Kohta 10 vuotta on vierähtänyt siitä kun tämän päiväkirjani
kirjoitin. Osaan sitä siis jo arvostella kilpaa lukijain kanssa.
Osaan sen paljastuksille hymyillä ja osaan sen totuuksia paikotellen
"hävetä", osaan sen pahoja puolia pahoilla ja hyviä puolia hyväillä.
Ja tunnustan mielelläni ettei sillä ole juuri minkäänlaista
niinsanottua "kirjallista arvoa". -- Mitä lemmentarinaan tulee, niin
se minua itseäni nyt suorastaan kummastuttaa -- olemassa-olollaan.
Niin helppoa ja hassunhauskaa lemmenjuttua kuin tämä auskultantin
romaani ei minulla todella liene koskaan muulloin ollut!... Joku muu
sijassani tällaisen päiväkirjan tietenkin polttaisi -- joutavana
roskana, lapsellisena renkutuksena?
Minä en sitä polta. Päinvastoin: annanpa sen vielä halukasten
luettavaksikin.
Johtosääntöni on tämä: Mitä ihminen oikeastaan pahenee siitä että
toiset ihmiset saavat hänen tunteidensa tilikirjaan kurkistaa?
Ilkeät vain siitä voivat pilaa tehdä, mutta kaikki hyvänsuovat
koettavat sitä ymmärtää. Ja jos yksi löytää yhden, toinen toisen
"kultajyväsen", niin siitähän tietää avomielinen kirjoittaja että
hänen päiväkirjallaan sentään on arvoa ihmissydämmien edessä. Enempää
ei saata vaatiakkaan.