Oli kerran mies Oterma,
Otermalla veli Katerma,
kummallakin nainen nuori.
Ajoivat aamulla varahin
hämäräisen metsän halki;
lauloi puussa Lemmon lintu:
"Ontuva on mies Oterma,
kaunoinen on mies Katerma,
hyv' on syödä Hiiden linnun
veljen maksoa veristä."
Veli vanhempi kirosi:
"Mitä laulat Hiiden lintu!"
Sanan saattoi nuorempainen:
"Raikui matkamme ratoksi."
Veljet huhdalta palasi
pimetessä talvipäivän;
paha hongasta pakisi:
"Verevä Oterman onni,
kapea Katerman nainen,
hyv' on syödä Hiiden linnun
naisen nuoren rintapäitä."
Katerma karahkan otti,
heitti Lemmon lentiäistä.
"Mitä herja hellittelet!"
Veli vanhempi murahti:
"Lauloi mieltä miehen päähän.
Vieri aikoa vähäisen,
hanget hohti, pyyt pyrisi,
kukertivat kukkoteeret;
virkkoi kaunoinen Katerma:
"Sinä sinne päin erästä,
minä tänne työnteleime."
Näki ontuva Oterma
edestänsä pyyn putoovan,
kohtasi salossa veljen.
"Etpäs sie eronnutkana!"
Sanoi Kaunoinen Katerma:
"Taisin kierteä keheä."
Erosi erähän veljet,
kuuli kaunoinen Katerma
suhahtavan sulkanuolen.
"Miksi sie minua ammuit?"
Sanoi ontuva Oterma:
"Lienen Hipaissut pahasti."
Vieri aikoa vähäisen,
päivä paistoi, pälvet nousi,
hanget suuretkin sulivat;
ei sula sydänten routa
pimeässä veljespirtin.
Astui veljet atrialle;
puhui nuorikko Oterman
Katermalle kaunihille:
"Sinä veljesi tapakin,
saamme toinen toisihimme!"
Virkkoi kaunoinen Katerma:
"Vuota, kun kylyhyn käymme!"
Kävivät kylyhyn veljet;
kuiskasi Katerman nainen
Otermalle ontuvalle:
"Sinä veljesi tapakin,
sulta naista naurattavi!"
Sanoi ontuva Oterma:
"Vuota, käymme vuotehelle!"
Vieri veljet vuotehelle;
nousi kaunoinen Katerma,
kysyi vaimo vierellänsä:
"Kunne kultani käkeät?"
Virkkoi kaunoinen Katerma:
"Annan orhille apetta."
Kuuli uksen ulvahtavan,
nousi nuorikko Oterman;
kysyi miesi kyljessänsä:
"Minne mielit lintuseni?"
Vaimo vastasi verevä:
"Lehmiläävässä käväisen."
Pihalla neuvoa pitivät,
puhui kaunoinen Katerma:
"En veristä veljeäni,
avo on järvi rannan alla,
vedän purjehen punaisen,
maille muille vierikäämme!"
Kuuli tuon Katerman nainen
halki harvan sintsin seinän,
kiirehti tupahan tuosta:
"Joudu jo Oterma, juokse,
pursi aaltoja ajavi,
veli viepi veljen vaimon!"
Ilkkui ontuva Oterma:
"Menköhön, mikä menevi,
pohja on puhki purtosesta."
Toki nousi nostamatta,
orhin tallista talutti,
raikahutti rantatielle;
säikkyi vaimo vietäessä:
"Oi, Katerma, kaunoiseni!
Nousevi punainen pilvi
kotoisilta kukkuloilta."
Hymyi kaunoinen Katerma:
"Älä kultani kujerra!
Pilvi tuopi pitkän tuulen."
Puhui nainen purjepuulta:
"Oi, Katerma, kaunoiseni!
Aurinko alas ajavi
kotoisilta kukkuloilta."
Hymyi kaunoinen Katerma:
"Älä itke armahani!
Karit päivä katselevi." ¦
Kuuli kapsavan kavion,
pahoin nuorikko parahti:
"Oi, Katerma, kaunoiseni!
Veli välkkyen tulevi,
vyöllänsä vihainen viini."
Sanoi kaunoinen Katerma:
"Nyt taisi tuhomme tulla."
Souti vaimo, vieri venho,
meloi kaunoinen Katerma,
tunki tulva purtosehen,
huuti mies hädässä hengen:
"Veli kuule velloasi!
Pelastanet naisen nuoren,
mie itse merehen mennen."
Sortui venho veen varahan,
joutui sormet soutimiksi,
ehti ontuva Oterma
rannalle someriselle;
nuolen vinkuvan lähetti
jälkehen urohon uivan,
halki veljen hartioista,
puhki naisensa povesta,
huuti vielä, huikahutti:
"Mik' on verta veljessäni,
painu paatena merehen,
mikä nuorta naisessani,
nouse siipenä kajavan,
etteivät toistansa tavanne,
eivät syyllistä syliä,
eivät täällä eikä tuolla,
eivät maassa, maan sisässä
eikä Luojan taivahassa!"