mukanaan kaikki mitä heillä oli ja hän
itse oli köyhä piikatyttö.
Tämä ristiriitaisuus aikaan sai tavasta hiljaista nahinaa perheen
kesken, vaan ei kuitenkaan semmoista, että kylä olisi siitä mitään
tiennyt.
Suloutensa mahtivoimalla luuli Sakun emäntä saavansa miehensä sydämen
kääntymään kuinka moneen kieroon tahansa; mutta siinäpä hän pahasti
pettyi. Saku kyllä rakasti vaimoansa kaikella aviomiehen rakkaudella,
mutta käski hänen pysyä aisoissaan ja olla häiritsemättä perheen rauhaa.
Kerran paraana niittyaikana tulla topsasti veljesten kotiin yhtäkkiä
Poro-Annan Vihtori.
"Kah, Vihtorihan se on", sanoivat Aappi ja Saku yhteen ääneen ja menivät
häntä tervehtimään.
"Olisiko teillä työtä, minä kyllä joutaisin sitä pieksämään?" sanoi
Vihtori.
"Kyllä on, kun vaan halunnet sitä tehdä", sanottiin.
Niillä puhein jäi Vihtori taloon. Hän pysyi siellä yhtämittaa useampia
vuosia, eikä hän koskaan kysynyt paljonko hänelle maksetaan palkkaa; oli
ja eli vaan niinkuin kotonaan. Talosta hänelle tehtiin vaatetta ja
annettiin tavasta rahaakin. Hän oli uskollinen kuin koira ja teki työtä
urhoollisesti; oli niinkuin hän olisi pitänyt itseänsä perheeseen
kuuluvana.
Eräänä lauvantai-iltana oli tultu yökuntaniityltä kotiin. Kun oli
kylvetty ja illallinen syöty, rupesi Saku muun väen levolle mentyä
hakkaamaan nurkantakaisia. Tupa oli siistitty, pöytä ja lattia puhtaiksi
pestyt, eikä roskanhippuakaan näkynyt lattialla. Periakkunan alla
penkillä istui Saku ja hakata nolkutteli tupakkahakkurissa palturia.
Pöydällä oli tupakkaseula ja pari tuohitönttöä, johon hän pakkasi
hienonnetut tupakat.
Kun hän siinä yksin hiljaisuudessa työskenteli, tuli Riikka, hänen
vaimonsa, siihen ja alkoi puhella hänen kanssaan.
"Sen minä sanon, että meidän pitää erota Aapista ja Annasta ja vielä
heti paikalla, sillä minä en rupea heidän kanssaan pitemmältä asumaan",
sanoi Riikka.
"No mitä heissä on sitten vikaa?" sanoi Saku.
"Vielä häntä kysyy. Eihän tässä ole kellään muilla sanansijaa, Annahan
se komentaa ja määräilee kaikki, enkä minä jaksa häntä kärsiä", puhkuili
Riikka.
"Senpä mä tiesinkin. Anna on niin siivo ihminen, etten ole monta
semmoista nähnytkään. Hän ei puhu päiväkausiin kenellekään mitään, pahaa
ei ensinkään ja tekee asiaa niin paljon kuin kerkiää. Mutta sinä olet
niin paha ja ylpeäsisuinen, että kaikkien sinua pitäisi passata ja
kumarrella. Päiväkaudet sinä piikkeilet ja kärtyilet kaikille ihmisille,
etteihän sinuun voi olla tuskaantumatta parhaalla tahdollaankaan. Ettes
häpeä! Annahan tähän on tuonut mitä meillä on ja sinä julkeatkin olla
tuommoinen. Sinun ei tarvitse puhuakaan eroamisesta, sillä minä en eroa
veljestäni niin kauan kuin elän", tuumaili Saku vakavasti.
Riikka lähti vihapäissä tuihuten pois. Hän sieppasi tuvasta mentävän
kamarin ovesta avaimen ja sanoi: "Siellä semmoinen mies olkoon, eikä
sinun tarvitse tänne enään tosiaan tulla", ja löi samassa oven lukkoon.
Saku ei näyttänyt olevan millänsäkään vaimonsa tuihuamisesta. Hän hakata
nalkutteli vaan tupakkansa loppuun, pakkasi ne tönttöihin, siivosi
pöydän ja siirsi tupakkahakkurin pöydän latvan alle. Sitten meni hän
tyynesti kamarin oven taa ja kolkutteli sitä hiljalleen pyytäen päästä
sisälle.
"Pysy siellä ilkiö", kuului kiukkuinen ääni kamarista.
Saku palasi tyynesti takaisin tupakkaruhmonsa luo, otti sen syliinsä ja
alkoi kantaa hyssytellä sitä kamarin ovea kohden. Päästyään oven luo,
pukkasi hän ruhmolla oveen ja ovi lensi lukkoineen auki. Sitten astui
Saku tyynesti kamariin, painoi oven kiinni, eikä sen koommin kuulunut
sieltä hiiren hiiskausta.
Vihtori oli nakkaunut illalla penkille maata ja siihen nukahtanut. Mutta
kun Riikka tuli tupaan, heräsi hän ja näki koko heidän jupakkansa.
Talossa sattui olemaan eräs suulas kylän akka, Posti-Kaisaksi kutsuttu.
Tämän kuullen sattui Vihtori kummailemaan kuinka sisukas ihminen
kuitenkin Riikka oli, vaikka hän oli luullut häntä hyväksikin.
Tämän kertasi Posti-Kaisa heti Riikalle ja siitäkös tämä kataantui
silmittömäksi.
"Kaikkia maankulkijoita roistoja tähän kootaan silmillä olemaan, ja
ellei häntä paikalla eroteta talosta pois, niin minä en ole tuntiakaan
talossa", pauhasi Riikka mennen kamariinsa. Aappi, joka oli isäntänä
talossa, käveli myöskin sinne ja tovin ajan päästä tuli sinne Sakukin.
"Kuinka sinä, kälyni, voit tuolla tavalla häväistä itsesi koko väen
kuullen?" puheli Aappi. "On koettu kaikin tavoin peittää sinun
virheitäsi, mutta eihän niitä mitenkään voi salata, kun itse olet noin
kovin julkisesti tavattoman suulas. Vihtoria ei meiltä panna pois, jos
hänen vaan haluttaa olla, sillä hän on avullinen työmies eikä mikään
roisto."
"Niinhän se on. Kaikki minua jyrsivät, syövät ja -- sortavat; muut ne
ovat kaikki hyviä, minä vaan yksin paha. Minä en jaksa tätä kauemmin
kärsiä", sanoi Riikka pillahtaen itkuun.
"Sitä ei voi kukaan uskoa, kuinka monta ristiä, murhetta ja vaivaa sinä
olet tuolla pahalla luonnollasi minulle tuottanut", sanoi nyt Saku. "Et
sinä ainoastaan minun rauhaani häiritse, mutta sinä pilaat, turmelet ja
myrkytät koko väen elämän. Ihminen olisi mitä parhaimpia ja kykenevämpiä
ihmisiä olla saattaa, kun vaan kykenisi hillitsemään sisunsa. Koeta,
hyvä ihminen, ottaa vaaria Jumalan sanasta ja tottele omantuntosi ääntä,
niin ei vieläkään ole myöhäistä parantaa elämääsi", puheli Saku.
Riikka ei vastannut mitään, hän vaan itkeä nyyhkytti ja miehet lähtivät
vihdoin kamarista pois.
Riikka otti nyt toisen kurssin itselleen, saavuttaaksensa
tarkoitusperänsä. Hän ei tehnyt päiväkausiin pienintäkään taloudellista
asiaa. Päivät päästänsä piti hän kamarinsa lukittuna eikä päästänyt
ketään sisälle. Tavasta kävi hän salaa syömässä ja kun sattui olemaan
tilaisuutta, kantoi hän ruokaa kamariinsa. Mitä hän siellä ollessansa
teki ja toimi, sitä ei tietty. Illalla maatapanoaikana täytyi hänen
kuitenkin avata Sakulle ovi. He viettivät siellä niin tyyntä ja
hiljaista elämää, ettei kamarista kuulunut hiiren hiiskausta. Saku oli
hiljainen mies ja muutenkaan häntä ei haluttanut mitään puhua
keskinäisistä väleistään, ettei hänenkään kauttaan saatu tietää, mitä he
keskenänsä olivat tuumailleet.
Tämmöistä menoa koti useampia viikkoja, sillä tällä äkäisyydellään luuli
Riikka vihdoinkin tarkoituksensa saavuttavansa ja saavansa eron
veljesten värillä toimeen.
Kuitenkaan ei kukaan piitannut Riikan mussottamisesta mitään, annettiin
vaan hänen olla ja elää niinkuin hänen halutti; väki eli ja oli hyvässä
sovinnossa niinkuin ei koko Riikkaa oikkuineen olisi ollut olemassakaan.
Riikka oli toivonut tällä tempullaan ainakin sen voittavansa, että häntä
kaikin tavoin koetettaisiin lepyttää ja pyydellä taasenkin elämään
tavallista elämäänsä ja tekemään talon töitä. Mutta kun hän huomasi,
ettei hänestä välitetty tuon enempää, sapetti se häntä niin, ettei hän
ollut voida päivästä toiseen päästä. Tukala oli pitemmältä tämmöistä
sietämätöntä elämää viettää ja toisekseen oli hänen häpeä peräytyä ja
ruveta olostamaan muiden ihmisten seurassa. Mutta vaikka hän olisi
kuinkakin koettanut ähkiä, puhkia ja taistella pahan sisunsa kanssa,
täytyi hänen kuitenkin vihdoin taipua. Hän rupesi pitämään avainta
kamarinsa ovessa ja alkoi olla muiden ihmisten parissa ja tehdä asiaa,
mutta paksu sielu oli hänellä vielä nytkin. Syömään hän tuli kyllä aina
muiden kanssa, mutta ei puhunut kenellekään yhtään sanaa, ei sittenkään,
vaikka joku häneltä jotain kysyikin.
Tämmöistä menoa kesti nytkin useampia viikkoja, mutta ei tämäkään
elämäntapa tuntunut Riikasta mieluiselta. Häntä vaivasi ja pakoitti
katkematta se tunto ja tieto, ettei hän ole niinkuin muut ihmiset ja
että tähän elämän tukaluuteen hän itse on syypää. Hän tunsi tunnossaan,
kuinka muut ihmiset häntä katsoivat ylen hänen oikkujensa takia. Niin,
hän kyllä tiesi ja tunsi tunnossaan, että hän oli väärässä ja että olisi
tehtävä parannus ja ruvettava elämään parempaa, uutta elämää, mutta paha
sisu ei antanut perään.
Muu väki ei nytkään piitannut Riikan puhumattomuudesta yhtään mitään. He
puhelivat ja toimittelivat keskenään kaikessa sovinnossa ja ystävyydessä
kaikenlaisista taloudellisista asioista ja töistä, eivätkä näyttäneet
kaipaavan Riikkaa ensinkään; tuskin loivat silmiäänkään häneen, kun hän
mököttäen kulki sivuitse.
Eräänä kertana tuli suutari taloon.
"Minkälaiset kenkävarat Riikalla on; tulisitko sinä toimeen yhdellä
parilla, kun ei tahdo nahka riittää, että kaikille tehtäisiin kaksi
paria?" kysyi Aappi sävyisästi.
"On minulla kaksi paria hyviä eheitä kenkiä, kyllä minä tulen yhdelläkin
parilla toimeen", vastasi Riikka.
Tämä oli ensimmäinen puhe minkä hän oli parin kuukauden ajalla suustaan
päästänyt. Oikein muu väki säpsähti, kuullessaan Riikan puhuvan
ihmisiksi. Tästä alkaen rupesi Riikka taasenkin puhumaan tavalliset
asiansa kuten ennenkin.
Muutamana kertana tuli Vihtori isännän kamariin.
"Minä tulin ilmoittamaan teille, että minä haluaisin nyt erota talosta",
sanoi Vihtori.
"Mikä sinun päähäsi nyt on ampunut, kun pois haluat? Onko joku sinua
loukannut?" uteli isäntä.
"On parikin syytä tähän pyyntööni. Olen huomannut, että minä olen tullut
pahaksi silmätikuksi Riikalle ja hän soisi pääsevänsä minusta. En
tahtoisi olla kenellekään pahennukseksi ja riidanaiheeksi. Mutta oikea
syy on kuitenkin toinen. Olenpa tullut huomaamaan, että akaton mies on
kuin aidaton niitty ja olen aikonut ruveta tässä naimapuuhiin"
"Eihän toki -- no mistä vainen?" sanoi isäntä höröstyen ja katsoi
kiinteästi Vihtoria silmiin.
"Tuoltahan sitä Kupulasta."
"Senkö meidän torpparivainajan lesken, Tiinan?"
"Sitähän sitä", sanoi Vihtori vähän ujostellen ja tuhrasi käsiselällään
nokkaansa.
"Aiotko sitten mihin viedä vaimosi?"
"Olen ajatellut sitä, että jos torpan huoneet saisivat olla teidän
maalla", arveli Vihtori.
"Etkö haluaisi ottaa koko torppaa haltuusi?" kysyi isäntä.
"Kyllä olen sitäkin miettinyt, vaan en uskaltanut siitä mainitakaan."
"Kernaasti saat koko torpan haltuusi tiluksineen päivineen, kun vaan
teet siitä tavalliset päivätyöt taloon ja muutenkin olet palkan edestä
talossa työssä, kun omilta töiltäsi joudat. Minä en mielelläni päästäisi
sinua kaikenni talosta irti. Muutoin olkoon vain onneksi uudet aikeesi
ja onhan niin syytä toivoakkin, sillä Tiina on kelpo ihminen", puheli
isäntä.
Isäntä ja Vihtori pistäysivät lukkarilla ja siellä tehtiin heti
kirjallisesti torpan kontrahti.
Kun Riikka sai tietää, että Vihtori kuitenkin poistui talosta, oli hän
sangen tyytyväinen itseensä, sillä hän otaksui oikuillaan kuitenkin
saaneensa sen aikaan. Mutta kun hän sai tietää, että Vihtori jää taloon
torppariksi, oli hän taasen pari viikkoa puhumatonna.
Kyllä Riikka eteenkin päin koetti kaikella tavalla saada veljesten välin
häirityksi, mutta kaikilla oikuillaan ei hän voinut mitään heihin
vaikuttaa ja rauha ja sopu pysyi edelleen entisellään veljesten ja muun
perheen välillä.