Kului vuosia monta. Tuli varmalta taholta kuulluksi, että Eenokki oli
totinen uskovainen ja sitä tietä päässyt erään suuren maanviljelystilan
työnjohtajaksi ja isännöitsijäksi. Hemmo eräänä kauniina maaliskuun
päivänä lähti matkalle Eenokin vieraaksi ja saapui sinne jo huomenna,
jolloin Eenokki ihastui näkemästään enemmän kuin eläissään ennen oli
yhdestäkään asiasta ihastunut. Syntyi molemminpuolinen sydämellinen
anteeksipyyntö ja anteeksianto.
Koko yönseudun kuluessa ei puhuttu melkein ollenkaan muusta kuin
anteeksiannon suuresta voimasta, joka voisi estää sodat, voisi estää
maailman suurimmat kauhutyöt. Hemmo nyt rupesi puhumaan Eenokille,
eikö hän rupeaisi vaikuttamaan veljeensä Sauliin, että päästäisiin
sellaiseen sovintoon, että kumpaisenkin sydän vapautuisi vihasta
ja koston toivosta. Eenokki lupautui siihen tehtävään ilolla.
Sanoi vielä puhuvansa eräälle vankilan saarnaajaneidille, joka oli
elämäntehtäväkseen ottanut kulkea vankilasta vankilaan vangeille
saarnaamassa iankaikkisesta vapaudesta, siitä, kuinka sielu vapautuu
syntikuormasta. Silloin näkyvät kahleet ovat keveät.
Eenokki olikin sille saarnaajaneidille puhunut, että hän koettaisi
erityisesti vaikuttaa Sauliin, että pääsisi Hemmon ja Saulin välille
sovinnon tuuli puhaltamaan. Eenokki itsekin aikoi kirjoittaa tänä
päivänä Saulille omasta kokemuksestaan, miten elämän vapauksista on
suurin se, että vapautuu vihasta.
Kului kaksi kuukautta, kun Hemmo sai Eenokilta kirjeen. Sen mukana
samassa kuoressa oli Saulin Eenokille lähettämä kirje, joka kuului:
"Rakas veljeni Eenokki. On ollut vaikeata ruveta ajattelemaan sovintoa
Hemmon kanssa. Mutta neiti Wrede on osannut aina ja aina vierittää
raskaamman ja taas raskaamman kiven rikosteni painoksi. Hän on monta
kertaa polvillaan rukoillut tässä huoneessa puolestani, millä hän
on tähän asti tuottanut painoa tunnolleni. Mutta tänä päivänä hänen
rukouksessaan oli voima, joka poisti hartioiltani taakan, poisti
ainiaaksi, avasi tien iankaikkiseen autuuteen. Neiti Wrede itki ilosta,
että oli yksi sielu voitettu Jumalalle. Sano nyt terveiseni Hemmolle,
että olen Jumalani edessä antanut hänelle puolestani anteeksi ja
rukoilen Jumalaa, että hän lauhduttaisi Hemmon sydämen anteeksiantoon,
joten viha väliltämme siirtyisi niin kauas kuin itä on lännestä. Jään
toivomaan, että edes kerran saisimme Hemmon kanssa kättä lyöden tehdä
sovinnon. Rakkain veljesi Sauli."
Hemmo saatuaan Saulin kirjeen luki. Pani pöydälle ja taas luki. Tunsi
mielessään sellaista, josta hän ei vähässä ajassa päässyt selville,
mitä se on. Antoi sitten kirjeen rouvalleen. Hän luettuaan sanoi:
"Kyllä on miehessä tapahtunut suuri muutos."
- Mahdollista kyllä, mutta pelkään pahaa, jos se on sittenkin
teeskentelyä, jonka alla piilee kauhea keksintö. Neiti Wrede on
vastuullaan vapauttanut kymmeniä elinkautiseksi tuomittuja vankeja.
Jos Saulikin uskoo voittavansa neiti Wreden luottamuksen sitä tietä
päästäkseen vapauteen ja...
"Voi kauhea," huudahti Aili-rouva kesken Hemmon puheen.
- Ajattelen sitäkin, että kun hänellä on niin suuri halu tavata minua,
siinä piilisi ajatus silloin jollakin tavalla saada minut murhatuksi.
Hänen vankeutensa ei siitä kovinkaan paljon muuttuisi.
- Et suinkaan aio mennä hänen näkyvilleen? sanoi rouva hiukan vapisten.
- Menen kyllä, mutta menen varustettuna, ettei ole mitään
mahdollisuutta toteuttaa julmaa aikomusta. Mutta ensin kirjoitan
hänelle, ja kun saan siihen vastauksen, niin sitten käyn ja ensi
silmänräpäyksessä kyllä huomaan, onko tarvis olla varuillaan.
Hemmo sai Saulilta kirjeeseensä vastauksen, jossa Sauli ilmoitti
toivonsa saada nähdä Hemmoa ja lyödä sovinnon kättä. Hemmo nyt määräsi
päivän, milloin hän lähtee, mutta sitä ei ilmoittanut Saulille.
Niinpä Hemmo eräänä maaliskuun kirkkaana arkipäivänä ilmestyi
vankilaan. Luultiin häntä uudeksi vankilain tarkastajaksi. Sitä todisti
sekin, kun Hemmo tahtoi suoraa päätä päästä vankilan johtajan luo,
jonka huoneeseen hänet johdettiinkin. Hemmo ei päässyt alkuunkaan
asiansa selityksessä, kun hiljaa koputettiin oveen. Ovelle ilmestyi
isonpuoleinen, puvultaan yksinkertainen keski-ikäinen nainen, kasvot
puhtaat kuin enkelillä, joissa kuitenkin samalla kertaa näkyi lempeys,
pelkäämättömyys ja rohkeus. Naisen voi kysymättäkin arvata neiti
Wredeksi. Kuultuaan Käpysen nimen neiti Wreden suupieliin ilmestyi
omituinen hymy ja silmät loistivat salaisesta ilosta. Hän sanoi
Hemmolle: "Olette kai tullut Sauli Tikkasta tapaamaan. Hänellä onkin
polttava halu saada teitä tavata."
- Miten hänen laitansa sitten on? kysyi Hemmo tyynesti.
- Hän on täydellisesti vapautunut synnistä. Tunnustanut kaikki
tekemänsä rikokset teitä ja muita kohtaan ja saanut sieluunsa
jumalallisen vakuutuksen niiden anteeksi saannista. Mutta sittenkin hän
haluaa tavata teitä ja joitakuita muita.
- Onko Sauli puhunut teille siitä, että toivoo teidän avullanne
pääsevänsä vapauteen, samoin kuin te muitakin olette vastuullanne
toimittanut vapaiksi?
- Ei. Hän sanoo tässä talossa olevansa kotiutunut. Sanoo, että muualla
maailmalla, missä tahansa hän tämän aina näkyvän vaivaisuutensa
tähden olisi alituisen pilan esineenä, mutta ei kukaan uskalla tehdä
toisesta pilaa. Ja ehkä ei monella ole haluakaan. Muuten hänelle kyllä
uskaltaisin hankkia paikan ja esittää vapautettavaksi.
Tätä kuullessaan Hemmo tunsi povessaan syvää katumusta. Sitä hän ei
kuitenkaan virkkanut. Johtajaan kääntyen hän sanoi: "Missä minä Sauli
Tikkasta saisin tavata?"
- Hänet voimme kutsua tänne, sanoi johtaja ja samalla meni ovesta
ulos, jossa muutamalle vanginvartijalle kuului sanovan: "Käskekää
Sauli Tikkanen tänne." - Ei ollutkaan kauan, kun vanginvartija aukaisi
oven, josta Sauli astui sisään. Hänen kasvonsa ilostuivat ja puoliksi
huudahtaen hän sanoi: "Että saan nähdä teitä. Kirjeenne johdosta
olen uskaltanut toivoa teiltä anteeksiantoa, mutta siksi suuret ovat
rikokseni, etten täydellistä puhdistusta saa sieluuni, ennenkuin
suustanne kuulen anteeksiannon sanan."
- Oletko sinä sitten valmis antamaan anteeksi minulle vihaisen käteni
julman teon? kuului Hemmon sana.
- Sen olin monin kerroin ansainnut. Se tekonne on pieni pisara
rikosteni meressä. Mielelläni tämän kärsin. Tiedän, että Jumala
rankaisee pahoista teoista jo täällä ajassa.
Hemmo nousi seisaalleen ja yli pöydän ojentaessaan kättään Saulille
sanoi: "Tässä on ikuisen sovinnon ja anteeksiannon käsi puolestani."
- Ja tässä minun puolestani, sanoi Sauli tarttuessaan Hemmon käteen.
Hemmon oli nyt vaikea katsoa vasten Saulin kasvoja, joissa nenän sija
oli punertavan mustana, ryppyinen nahka hienona peitteenä.
Sauli sai mennä suutarin työhuoneeseensa, missä hänellä oli työnä
kahden muun vangin kanssa korjata vanhoja ja tehdä uusia vankilan
kenkiä.
Saulin mentyä neiti kääntyi Hemmoon ja sanoi: "Kyllä Sauli on minulle
tunnustanut kaikki ilkeytensä työt teitä kohtaan huutolaisena
ollessanne. On valittanut, etteivät isä ja äiti häntä niistä
kieltäneet. On tunnustanut kaikki rikoksensa muitakin kohtaan,
puhumattakaan niistä kauheista murhatöistä... On se Sauli-parka
ollut julma ihminen... Mutta sellaiset sielut ovat helpommat voittaa
Jumalalle kuin tekopyhän fariseuksen. Se uskoo hyviin töihinsä eikä
anna vaikuttaa itseensä minkään."
Sitten neiti kääntyi johtajaan ja sanoi: "Kun kiertomatkani johti nyt
tänne ja tämäkin kaukovieras on näkemässä näitä oloja, mielelläni
pitäisin kirkossa yhteisen hartaushetken, jos vangeilla ei olisi niin
tärkeitä tehtäviä, että voisivat töistään vapautua yhdeksi tunniksi."
- Kyllä se käy laatuun, sanoi johtaja ja poistui ovesta ulos, josta
kuului käskevä sana: "Kaikki vangit kirkkoon." - Kohta kuuluikin
laitoksesta jymyä, jonka tauottua johtaja vieraineen meni kirkkoon.
Siellä olikin sadoittain vastassa penkeissään istuvia vankeja,
joiden silmät teroittuivat Hemmoon, jota kaikki luulivat uudeksi
vankilantarkastajaksi. Ei kestänyt kauan, kun laitoksen lukkarin
suusta kajahti virsi: "Ah, sielun', vallita suo Herran." Kaikki vangit
yhtyivät virteen.
Virren loputtua neiti otti kainalostaan pienen Raamatun, jonka
aukaistuaan lausui muutaman lauseen ja sen johdosta rupesi puhumaan.
Ei ollut kauan, kun joukossa alkoi näkyä kyyneleisiä silmiä, eivätkä
kyyneleet olleet kaukana Hemmoltakaan.
Johtajan huoneeseen tultuaan neiti sanoi: "Herätyssaarnalla täytyy
niiden sieluihin kylvää iankaikkisuuden siemeniä, vaikkei tiedäkään,
nouseeko yhdestäkään jyvästä orasta."
- Kyllä olette tässäkin laitoksessa nähnyt monta orasta nousevan
kylvöistänne, enkä takaa, vaikka näkisitte, jos iltaan viivytte, nytkin
jonkin oraan puhkeavan, sanoi johtaja. Samassa kuului koputus, ja
johtajan sanottua "sisään" aukesi ovi ja vanginvartija yli kynnyksen
sanoi: "Setti Laitinen pyysi sanomaan, ettei neiti menisi pois,
ennenkuin käy hänen luonaan."
- Siinä yksi, hymähti johtaja, mutta samassa katsoi seinällä olevaan
kelloon ja sanoi: "Meillä on päivällinen nyt, lähdetään ennen kaikkea
tänne emäntäväen puolelle."
Päivällisen syötyään lähti Hemmo kotiinsa. Koko Leppärannan kylästä oli
loppunut kauhun pelko ja Hemmon poveen vakautunut elämän tasapaino.